·0 kommenttia

Muikku on ollut oikein reipas pentu ja ehtinyt myös jo osoittaa, että tältäkin tapaukselta löytyy riiviövaihde. Erityisesti nukahtamista edeltävä hepuli meinaa olla välillä melkoinen show: neljä jalkaa viipottavat menemään koko kämpän pituudelta ja pienet naskalihampaat uppoavat kaikkeen mikä eteen osuu. Joku väitti sprinkkupennun olevan niin ihanan rauhallinen ja helppo labbiksen jälkeen, mutta mun nähdäkseni Muikusta löytyy ainakin tällä hetkellä huomattavasti enemmän tehoja kuin Norpasta ikäisenään. Norppakin oli ja on edelleenkin reipas, mutta se on käyttänyt alusta asti selvästi pienempiä vaihteita kuin Muikku. 😀

Kaikki uudet asiat ovat hämmästyttäviä ja kummastuttavia, vähän jännittäviäkin, mutta Muikku hakee hyvin kontaktia ja kykenee leikkimäänkin kodin seinien ja tutun pihan ulkopuolella. Olemme käyneet nyt alkuviikon aikana joka päivä ihmettelemässä hieman maailman menoa. Maanantaina piipahdettiin eläintarvikeliikkeessä, tiistaina metsässä ja eilen valtatien varrella. Tiistaina teimme oikeastaan kaksikin metsäreissua: valoisaan aikaan ja pimeällä. Eilen ihmettelimme Hämeenlinnanväylän pysäkillä ohi paahtavia autoja ja leikimme tovin kolmostien alikulkutunnelissa. Olemme kohdanneet niin henkilöautoja, rekkoja, busseja, mopoja kuin aura-autojakin. Tänään olisi suunnitelmissa käydä kurkkaamassa olisiko läheisen koulun pihassa ulkokaukalo ja lätkänpelaajia. Säät on kyllä olleet taas sen verran huonoja, että saas nähdä… Jäähallissa käymme ainakin piipahtamassa joku päivä, muttei ehkä vielä tällä viikolla.

Muikku on ehtinyt jo talsia jo ainakin laminaatilla, muovimatolla, betonilla, asfaltilla, jäällä, nurmikolla, ritilällä, vaihtelevassa metsämaastossa ja kaakelilla. Täytyy antaa erityinen maininta sille, kuinka muina pentuina Muikku käveli metalliritilällä – ei niin minkäänlaista arastelua! Rappusia emme ole varsinaisesti vielä harjoitelleet, mutta Muikku on saanut kiipeillä muutaman rapun verran sekä umpinaisissa että avoimissa rappusissa. Muutaman umpinaisen betonirapun napero kulkee jo ongelmitta, mutta avonaiset tahtovat jännittää. Muikku on kuitenkin vielä niin pieni, etten pidä varsinaista rappusharjoittelua toistaiseksi ajankohtaisena.

Koulunpenkkikin kutsui heti alkuviikosta ja Muikku onkin ehdollistunut jo naksuttimelle kivasti. Pentu vaikuttaa palkkautuvan hyvin niin leikillä, silityksillä ja kehuilla kuin ruuallakin. Ohjelmaan ovat mahtuneet kontakti-, istumis-, luoksetulo- ja kohdentamisharjoitukset. Luoksetuloa on harjoiteltu pillin kanssa ruokakupilla – vauhtia riittääkin niin paljon kuin pienistä tassuista lähtee! Istumista ja kontaktia on puolestaan treenattu sekä ruokakupilla että erikseen naksuttimen kanssa. Muikku onkin oppinut nopeasti istumaan ja ottamaan kontaktia jotakin pyytäessään. En ole toistaiseksi liittänyt istumiseen pillikäskyä, mutta se olisi tarkoitus tehdä mahdollisimman pian. Kohdentamisharjoittelun (targeting) aloitimme vasta eilen illalla, joten se on vielä toistaiseksi aivan alkutekijöissään. Muikku oppi kuitenkin muutaman toiston jälkeen ensin kääntämään katseen ja sitten työntämään kuonoaan kohti kosketusalustaa.

Mietin vielä opetanko Muikulle erillisen huomiopillityksen, mutta muutoin lähiviikkojemme ohjelma tulee rakentumaan jo mainittujen asioiden treenaamisesta. Tarkoitus olisi vahvistaa kontaktia monenlaisissa ympäristöissä, saada istuminen (pysähtyminen) ja luoksetulo selkärankaan pillikäskyinä sekä opettaa kohdentamaan niin kuonolla kuin tassullakin.

Norppa on alkuinnostuksen jälkeen suhtautunut Muikkuun vaihtelevasti. Välillä se leikkii Muikun kanssa, mutta toisinaan taas ignoraa pennun täysin. Ulkona Norppa vaikuttaisi katselevan Muikun perään ikään kuin tarkistaen, että se pysyy mukana. Taisinkin jo edellisessä viestissä mainita kuinka väsymyshepuleissaan riehuva Muikku on välillä käynyt Norpan hermoille siinä määrin, että pennulle on pitänyt muutaman kerran ärähtää. Unikaverina naperoa ei vieläkään oikein sulateta, vaan Norppa tuhahtaa ja ottaa jalat alleen Muikun änkiessä viereen. Olen silti yhä edelleen onnistunut bongaamaan noita kylki kyljestä, joten ei tuo pentu ainakaan ihan sietämättömän kamala taida Norpankaan mielestä olla.

·0 kommenttia

Siinä se nyt on! Virallisesti hää on Korpitassun Aquata, mutta tavoite olisi, että tottelis vielä joku päivä nimeä Muikku. Tämä reipas pohjoiskarjalainen pieni merenneitoprinsessa saapui lauantaina ja näyttäisi heti kelpuuttaneen uuden paikan kodikseen – vaviskaa matonkuteet, heinät ja peilikuvat! Norpallekin koitti jo haukkua leikin lomassa. Ruoka on maistunut, mutta ei haittaisi, vaikka enemmänkin uppoaisi. Ei oikein vielä tunnu malttavan syödä loppuun asti, mutta kuppi tyhjenee kyllä, jos tarjoan kädestä osan ruuasta. Ensimmäinen yö meni pienestä itkeskelystä huolimatta ihan hienosti ja itkeskelykin taisi lopulta johtua pitkälti ulkoilutarpeesta.

Kasvattaja on tehnyt hienon pohjatyön niin sisäsiisteyden kuin luoksetulonkin suhteen. Muikku on oikeastaan juuri niin sisäsiisti kuin ikäisensä pennun pidätyskyvyllä voi toivoa. Toisin sanoen, se osaa pyytää (itkemällä) ulos useita kertoja päivässä. Mukelolla on kyllä muutoinkin laaja ääniskaala, erityisesti jos asiat eivät mene neidille mieliksi, joten pitänee kiinnittää äänenkäyttöön huomiota. Muikku pyöri aamupäivällä vielä ulkoillessa aivan jaloissa kiinni, mutta tohti jo illemmalla irtautua pienille tutkimusretkille lähiympäristöön. Kasvattajan pohjustama luoksetulo sujuu mallikkaasti, joten tästä on hyvä jatkaa.

Norppa oli, kuten arvata saattoi, aluksi aivan onnesta soikeana pennusta. Muikku ei arvostanut tervetulokomiteaa ihan yhtä paljon, mutta tottui nopeasti mustaan ”isosiskoonsa”. Nyt se kulkee Norpan kintereillä jo kuin hai laivan perässä. On pitänyt muutaman kerran vähän toppuutella väsyhepuleissaan Norppaa kiusaavaa naperoa. Norpan mielestä Muikku on kiinnostava ja sen kanssa voi leikkiä, mutta rajansa kaikella. Raja menee selvästi unikaveriksi ryhtymisessä eivätkä naskalihampaat tunnu kivalta tassuissa. Pitkäpinnaisena Norppa lähinnä väistelee iholle tunkevaa mukeloa, mutta tänään se on muutaman kerran murahtanut yli-innokkaaksi heittäytyneelle pennulle. Onneksi pohjoiskarjalainen tuntuu tässä tapauksessa ymmärtävän stadin slangia siinä määrin, että viesti on mennyt perille. Oonpa mä nuo jo muutamaan kertaan tavoittanut kylki kyljestä, joten eiköhän niistä vielä kaverukset tule.

Olemme tänään (oho, eilen) keskittyneet lähinnä kotiutumiseen, mutta ohjelmaan on mahtunut myös pientä käsittely- ja kontaktitreeniä. Kontaktitreenin yhteydessä tuli esiteltyä myös naksutin Muikulle. Hienosti likka tuntuu tajunneen, että naksaus tarkoittaa namia ja naksahduksen saa ottamalla katsekontaktin. Ja namit kyllä kelpaavat – tenava yritti jo kähveltää koko pussin itselleen… Käsittelytreeninä olen kopeloinut tassuja ja naamaa sekä katsellut silmiä, hampaita ja korvia. Huomenna (ts. tänään) olisi tarkoitus suunnata Muikun kanssa sosiaalistamismielessä johonkin paikalliseen eläintarvikeliikkeeseen, sillä Norpan lohiöljyvarasto kaipaa sopivasti täydennystä.

·0 kommenttia

Olipa kerran lapsiperhe, joka päätti hankkia koiran. Rotuvalinnassa päädyttiin yksissä tuumin labradorinnoutajaan, jota kehuttiin monelta suunnalta kiltiksi ja helpoksi perhekoiraksi. Perhe muisteli itsekin nähneensä katukuvassa useita vähän pulskanpuoleisia ja rauhallisesti omistajansa vierellä käveleviä labbiksia. Kyseessä oli vieläpä maan suosituin rotu, joten kyllähän sen täytyy olla täydellinen jokamiehen käteen sopiva perhekoira! Niinpä labbispentu tuli taloon. Kahdeksanviikkoinen pennunpallero sai herttaisia iltahepuleita ja maisteli vähän perheenjäsenten käsiä leikkien lomassa, mutta sai käytöksensä anteeksi söpöydellään. Nyt tuosta luttanasta naperosta on kasvanut 20-kiloinen puolivuotias nuorukainen, joka hyppii ja juoksee ihmisiä päin, repii vaatteista, koittaa ottaa käsiä suuhunsa ja tuhoaa kotia. Perhe on helisemässä labbiksensa kanssa eikä ymmärrä missä on se täydellinen perhekoira, jota heille markkinoitiin.

Kuulostaako tutulta? Ei hätää, et ole ainoa! Erittäin moni labradorinnoutajan omistaja tuntuu olevan pulassa nuoren koiransa kanssa. Labradorikeskustelujen yleisimpiä kysymyksiä lienevätkin: ”Labbikseni riehuu niin päättömästi, että vaatteet ovat reikiä täynnä ja käsivarret mustelmilla – mitä minun pitäisi tehdä?” ja ”Olisiko vinkkejä yksinoloon, kun labbikseni myllää huonekasvien mullat, tuhoaa sohvaa ja nakertaa reikiä seiniin yksin jäädessään?”. Apuaan ja vinkkejään tarjoavat kanssaihmiset kertovat usein, että nuori koira haastaa tai kokeilee omistajaa. Hops hops, pysähdytäänpä vähän miettimään asiaa syvällisemmin. Nuori labbis kyllä aktiivisena koirana tarjoaa haasteita, mutta että ihan haastaa?

Labradorinnoutaja on erittäin aktiivinen työkoira – paino sanalla erittäin. Näyttelylinjainenkaan labradorinnoutaja ei ole unelmien perhekoira tai pulska sohvaeläin, jos siitä ei tehdä sellaista. Moni perus-Pertti ei taida tajutakaan, kuinka aktiivisesta rodusta on oikeasti kysymys. Minullekin se on vasta alkanut valjeta eikä suinkaan Norpan myötä vaan kanssaihmisten kokemuksia kuuntelemalla ja lukemalla. Norpan virikkeellistämistä, aktivointia ja rauhoittumistreenejä en ole koskaan kokenut erityisen työläiksi, vaikka silläkin omat hetkensä ja heikkoutensa on.

Varsinkin nuori labbis vaatii paljon aktiviteetteja ja vastavuoroisesti rauhoittumisen opettelua. Jos omistaja ei tarjoa niitä tarpeeksi ja ohjaa koiraa toivottuun käyttäytymiseen, koira purkaa energiaansa omalla tavallaan – hyppimällä, jyräämällä, tuhoamalla jne. Se purkaa ylimääräisen energiansa ainoilla osaamillaan tavoilla. Kyse ei ole nähdäkseni omistajan haastamisesta tai kokeilemisesta, vaan nimenomaan koiralle luontaisen toiminnan toteuttamisesta, joka näyttäytyy meille epätoivottavana. Omistajan tehtäväksi jää suunnata energia sopivammaksi katsomaansa toimintaan ja opettaa koira myös rauhoittumaan.

Labbis kaipaa virikkeitä – etenkin nuorena

Ahaa, labbikseni tarvitsee tekemistä… Suuntaanpa siis metsään heittelemään koiralle palloa. Väärin ja metsään meni! Kasvavan koiran mielen ja kropan kannalta on toki hyvä päästä juoksemaan irrallaan säännöllisesti, mutta se ei välttämättä ole tehokkain keino väsyttää vilkasta ja energiaa pursuavaa labbista. Pallonheittelyn voin melkein suoralta kädeltä todeta täysin vääräksi tavaksi purkaa ylitsepursuavan koiran energiaa, sillä se nostaa kierroksia entisestään sen sijaan, että laskisi niitä. Terve koira jaksaa painella menemään ihmisen jo väsähdettyä, joten koiran väsyttäminen liikunnalla on haastavaa.

Fyysisen aktivoinnin sijaan suosittelen nuorelle labradorinnoutajalle (tai koirille ylipäätään) rauhoittavaa aivojumppaa – kokeillaan josko ne kaksi toisiaan etsivää aivosolua törmäisivät joskus! Rauhoittavaa aivojumppaa voi tarjota vaikkapa nenätyöskentelyn muodossa. Voit opettaa koirasi etsimään maastoon piilottamiasi leluja tai dameja. Avainten etsimisen ja ilmaisemisen opettaminen saattaa osoittautua joskus hyödylliseksi taidoksi. Koira voi jäljestää ihmistä, eläintä tai vaikkapa sienellä vedettyä (vedellä laimennettua) verivanaa, jonka päässä odottaa herkkupala. Toko, temppujen opettaminen sheippaamalla, koiratanssi… Akvointi- ja virikkeellistämiskeinoja riittää.

Koiran ruoka kannattaa tarjota jostain muualta kuin kupista, jolloin koira joutuu näkemään vaivaa ja tekemään työtä täyttääkseen vatsansa. Markkinoilla on useita erilaisia aktivointileluja ja -pelejä, joihin voidaan piilottaa nameja tai vaikkapa kokonainen ruoka-annos. Aktivointileluja voi itsekin kehitellä esimerkiksi tyhjistä pulloista ja maitotölkeistä taikka täyttää vadin vedellä ripotella sinne nappuloita koiran pyydystettäväksi. Muistathan kuitenkin aina valvoa lelun kanssa touhuavaa koiraa. Tykkään itse heitellä ruuan nurmikolle ja antaa sitten koiran etsiä murua rintansa alle. Sisällä nameja voi piilottaa vaikkapa yhteen huoneeseen, josta koira joutuu ne etsimään. Haastetta voi lisätä esimerkiksi pimentämällä huoneen. Myös esimerkiksi luun kaluaminen rauhoittaa koiraa.

Vain taivas on rajana erilaisia virikkeitä ja aktiviteetteja kehiteltäessä!

Rauhoittuminen vaatii opettelua

Rauhoittuminen. Asia, johon kovin moni ensikertalainen labbiksen omistaja ei osaa kiinnittää riittävästi huomiota, mutta joka tunnetaan erityisesti harrastus- ja työkoirapiireissä erittäin tärkeänä taitona. Labradorinnoutajan tulisi olla on/off-kytkimellä varustettu koira: se on aina valmis touhuamaan, mutta osaa rauhoittua, kun mitään ei tapahdu. Koirien synnynnäisten erojen vuoksi toiset on hyvin helppo saada off-tilaan, mutta rauhoittuminen on taito, jota on syytä opetella jokaisen koiran kanssa heti pikkupennusta lähtien. Iltahepuleissaan ympäri kämppää ryntäilevä pennunpallero on ehkä söpö, mutta samoin käyttäytyvä 20-kiloinen nuorukainen muistuttaa jo norsua posliinikaupassa.

Rauhoittumisen ja maltin harjoittelu on usein sekä koiran että omistajan näkökulmasta siinä määrin tylsää, ettei siihen jaksaisi oikein panostaa. Harjoittelua tulisi nuoren koiran kanssa tehdä vielä koko ajan ja kaikkialla, joten se tuntuu entistä turhauttavammalta. Meneminen sieltä, missä aita on matalin, kostautuu kuitenkin nopeammin kuin uskoisikaan. Harjoittele siis rauhoittumista labbiksesi kanssa kaikissa arjen tilanteissa: Pidä pentua sylissä, kunnes se rauhoittuu. Älä anna ruokaa tai avaa ovea ennen kuin koira jaksaa malttaa mielensä. Sosiaalistaessasi pentua anna sen rauhoittua uusissa tilanteissa ja paikoissa ennen kuin lykkäät seuraavan kokemuksen tarjottimelle. Harjoittele rauhallisen koiran kanssa kontaktia kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Jos sinulla on kaksi koiraa, lähde treeneihin molempien koirien kanssa ja jätä toinen sivuun, kun treenaat toista.

Muista, että koira ei saisi saada levottomalla touhottamisella haluamaansa. Sen pitää ensin rauhoittua ja mahdollisesti myös keskittyä sinuun. Tunnista siis mistä koirasi käytös johtuu ja vältä epätoivottua käytöstä palkitsevaa toimintaa. Yksinkertaisesti siis, jos koira kerjää epätoivotulla käytöksellään huomiota, älä anna sitä äläkä salli myöskään muilta ihmisiltä huomionosoituksia koiran suuntaan. Muista, että negatiivinenkin huomio (kieltäminen, pikkupainimatsi eli selättäminen yms.) on huomiota eikä välttämättä siksi tehoa halutulla tavalla eli katkaise toimintaa – tehokkuus riippuu yksilöstä. Nuoren labbiksen omistajan on syytä hallita paitsi koiraansa myös tietyissä määrin ympäristöään, esimerkiksi kertomalla ihmisille kuinka koiransa tulisi kohdata. Rauhoittuminen on iso, keskeinen ja lopulta melko näkymätön osa arkea, mutta jo koiran oman hyvinvoinnin kannalta tärkeääkin tärkeämpi taito: se auttaa stressinhallinnassa.

Rauhoittumisen opetteleminen on osa pitkäjänteistä ja johdonmukaista peruskoulutusta. Se vaatii toistoja, toistoja ja taas kerran toistoja. Rauhoittumisen ja maltin opettamista on kovin hankala tiivistää, joten linkitänpä muutaman hyvän artikkelin aiheesta. Suosittelen perehtymään alla oleviin linkkeihin ja etsimään itse lisää tietoa. Rauhoittumisharjoituksiin satsattu aika on kuin laittaisi rahaa pankkiin.

Parhaimmillaan labradorinnoutajalla on kaikki loistavan perhekoiran edellytykset, mutta pelkkien edellytysten olemassaolo ei kuitenkaan vielä tee labbiksesta loistavaa perhekoiraa. Jokaisen labradorinnoutajaa harkitsevan ja sellaisen hankkineen tulisi ymmärtää, että ollakseen loistava perhekoira, labbis vaatii tasapainoisessa suhteessa virikkeitä ja rauhoittumisharjoituksia – runsaasti kumpiakin. Labradorinnoutaja on lähtökohtaisesti aktiivisen ja liikkuvan perheen tai ihmisen koira. Jos tätä ei tiedosta, luvassa on takuulla ongelmia.


Kuvien © Rick, Flickr.com (BY-NC) & Terence T.S. Tam, Flickr.com (BY-NC-SA)

P.S. Tämä kirjoitus ei toki ole sidottu pelkästään labradorinnoutajiin, vaan ihan yhtälailla jokainen koira tarvitsee virikkeitä ja rauhoittumistreeniä. Tekstin inspiraationa ovat kuitenkin toimineet labbisten omistajien kohtaamat ongelmat. Nuorten labbisten toilailuihin liittyviä kysymyksiä tuntuu tulevan vastaan viikoittain, jos ei jopa harva se päivä.

·0 kommenttia

Luinpahan taas silmät lautasina Facebookin koiraryhmien keskusteluja. Kanssaihmiset valittavat kerrostaloissa haukkuvista, rappukäytävät kuraavista ja oven eteen pissivistä koirista. Olipa jonkun naapuri kutsunut poliisitkin paikalle, kun koira juoksenteli irrallaan kerrostalon pihassa.

Mikä on koiraväen reaktio? Käsketään käyttämään valituskirjeitä vessapaperina. Todetaan, että tuollaisten mätäpaiseiden heittämien kommenttien kannattaa antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Koirasta valittavia nimitellään toinen toistaan kekseliäämmillä haukkumanimillä. Tämä idiootti naapurikyylä voisi kuuleman hankkia elämän tai Oikean Harrastuksen. Oman elämänsä koomikot kehottavat kippaamaan koirankarvoja tai -pissaa naapurin postiluukusta sisään.

Way to go, koiraihmiset! Näin me vaalimme koirien mainetta. Miksiköhän rekut eivät ole Suomessa tervetulleita minnekään…? Olisi ehkä itsetutkiskelun paikka itse kullakin. Ei ne koirat, vaan omistajat… Olisko ihan mahdoton ajatus kantaa pentua muutama kymmenen metriä pois ovensuusta, pitää haukut kytkettynä pihoilla ja katsoa, ettei rappu jää siivottomaan kuntoon mutakylvyn ottaneen koiran jäljiltä? Onneksi jokunen kommentti säilytti hitusen uskoa koiraihmisiin.

On se kumma, kun en ole itse saanut kertaakaan missään negatiivista palautetta Norpasta. Okei, yksi bussikuski nyrpisteli kerran nenäänsä, mutta muuten olen kuullut vain positiivisia kommentteja: ”Voi kuinka nätisti käyttäytyvä koira!”, ”Oho, en huomannutkaan koiraasi – ihana!” ja naapurikin totesi taannoin ”En edes tiennyt, että sulla on koira, mutta onpa se herttainen!” Mä pyrin siihen, että koira ei saa aiheuttaa häiriötä muille. Koira on siis ihmisten ilmoilla mahdollisimman näkymätön, jollei muuta pyydetä, ja me tehdään tilaa kanssaihmisille tarpeen mukaan. Pentu on toki pentu ja vasta harjoittelee käytöstapoja, mutta senkin aiheuttama häiriö tulee minimoida mahdollisuuksien mukaan.

Jos koiralla on ongelmia yksinolon kanssa, fiksu ja vastuullinen koiranomistaja on yhteydessä naapureihin ja vaikkapa isännöitsijään. Hän kertoo, että ongelma on tiedossa ja että sen eteen tehdään koko ajan töitä. Oikein järkevä tapaus vielä pyytää ilmoittamaan, jos koiran ääntely käy sietämättömäksi. Vihoviimeisenä, muttei vähäisimpänä asiana: vastuunsa kantava koiranomistaja myös tekee konkreettista työtä hiljentääkseen koiransa. Ylimielinen koiranomistaja toimii täysin päinvastoin ja polkee paitsi omia etujaan myös kaikkien muiden koiraihmisten etuja.

En kiellä, etteikö maailmasta löytyisi myös niitä ihmisiä, jotka ovat ottaneet koirista valittamisen elämäntyökseen. Fiksu koiranomistaja hoitaa koiransa niin, että valittaja joutuu valittamaan tyhjästä – näin motkotuksen voi jättää omaan arvoonsa. Ylimielinen koiranomistaja luulee hiljentävänsä valittajan ah-niin-nokkelilla letkautuksillaan. Ikävä kertoa, mutta todennäköisesti hän lisää vain vettä myllyyn polkien taas kerran koko koiraväen etua ja mikä pahinta… Nelijalkaisten ystäviemme etua.

Kiitos vaan kovasti…