·0 kommenttia

No niin, hyvät naiset ja herrat, lapset ja lapsenmieliset, kaksi- ja nelijalkaiset… Varautukaa tiiviiseen tykitykseen, sillä tässä tulee puolen vuoden kuulumiset kerralla. Syksyksi kääntyneeseen vuoteen mahtuu paljon yhtä ja toista, mutta lopulta kuitenkin hämmentävän vähän yhtään mitään.

Kävimme Muikun kanssa toista kertaa näyttelykehässä maaliskuussa Lahden kansainvälisessä koiranäyttelyssä. Tällä kertaa koira ei vetänyt kehässä lipoja ja seistäkin maltettiin aloillaan, mutta liikkuminen meni silti jälleen kerran kerran pipariksi. Kyllä se vaan kehän reunalla ravasi kuin unelma… Huoh. Tuomari jakeli erinomaista varsin runsaalla kädellä, mutta me poistuttiin taas kehästä erittäin hyvän kanssa. Arvostelu oli kuitenkin koiran näköinen ja sisältöäkin oli huomattavasti enemmän kuin Muikun ensimmäisessä. Arvostelu näytti tällä kertaa tältä:

”15 months. Feminine head. Correct bite. Correct proportions in skull and muzzle. Excellent neck. A little bit short in upper arm. A little bit narrow in front. Straight toppling. Correct angulation in rear. Needs more time in developing. Needs more training in the ring.” – Tuloksena erittäin hyvä (JUN EH) ja tuomarina Alessandro Zeppi (IT)

Muikun sisko vei lopulta juniorit, mutta kyllä nää on aivan eri puusta veistettyjäkin. Kasvattajan mukaan Muikku muistuttaa naperoista eniten äitiään, joka kypsyi varsin hitaasti. Mie totesin Lahden KV:n jälkeen, että misseily riittää nyt vähäksi aikaa. Ei tuntunut (eikä tunnu vieläkään) mielekkäältä laittaa kovinkaan usein monia kymppejä siihen, että yritetään juosta kaksi kertaa kehän ympäri, saadaan arvostelu käteen ja bye bye. Tällä hetkellä tosin harkitsen, että josko ilmoittaisin Muikun yhdelle päivälle Messariin. Minkäänlaista pärjäämistä ei ole odotettavissa, mutta kun sinne olen kuitenkin itse menossa, niin samalla voisi hakea koiralle arvostelun kiinnostavalta kasvattajatuomarilta. Toisaalta likka on nyttemmin mätsärikehissä päättänyt, että lääppivät tuomarit eivät ole alkuunkaan kiva juttu, jotta että käsittelytreeniä tarvitaan ensin reippaasti lisää.

Viime kesästä lähtien puuhailtu muutto saatiin sekin viimein käytäntöön helmi-maaliskuussa. Sen myötä majapaikkamme koirien kanssa muutti hieman toiselle puolelle Helsinkiä. Koirat ottivat muuton… Vaihtelevasti, Norppa paremmin ja Muikku huonommin. Norpan koti on tasan siellä, minne ruokakuppi kannetaan, joten se ei paljon maisemanvaihdoksista virko. Muikku ei tykännyt uudessa paikassa yksinoloista alkuun ollenkaan. Yksinolot Norpan kanssa kahdestaan alkoivat toimia melko nopeasti, mutta mitä täysin yksin olemiseen tulee… Se ei ole vieläkään luotettava yksinolija, mutta tässäkin on menty koko ajan eteenpäin. Oli miten oli, kämppä on isompi ja mikä parasta: laajat metsäreitit avautuvat heti takapihalta eli Norpankaan kanssa ei tarvitse luikkia pienten viheralueiden muodostamia verkostoja pitkin.

Nykyisessä asuinpaikassa on toinenkin vallan mainio puoli, nimittäin uimapaikkoja koirille löytyy useampiakin parin-kolmen kilometrin etäisyydeltä. Niinpä alkukesä meni Muikun kanssa paljon polskiessa. Siitä paljastui muutaman totuttelukerran jälkeen innokas vesipeto, joka tuo niin damit kuin riistapukitkin hienosti rantaan. Vesipelastustakin ollaan tänä kesänä käyty kokeilemassa, mutta siihen Muikku ei ole kunnolla päässyt syttymään. Sen verran on tullut kuitenkin nähtyä, että sprinkkunartunkin kokoinen koira kykenee vetämää kumivenettä ja ihmistä perässään ainakin suotuisissa keliolosuhteissa. Juhannuksesta alkaneet sinileväkukinnat ovat valitettavasti haitanneet loppukesän pulikointeja.

Elokuun lopussa piipahdimme Muikun kanssa MH-luonnekuvauksessa. Siitä on tulossa oma artikkelinsa, mutta todettakoon sen verran, että Muikku osoittautui just niin omistajansa koiraksi kuin oltiin jo kasvattajan kanssa uumoiltukin. Harrastusrintamalla on muutoin jatkettu itsenäisiä rallytoko- ja hakutreenejä. Rallyn liikkeitä tuo ipana tekee ihan mielettömällä innolla. Facebookin puolella meitä seuranneet ovat saattaneet joitain videoita nähdäkin. Kävimme itse asiassa juuri tänään tekemässä ensimmäistä kertaa ratatreeniä toisen sprinkkuihmisen kanssa. Hertsileijaa, kuinka pihalla sitä ohjaaja itse voikaan olla niiden kylttien kanssa! Olisi ehkä pitänyt ottaa mokomat läpyskät mukaan treeneihin heti alusta lähtien. Tällä hetkellä koitan katsella meille jonkinlaista ratakurssia, josta sais vähän ponnistusalustaa suoritusten kasaamiseen: mistä löytyvät oikeat suorituspaikat, mitä mie itse sählään, kuinka seuraamista kannattaa rakentaa jne.

Löysin itseni tässä päivänä eräänä kiikuttamasta kahta kanin raatoa kotiin. Oli muuten niitä hetkiä, joina tulee pohtineeksi, että kuinkahan tähänkin on päädytty. Molemmat koirat pääsivät tekemään tuttavuutta kanin kanssa. Yleensä uusien juttujen suhteen varautunut Muikku osoitti hienoa kiinnostusta kania kohtaan ja otti sen upeasti kantoonkin pienen houkuttelun jälkeen. Norppa taas… No, sanotaan vaikka, että sillä taisi silmissä kiilua lähinnä kanipaisti. Toinen kani jäi pakkaseen odottamaan sopivaa hetkeä jäljen vetämiselle. Rodunomaiset jutut on Muikun kanssa rajoittuneet muutoin lähinnä haku- ja hallintatreeneihin. Hakua on tehty edelleen erilaisissa maastoissa, myös tiheässä kasvillisuudessa ja täysin sokkona. Vauhtia ja intoa hakemiseen on alkanut löytyä kivasti, mutta irtoamisen kanssa on edelleen toisinaan ongelmia. Lieneekin ihan hyvä, että taipparit tulevat meidän osaltamme jäämään ensi kesälle. Kaksi siskoa ehti ne jo tänä kesänä suorittaa.

Molemmat koirat ovat pysyneet enemmän tai vähemmän terveinä – Norppa vähemmän. Siltä on hoidettu jo pois sekä alkava korvatulehdus että alkava hotspot. Molemmat nirhattiin tällä kertaa onneksi kotikonstein. Suurimman shokin pikkumusta aiheutti kuitenkin eräs toukokuinen sunnuntai-ilta, kun siltä lähti takapää yhtäkkiä täysin varoittamatta pois pelistä. Anaaleista ei ollut kyse, ultrasta ei löytynyt märkäkohtua ja selkäkuvatkin olivat puhtaat. Viikin päivystyksen eläinlääkäri ja Talvio heittivät molemmat parhaana arvauksena kintereet, mutta oireet eivät sopineet millään tavalla aiempaan oireilukuvaan. En myöskään keksi mitään selitystä sille, miksi molemmat kintereet olisivat ärtyneet samaan aikaan niin yhtäkkisesti ja ärhäkästi. Facebookin pettämättömästä maailmastakaan ei tällä kertaa irronnut mitään. Paitsi sellainen huomio, että tällaiset yhtäkkiset takapään luhistumiset tuntuvat olevan labbiksilla yllättävän yleisiä. Osalla syy jää tosiaan arvoitukseksi eikä koira enää koskaan oireile vastaavasti. Toivotaan, että meidänkin kohdalla näin. Olin nimittäin varma, että nyt Norpalta meni selkäkin ja se oli sitten siinä. Tuon toukokuisen illan jälkeen ei ole ollut minkäänlaisia koipiongelmia.


”Happamia!”, sanoi Norppa puolukoista. Syödä piti silti…

Allekirjoittaneen pääsykoepänttäysurakka päättyi pettymykseen. Koe oli helppo, mutta sössin ajankäytön täydellisesti: olin puolivälissä tehtäviä, kun nelituntisesta kokeesta oli kulunut kolme tuntia. En ollut tajunnut kuinka työlästä ja aikaavievää tiivistäminen on silloin, kun tietoa riittää. Päädyin nyt ilmoittautumaan poissaolevaksi nykyisissä opinnoissani ja pitämään elämäni ensimmäisen välivuoden töiden merkeissä. Kevät menee taas päntätessä, joten syksyn omistan koirille: Mulla on vino pino asiapitoisia koirakirjoja työpöydällä lukemista odottamassa, Muikun kanssa olisi tarkoitus päästä jollekin (rallytoko)kurssille ja Norppaa varten aion vihdoinkin hankkia sen nose workin ”aloituspakkauksen”. Lisäksi olen menossa lokakuussa kasvattajan peruskurssille, jos suinkin tilaa vielä on. Ei, ei ole jalostuskoiraa eikä minkäänmoisia kasvatussuunnitelmia, mutta kasvattajan ja jalostusneuvojien perus- ja jatkokurssit ovat houkutelleet kutsuvasti jo pidempään. Olisi kyllä kennelnimikin jo mietittynä jos ehkä mahdollisesti joskus hamassa tulevaisuudessa tulisi sellaiselle tarvetta, mutta ehtiihän tuon anomista makustelemaan muutaman vuoden kurssin jälkeenkin.

·0 kommenttia

On se kumma. Ihan sama minkä rodun parissa joku kyselee tyypillisimmistä terveysongelmista, vastaukset ovat pitkälti samaa sarjaa: ”ei ole sen sairaampi kuin muutkaan”, ”kaikilla on ongelmansa” tai oma suosikkini ”meidän puolivuotias on ihan terve”. Aha. Jos kysyn mitkä ovat rodun x yleisimmät terveysongelmat, niin en mie ainakaan halua kuulla muista roduista tai terveistä yksilöistä. Samat toteamukset kuulee läpi rotukirjon aina englanninbulldogeista englanninvinttikoiriin. Pitääkö tehdä oletus, että kaikki rodut ovat läpeensä yhtä sairaita vai aivan yhtä terveitä? Edellä mainittujen fraasien informaatioarvo on pyöreä nolla ja lisäksi ne alkavat olla jo niin kuluneita, etteivät mene enää edes ovelista väistöliikkeistä.

Nämä puhkikulutetut ja ympäripyöreät lausahdukset edustavat kaikkea muuta kuin sitä niin kovasti koiramaailmassakin toitotettua avoimuutta. Ainakin minulle koirarodun ja myöhemmin yhdistelmän valinta on ensisijaisesti riskien punnitsemista: millaisia riskejä ja kuinka suurina haluan ottaa. Voisipa sitä sanoa ehkäpä eräänlaiseksi henkilökohtaiseksi kustannus-hyötyanalyysiksikin. Riskit eivät toki liity pelkästään terveyteen vaan myös esimerkiksi luonteeseen ja henkilökohtaisiin mieltymyksiin: mietin muun muassa englanninspringerspanielin kohdalla, että olenko valmis joustamaan mahdollisimman helppoa turkkia koskevista kriteereistä, kun rotu tuntui muutoin varsin sopivalta. Milläs vertailet ja arvioit eri rotujen tyypillisimpiä riskejä, jos niitä ei sulle kerrota?

Sitten kun joku tulee vihdoin avaamaan omaa näkemystään rodun tavallisimmista ongelmista, kymmenkunta muuta hyökkää tämän niskaan: ”Älä tartu yksittäistapauksiin! Meidän rekku on täysin ongelmaton. Ei saa yleistää!” Jjjjooooh… Ideaalitilannehan on se, että enemmistö koirista on terveitä ja muutoin ongelmattomia, jolloin ne ei-niin-hyvät-eväät saaneet yksilöt voi halutessaan mieltää poikkeamiksi. Sen ongelmattoman massan katselu ei ikävä kyllä kerro yhtään mitään rodun ongelmakohdista – ja niitähän tässä kyseltiin. Silloin on pakko kääntyä poikkeustapausten puoleen.

Yhden tilastopoikkeaman omistajana haluaisin muistuttaa, että niiden tilastojen ”kauneusvirheidenkin” taustalla on ihka eläviä koiria omistajineen. Kyseisille koirakoille ne kauneusvirheet eivät ole pelkkiä numeroita ruudulla, vaan todellisia sairauksia tai vaikkapa käyttäytymisongelmia. Jos huono tuuri käy, se nakki voi napsahtaa omallekin kohdalle. Rotupohdintaa tehdessä kannattaa uhrata edes tovi myös sille ajatukselle, että mitäs sitten jos itselle osuukin se tavalla tai toisella rodulle tyypillinen sekundakappale: elääkö mieluummin vaikkapa luustosökön kanssa vai valitsee jo alun alkaen rodun, jossa luustoriski on pienempi, mutta suurempana riskinä esimerkiksi epilepsia/kaihi/autoimmuunisairaudet/you-name-it. Omilla valinnoillaan voi nimittäin vaikuttaa siihen, mikä on se kaikkein todennäköisin ”tilastovirhe”, joka omalle kohdalle osuu, jos on osuakseen. Tokikaan elävistä eläimistä ei koskaan tiedä, joten just sun kohdalle voi kolahtaa jotain harvinaisempaa tai olla kolahtamatta mitään. Joskus (aika useinkin) on kuitenkin pakko tehdä yleistyksiä ja oletuksia.

Koiraa harkitsevalle ja Sitä Oikeaa Rotua etsivälle: Aloita riisumalla vaaleanpunaiset lasit ja unohtamalla kiire. Varaa malttia ja kärsivällisyyttä. Kysy suoraan ja vaadi suoriin kysymyksiin suoria vastauksia. Lue tarvittaessa rivienkin välistä, kaiva syövemmältä ja kyseenalaista rohkeasti. Kysy lisää. Haastattele niin useita kasvattajia kuin yksittäistenkin koirien omistajia. Punnitse riskejä ja todennäköisyyksiä. Uhraa muutama ajatus kunkin rodun kohdalla myös tyypillisimmille ”Mitä jos…?” -skenaarioille. Kysy taas lisää ja yhä edelleen lisää.


© Rob Swatski / Flickr

·32 kommenttia

Mahtaakohan yhdenkään toisen koirarodun parista löytyä yhtä monta puolustelevaa synonyymiä lihavuudelle kuin labradorinnoutajapiireistä. ”Ei, koirani ei ole läski, se on vaan vankkarakenteinen / massiivinen / niiiiiin ISO poika / jytky / hyvälihainen / raskasluustoinen / jätti / muhku…” Termejä riittää loputtomaksi listaksi. Voisi luulla, että labbista harkitsevan kotikokelaan odotetaan pänttäävän ulkoläksyinä synonyymisanastosta kohdat ”lihava” ja ”ylipainoinen”. Rakkaalla lapsella on monta nimeä vai minkäs se nyt menikään.

”Koira on pidettävä niin hoikkana, että näyttelytuomareita ja osaa labbiskasvattajista kauhistuttaa”, totesi ortopedi mulle Norpan kinnerdiagnoosin jälkeen ja samanlaista viestiä on tullut muiltakin hoitaneilta ortopedeiltä ja eläinlääkäreiltä. Kertonee omaa karua kieltään labbiksista. Mulla on nyt sitten vissiin labbismittapuulla ”nälkiintynyt ajokoira”, joka tosin mielestäni vaikuttaa lähinnä runkoonsa nähden normaalikuntoiselta koiralta. Näyttelytähtösen vieressä tuo reppana ei ole tynnyrimäisyyttä nähnytkään, mutta esimerkiksi Muikun emään verrattuna Norppa on selvästi massiivinen, vaikka säkäkorkeus taitaa huidella samoissa senteissä. Olinkin aika järkyttynyt palatessani ekan kerran Muikun kasvattajalta kotiin: silmä ehti tottua jo tiiviin puolen vuorokauden aikana sprinkkuun niin, että kotona odottikin valtamerilaiva.

Siinä missä lihavan synonyymit hallitaan, laihdutus lukeutuu välteltäviin kirosanoihin. Laihdutuskuurille kehottavat eläinlääkärit eivät ymmärrä mistään mitään – kaikkein vähiten labbisten painoista. Labradorinnoutajilla näyttäisi olevan oma maaginen mittapuunsa mitä ihannepainoon tulee: ”Koirana kyllä ehkä sopusuhtainen, mutta labbikseksi aivan liian luikku!” Joidenkin mukaan labbiksella kuuluu olla lämmittävä rasvakerros kylkiluiden päällä alkuperäisestä käyttötarkoituksesta johtuen, tosin käsitys tarpeellisen rasvakerroksen paksuudesta tuntuu vaihtelevan kovin. Koiransa laihdutuskuurille pistäneitä varoitellaan menemästä liiallisuuksiin ja heille muistutellaan säännöllisesti, että labradorinnoutajan ei kuulu olla ajokoira eikä varsinkaan vinttikoira. Onpa tullut nähtyä suoranaisia kehotuksiakin hankkia mieluummin vinttikoira tai käyttölinjainen labradorinnoutaja kuin pitää näyttelylinjainen labbis hoikkana.


Mustan labbiksen kuvat © Jenna Juuti / Keltaisen labbiksen kuvat © Milla Markkanen (kuvissa esiintyy Aino FIN11978/01) – Kiitos molemmille kuvista!

Sain kahdelta labbiksen omistajalta lainaksi yllä olevat mainiot kuvaparit. Vasemmalla puolella on yläkuvassa reilun vuoden ikäinen musta 34-kiloinen narttu ja alla sama koira melkein 2,5-vuotiaana 27-kiloisena. Kuvapari sai FB:n Labbisryhmässä paljon positiivista huomiota, mutta joukkoon mahtui jälleen kerran myös niitä, joiden mukaan koira on jälkimmäisessä kuvassa liian laiha labradorinnoutajaksi. Tynnyrimäisyyttä ehkä uupuu ja vatsalinja nousee rotumääritelmän vastaisesti, mutta että koira pitäisi lihottaa silmää huijatakseen? Jo on aikoihin eletty! Omistajan mukaan koirasta tuli kilojen karistua pirteämpi, iloisempi ja jaksavampi lenkkeilijä, joten ei pitäisi olla epäselvää kumpi paino on koiran itsensäkin kannalta ihanteellisempi. Jos tämä nuori labbis muuttui jonkun silmissä ajokoiraksi, suosittelisin näöntarkistusta.

Oikean puoleisissa kuvissa esiintyvä keltainen labradorinnoutaja Aino on ensimmäisessä kuvassaan noin 35-kiloinen ja abouttiarallaa 4-vuotias. Jälkimmäisessä kuvassa nartulla on ikää pari vuotta enemmän, mutta 10 kiloa kevyempänä se vaikuttaisi pikemminkin nuortuneen. Omistajan mukaan Ainon elämä alkoikin kunnolla vasta 6-vuotiaana, sillä se heräsi aivan uudella tavalla eloon liikakilot karistettuaan ja osoittautui myöhemmin vanhuudenpäivillään oikein turbomummoksi. Tästäkään labbiksesta ei kyllä saa tekemälläkään ajokoiraa saatika sitten vinttikoiraa.

Vaikka labradorinnoutaja ei olekaan ajo- tai vinttikoira, siihen pätevät ihan samat periaatteet kuin muihinkin koiriin: Ihannepainossaan olevan koiran kylkiluut tuntuvat kevyesti silittämällä – myös labbiksen ollessa kyseessä. Ohutturkkisilla yksilöillä viimeiset kylkiluut voivat näkyä tietyissä asennoissa ilman, että koira on liian laiha. Lisäksi metsästyskoirat tuppaavat ymmärtääkseni hoikistumaan kauden ollessa kiivaimmillaan.


Greyhoundin kuvat © The Sighthound Underground / Labradorinnoutajan kuvat © Purina Body Condition System (PDF)

Valtavien labbisten joukkoon mahtuu toki niitäkin, jotka eivät oikeasti ole lihavia, vaan jo rakenteensakin puolesta sairaalloisen massiivisia. Paino sanalla sairaalloisen. Olen ilokseni huomannut, että suuren ja/tai raskaan rakenteen riskit on tiedostettu ja myönnetty jo ainakin muutamissa jättiroduissa. Isompi ja raskaampi ei olekaan enää parempi. Valitettavasti samaa herätystä ei ole koettu labbispiireissä tai ainakaan se ei ole konkretisoitunut käytäntöön näyttelylinjaisten parissa. ”Labbiksen nyt vaan kuuluu olla vankkarakenteinen!” Terveys- ja hyvinvointinäkökulman laiminlyöntiä perustellaan puhtaasti ulkonäköseikoilla. Prioriteetit kohdillaan, etten sanoisi. Kasvuhäiriöisen ja nivelrikkoisen labbiksen omistajana seuraava Labbiskerhon sivuilta lainattu pätkä sai ensin näkemään punaista ja sitten itkemään lohduttomasti:

”Rotumääritelmä kuvaa labradorinnoutajan vankkarakenteiseksi, tiivisrunkoiseksi koiraksi, jolla on voimakas ja leveä lanne. Kevyet “field trial“ -tyyppiset koirat eivät siis vastaa rotumääritelmää. Toisaalta rotumääritelmässä mainitaan myös toiminnanhaluisuus – labradori ei kuitenkaan saa olla mastiffimaisen raskas ja flegmaattinen. Yleisempi ongelma rodussamme ovat silti liian kevyet, heikkoluustoiset koirat, joilta usein puuttuvat myös rodun tyypilliset erityispiirteet.” (lainattu 29.12.2015 Labradorinnoutajakerhon Yleisvaikutelma-sivulta)

Käsi ylös, kuka ottaisi mieluummin nivelrikkoisen raskasrakenteisen labbiksen kuin kevyemmän ”ajokoiralabbiksen” nivelrikon kera? Jos nostit tassun kohti taivasta, voisi tehdä ihan hyvääkin elää jonkin aikaa nivelrikkoisen kanssa. Hoikka ja maltillisemmin rakentunut koira pärjää yleensä paremmin nivelrikkoisena kuin ylipainoinen tai raskasrakenteinen koira. Nyt jo edesmennyt ortopedi Kai Skutnabb piti Norppaa hyvin epätavallisena kinnerpotilaana, sillä tyypillisimmin kinnervaivojen vuoksi hoitoon hakeutuu kuuleman massiivisia labradoriuroksia. Ihmettelenpä mahtaako labbiksen luustoterveys tosiaan olla niin ruusuisella tolalla kyynär-, kinner- ja polviongelmineen, että kasvuhäiriöihin sairastuvien koirien hyvän elämän eväät voidaan talloa ulkonäköön vedoten.

Oikeastaan kaikkein vastenmielisimpänä ilmiönä pidän parivuotiaina ”valmiita” koiria. Hitaan kypsymisen soisi olla raskasrakenteisten rotujen parissa tavoiteltava ominaisuus, koska sekä pentu- ja nuoruusiän ylipainon että nopean kasvun tiedetään altistavan kasvuhäiriöille. Katselkaapa joskus kehissä pyöriviä nuoria uroksia. Moniko niistä vaikuttaa hitaasti kypsyvältä? Kyllähän ne varmasti massaa keräävät useamman vuoden, mutta lopputulos on niin jytky, että elopainoa riittää kannettavaksi jo nuorena. Samaan aikaan pennunomistajia pelotellaan vääränlaisen ruokinnan, liikuttamisen ja portaiden vaaroista, jotta omistaja ei vaan riko herkässä iässä olevan koiran luustoa. Pennun kanssa on toki syytä pitää järki kädessä, mutta olenko tosiaan ainoa, joka on havaitsevinaan tässä pienen ristiriidan? Ensin jalostetaan massiivinen nopeasti kypsyvä koira ja sitten yritetään olla kieli keskellä suuta, jotta nopeaan kasvuun ja raskaaseen rakenteeseen liittyvät riskit eivät konkretisoituisi terveysongelmiksi… Melkein koomista kaikessa lohduttomuudessaan eikä koske vain labradorinnoutajia.

Facebookin Labradorinnoutajat-ryhmässä nousee tasaisin väliajoin keskustelua labbisten lihavuudesta ja raskasrakenteisuudesta. Olen osallistunut niihin nostaen esiin samoja koirien hyvinvointiin ja luustoterveyteen nojaavia pointteja kuin tässäkin artikkelissa. Kerroin myös taannoin päätyneeni vaihtamaan rotua ensisijaisesti juurikin ulkomuoto- ja hyvinvointinäkökulmien rajun yhteentörmäyksen vuoksi. Sain kuulla rotuvaihdoksen olevan hyvä idea, kun kerran rotumääritelmän mukainen labbis ei kelpaa ja on mielestäni läpeensä sairas. Pointtini meni taas ohi niin, että heilahti… On se väärin, jos arvottaa koiran hyvinvoinnin korkeammalle kuin näyttelykehissä määritellyn, käytännössä pelkkään ulkonäköön perustuvan rotumääritelmänmukaisuuden. En näe labradorinnoutajan terveystilannetta (vielä) toivottomana, mutta hyvinvointinäkökulman soisi nousevan massakeskusteluissa esiin nykyistä useammin. Tällä hetkellä keskustelu tuntuu nimittäin pyörivän ulkonäkömieltymysten ja käyttöön liittyvien ominaisuuksien välillä.

Ihmettelin samaista keskustelua lukiessani myös sitä, miten ylipainoisissa ja/tai liioitellun raskasrakenteisissa koirissa näkyy rakkaus rotuun. Hieman myöhemmin välähti, että siitähän tässä juuri on kyse: Sokeasta rakkaudesta ihmisen itse lähinnä ulkonäköseikkojen avulla määrittelemää rotua (eli rotumääritelmää) kohtaan. Kumarretaan sille ainoana oikeana pidetylle tulkinnalle labradorinnoutajan ulkomuodosta ja pyllistetään samalla koirien hyvinvoinnille.


Norppa, ikää 3 v ja melkein 4 kk

·4 kommenttia

Veden valamien ensimmäistä versiota lukeneita kiinnostanee se, missä mennään Norpan kintereiden kanssa. Uusia lukijoita varten ajattelin tiivistää koko Norpan koipiin liittyvän sairasteluhistorian.

Eskelisen diagnoosi ja Skutin konsultaatio

Kaksi Norpan sisarusta sai puolivuotiaina diagnoosin kinnernivelen osteokondroosista ja irtopaloista. Norpalla oli samoihin aikoihin levon jälkeisiä jäykkyysoireita ja pupulaukkaa, mutta ne menivät levolla ohi. Oireet eivät muutoinkaan täsmänneet ainakaan toiseen tutummaksi tulleen sairastuneeseen siskoon: Norpan Pipsa-sisko ontui selvästi, varoi kiertoliikettä ja reagoi jalan taivutteluun. Konsultoin asiasta sekä omaa eläinlääkäriämme että Norpan kasvattaja-sijoittajaa, mutta emme nähneet tarpeelliseksi tutkituttaa Norppaa tarkemmin. Jälkiviisaana on helppo todeta, että olisi pitänyt… Tulenpahan vastaisuudessa tutkituttamaan kasvuikäisen koiran ontumiset perin pohjin.

Jäykkyysoireet palasivat 11 kuukauden iässä, jolloin suuntasimme kasvattaja-sijoittajan suosituksesta Esa Eskelisen vastaanotolle Animagi Apexiin. Norppa ei ontunut eikä reagoinut taivutteluun, mutta Eskelinen havaitsi pientä turvotusta kinnernivelissä. Röntgenkuvien perusteella olkanivelet, lonkat ja polvet olivat ok, mutta sitten tipahti: ”Hieman luupiikkejä kyynärnivelen reuna-alueilla, merkki koronoideus OCD ongelmasta. Kinnernivelissä on irtopalat: telaluun sisäsivun puoleisen harjanteen osa on irti.” Suosituksena kyynärnivelten ja kinnernivelten tähystys.

  
Norpan kinnernivelet, vasemmalla vasen ja oikealla oikea – klikkaa kuvat suuremmiksi

Konsultoin kuvista nyt jo edesmennyt Kai Skutnabbia. Skutin lausunto: ”Molemmissa kintereissä osteokondroosi. Vasemmassa kyynärnivelessä vähän reaktioita.” Hän suositteli kintereiden leikkaamista, mutta ei kehottanut koskemaan kyynäriin. Vasemman kyynärän vähäiset reaktiot eivät kuuleman viitanneet osteokondroosiin eikä niistä kannattanut huolestua. Skuti piti kinnernivelten kohdalla osteokondroosin molemminpuolisuutta hyvää asiana, koska tällöin koira käyttää ehkä tasaisemmin molempia takajalkojaan eikä terve tai terveempi hajoa rasituksen seurauksena.

Kinnernivelten tähystys

Myönnän pelanneeni uhkarohkeasti upporikasta ja rutiköyhää päättäessäni, että vain kintereet leikataan. Toisaalta kaikkien neljän koiven leikkaamisessa ei olisi ollut mitään järkeä. Pitkän kuntoutusprojektin aloittaminen, jos koiralla ei ole ainoatakaan ehjää jalkaa… Noh, tuskin järkevää. Uskalsin kieltää kyynäriin kajoamisen ja ylipäätään lähteä leikkaamaan, koska Norppa ei ollut oireillut etujalkojaan eikä Skuti nähnyt kyynärissä mitään hälyttävää.

Esa Eskelinen tähysti Norpan kinnernivelet 2. joulukuuta 2013. Vasemmasta kintereestä poistettiin yksi suurempi irtopala ja pari pienempää, oikeasta kinnernivelestä pari pientä irtopalaa. Nivelpinnat olivat Eskelisen mukaan vielä hyvässä kunnossa, mutta molempia kinnerniveliä vaivasi synoviitti eli niveltulehdus. Edessä oli kuukauden sairasloma hihnalenkkeilyn merkeissä. Saimme pariksi ensimmäiseksi päiväksi Tramalia kivunpoistoon ja jatkoksi muutaman viikon Rimadyl-kuurin. Norppa oli tolpillaan jo seuraavana aamuna kuultuaan (minkäs muunkaan kuin) ruuan kutsun: pakastimen ovi kävi = HERKKUJA! Norpan Pipsa-siskolta oli poistettu irtopala/-paloja joitakin kuukausia aiemmin avoleikkauksella, joten vertailimme mielenkiinnolla kokemuksia sen omistajan kanssa – avoleikattu sisko oli vaikuttanut huomattavasti pidempään kivuliaalta.

Iltajäykkyys hävisi tähystyksen jälkeen vajaaksi vuodeksi. Myös takajalkojen kynnet alkoivat kulua eri tavalla kuin aiemmin. Pupulaukka ei poistunut kokonaan, mutta väheni jossakin määrin. Kyseinen liikuntatapa voi olla osittain opittua. Toisaalta Norpan takapää on ollut ja tulee aina olemaan kintereiden vuoksi normaalia heikompi – se on taivahan tosi eikä siitä mihinkään pääse.

Virallinen kyynärlausunto 0/0

Kuvautin Norpan kyynärät ja lonkat Skutilla kesällä 2014 virallisia lausuntoja varten. Arvostin Skutissa kovasti sitä, että hän ei tyytynyt ensimmäisiin räpsyihin, vaan otti (veloituksetta) lisäkuvia, kunnes oli itse tyytyväinen. Kuvien laatu ja suoruus voivat vaikuttaa lausuntoon, joten Skuti halusi lähettää parhaat mahdolliset kuvat Kennelliittoon. Norpan lonkat ovat kuuleman niin kauniit, että Skuti lupasi tarjota kahvit, jos ne eivät tulisi parhaalla mahdollisella arvosanalla takaisin. 😀 Kyynärissäkään ei hänen mukaansa ollut moittimista, joten Skutin arvio oli A/A 0/0.

Limanin näkemys kulki linjassa Skutin kanssa, joten Norpan virallinen kyynärlausunto on 0/0 ja virallinen lonkkalausunto A/A. Ei tarvinnut Skutin tarjota kahveja. Virallisen tuloksen nähtyäni huokaisin myös helpotuksesta: onneksi en antanut Eskelisen koskea kyynäriin! Röntgenkuvat eivät toki välttämättä kerro koko totuutta, mutta terve lausunto yhdistettynä oireettomuuteen antavat ymmärtää, ettei kyynärnivelistä ole syytä kantaa huolta.

Niveltulehduksen ennaltaehkäisy ja hoito – kaiken A & O

Kävin jo leikkausta seuranneen lopputalven/alkukevään aikana Eskelisen luona kyselemässä leikkauksen jälkeen huomaamistani poikkeavuuksista. Olin kiinnittänyt huomiota siihen, että kintereet olivat jääneet leikkauksen myötä aiempaa paksummiksi ja ylösnousu vaikutti hiukan aiempaa hitaammalta, vaikka jäykkyys oli kadonnut. Eskelinen totesi näiden olevan normaaleja oireita ja käski vain antaa Rimadylia, jos koira vaikuttaa kivuliaalta. Kieltämättä tuli vähän ”Maksoinko tyhjästä kalliisti?” -fiilis, mutta en osannut kyseenalaistaa sen enempää ja näillä ohjeilla mentiin vajaa vuosi. Tuona aikana ei juurikaan oireilua ilmennyt.

Syksyllä 2014 Norpalla alkoi taas esiintyä pienoista jäykkyyttä tihenevissä määrin. Olin ehtinyt kesän aikana lukea paljon nivelongelmista ja nivelrikosta enkä siltä pohjalta halunnut enää hakeutua Eskelisen luokse. Hän on loistava ortopedi ja veitsenkäsittelijä, mutta olin alkanut hiljalleen kyseenalaistaa hänen ohjeitaan jatkohoitoon liittyen. Niinpä hakeuduimme Timo Talvion vastaanotolle Etelä-Helsingin Eläinlääkäriasemalle.

Talvio kuvasi Norpalta kintereet ja selän. Selässä ei ollut mitään moitittavaa, mutta kintereitä vaivasi (edelleen) niveltulehdus. Lisäksi kintereisiin oli ehtinyt jo kehittyä selviä rikkomuutoksia. Sain kuulla, että tulehduskipulääkkeet eivät yleensä riitä rikon syntyä edesauttavana niveltulehduksen nujertamiseen, vaan vaaditaan paikallisia injektioita. Talvio laittoikin hyaluronaatti- ja kortisoni-injektiot suoraan Norpan kintereisiin sekä antoi Cartrophen-pistoskuurin ja Dolagis-tulehduskipulääkekuurin. Leikkauksesta lähtien paksulta vaikuttaneet kintereet ohenivat muutamassa päivässä normaalimmaksi ja jäykkyysoireet hävisivät.

Haimme talven 2014-2015 aikana useampia hyaluronaatti- ja kortisoni-injektioita sekä Cartrophen-piikkejä Talviolta. Lisäksi Norpan kintereitä hoidettiin IRAP-injektioilla. IRAP on yksi harvoista hoidoista, joilla voidaan yrittää korjata nivelessä jo tapahtuneita muutoksia. Toiset ovat saaneet siitä merkittävän avun ja itsekin olin havaitsevinani positiivisia muutoksia Norpan kohdalla, mutta kovin suuria ja pitkäaikaisia ne eivät ole olleet. Toisaalta lienee mahdotonta sanoa millainen osa milläkin hoidolla on esimerkiksi niveltulehduksen ja -rikon ennaltaehkäisemisessä.

Tilanne tänä päivänä

Talvi 2014–2015 oli hankala, sillä runsaiden hoitojen ja piikitysten vuoksi kintereet ärtyivät helposti. Kun hoidot loppuivat lopputalvella/alkukeväällä 2015, Norppa voi hyvin eikä tarvinnut kesän aikana kuin hyvin satunnaisesti kipulääkettä. Teimme syksyllä 2015 reilun parin tunnin mustikkaretkiä ilman minkäänlaisia ongelmia. Normaalisti lenkkeilemme kuitenkin päivän aikana 4x 30 minuuttia, jotta liikunta jakautuu tasaisemmin koko päivälle. Alustana suosin pehmeää metsää, suota ja nurmikkoa. Kesällä pyrittiin uimaan mahdollisimman paljon.

Norpan oikea kinner ei ole juurikaan oireillut tähystyksen jälkeen, mutta vasen kinner ei tykkää kylmistä ja koleista syyssäistä eikä liukkaista keleistä. Tyypillisin oire on hetkellinen jäykkyys iltaisin levolta noustessa. Pyrin reagoimaan siihen välittömästi, koska se viestii yleensä alkavasta niveltulehduksesta. Olen oppinut tuntemaan kinnerten asettamat rajat ja osaan yleensä ennustaa, koska ne on ylitetty – tiedän siis odottaa jäykkyysoireita. Tulehduskipulääkkeet saattavat riittää alkavan tulehduksen nujertamiseen, mutta jos oireet pitkittyvät suuntaamme ortopedille hakemaan paikallisinjektioita. Selvää ontumista ei ole esiintynyt kuin yhden käden sormilla laskettava määrä koko sairasteluhistorian aikana.

Norppa on liikkunut koko ajan halukkaasti eivätkä sen menohalut ole vähentyneet mihinkään. Se kävelisi esimerkiksi portaatkin mielellään, mutta kannan sen vähänkään pidemmissä portaissa omasta tahdostani – liukkaat ja kovat raput ovat nimittäin pahin mahdollinen alusta noille koiville. Vapaana ollessaan se hepuloi tyypilliseen labbismaiseen tapaan. Syksyisin ja talvisin käytän Norpalla Back on Trackin kinnersuojia, jotka suojaavat kylmältä ja tukevat hieman liukkailla alustoilla. Kelistä riippuen kinnersuoja on joko pelkästään vasemmassa (heikommassa) kintereessä tai sitten molemmissa.

Ruuan kanssa Norppa syö nivelravinteita ja omega-3-rasvahappoja nivelrikon etenemisen hidastamiseksi. Tällä hetkellä ovat käytössä Makanan glukosamiini, kondroitiinisulfaatti ja MSM; Back on Trackin ruusunmarjarouhe sekä Grizzlyn lohiöljy ja Nutrolin Sportti. Nivelvalmisteiden toimivuudesta on monenlaisia näkemyksiä ja tutkimuksia. Tieteellisesti perustelluin yhdistelmä taitavat olla glukosamiini & omega-3-rasvahapot (+ ehkä kondroitiinisulfaatti siihen lisäksi).

Päivä kerrallaan mennään. Jokainen uusi ikävuosi diagnoosista lähtien on tuntunut lottovoitolta.

Millaista on elää koivista rikkinäisen koiran kanssa?

Stressaavaa, mutta myös silmiä avaavaa. Sitä kyttää jatkuvasti koiran liikkumista miettien, että havaitsenko tänään muutoksia tai kipuoireita. Oman koiran lisäksi tulee alitajuisesti analysoitua koko ajan myös vastaantulevia koiria. Kauhistelin viimeksi joulukuussa Messarissa sitä, kuinka paljon epäpuhtaasti liikkuvia koiria kehdataan tuoda maamme suurimpaan näyttelyyn.

Joskus turhauttaa katsella Facebookin koiraryhmiä, joissa tasaisin väliajoin naureskellaan koirille, jotka kieltäytyvät kulkemasta rappusissa tai heittäytyvät maahan makaamaan kesken lenkin. Joku vihjaisee, että eihän koiralla vaan ole kipuja ja saa hyökkäyksen niskaansa: ”Tämä on vaan ah-niin-ihailtavan jääräpäinen eikä mikään tylsä tassu lipassa tottelija!” ja ”Ei olla käyty eläinlääkärillä, mutta kyllä omistaja koiransa tuntee!” Juuh, hyvin usein nimenomaan ei tunne… Olen joutunut huomaamaan, kuinka heikosti ihmiset oikeasti tunnistavat koirien kipuilua. Mulla on jaloistaan rikkinäinen koira, mutta se ei kieltäydy kulkemasta rappusissa eikä varsinkaan heittäydy lenkillä maahan kieltäytyen liikkumasta. Norpasta näkee sairaudestaan huolimatta, että se on kaikkien muiden koirien tavoin luotu liikkumaan. Jos Norppa kieltäytyisi liikkumasta, se olisi jo TODELLA kipeä.

Seuraavaksi koiraksi ei tule labbista, koska käyttis tuntuu vielä liian isolta palalta purtavaksi ja näyttisten ihanteet eivät vakuuta rodun luustoterveyden huomioiden. Raivostuttaa katsella kuinka massiivisia/lihavia koiria näyttelykehissä palkitaan, kun itse taistelee rikkinäisen koiran kanssa ja pyrkii pitämään sen hoikkana taatakseen koiran hyvinvoinnin ja pidentääkseen sen elinikää. Ilmapiiriä kuvaa hyvin se, että uskaltaessani ilmaista huoleni hyvinvoinnista ja terveydestä ääneen, sain eräältä näyttelykasvattajalta vastaukseksi: ”Parempi varmaan vaihtaakin rotua, jos rotumääritelmän mukainen koira ei miellytä.” Juuh, ehkäpä on tosiaan parempi siirtyä katselemaan muita rotuja, koska mua kiinnostaa ennen kaikkea terve ja monipuolista harrastelua kestävä koira. Ymmärrän rotumääritelmän pointin, mutta en halua kumarrella sokeasti näyttelymaailman määrittelemälle rodunomaisuudelle. Muutama käyttö- ja sekalinjaisten kasvattaja on onneksi onnistunut säilyttämään uskoni labbisihmisiin.

Labradorinnoutajalla olisi verraton luonne ja monipuoliset käyttömahdollisuudet, mutta… Katsotaan palaanko joskus rodun pariin käyttisten tai käyttispainotteisten sekalinjaisten merkeissä. Tämän hetkisiin haaveisiini tulee toivoakseni vastattua paremmin englanninspringerspanielin muodossa. 🙂