Suomenkielinen nimi	Dominanssi – totta vai tarua?
Alkuperäinen nimi	Dominance in Dogs: Fact or Fiction?
Kirjoittanut	Barry Eaton
Suomentanut	Katriina Mähönen
Painopaikka ja -aika	Dark Oy, Vantaa 2004
Sivuja	39

Sehän oli nopeasti luettu. Monelta suunnalta suositeltu kirja, mutta anti jäi lopulta yhtä laihaksi kuin kirjan sivujen määräkin. En oikein tiedä missä vika. Vaikea nähdä, että Eatonin Dominanssi – totta vai tarua? onnistuisi kääntämään yhdenkään johtajuusperiaatteen nimeen vannovan päätä. Itse en johtajuusaatetta allekirjoita ja kaikki opuksessa esitetyt ajatukset olivat jo tulleet tutuksi, joten en odottanutkaan mitään ajatusmaailmaa mullistavaa lukukokemusta. Yritin ehkä kuitenkin hakea jonkinlaista tukea omille ajatuksilleni, mutta perustelut tuntuivat jotenkin jäävän monin paikoin puoli tiehen ja ympäripyöreiksi ollakseen tieteellisesti vakuuttavia. Toisaalta täytynee antaa tunnustusta siitä, että kyseessä lienee niitä ensimmäisiä teoksia, joissa dominanssiteoriaa kumoavaa materiaalia on ylipäätään koottu yksien kansien väliin kaiken kansan luettavaksi.

Sudet susina, koirat koirina ja ihmiset ihmisinä

Koko kirjan voisi tiivistää tämän kappaleen väliotsikkoon. Johtajuusteoria olettaa, että A) koira ja ihminen kykenevät muodostamaan lauman ja B) että koira pyrkii nousemaan lauman arvoasteikossa ylöspäin. Eaton kumoaa molemmat väitteet lähinnä toteamalla, että ne eivät pidä paikkaansa. Perusteluja annetaan nähdäkseni kovin ohuenlaisesti: Laumateoria kumotaan kirjasessa kertomalla, että laumat koostuvat pääsääntöisesti vain yhdestä lajista. Ihminen ja koira eivät voi muodostaa laumaa, koska koira ymmärtää olevansa koira eikä pidä ihmisiä koirina. Dominanssiteoriaa puolestaan kritisoidaan siitä, että se perustuu vankeudessa eläneisiin susiin. Koiria pitäisi kuuleman vertailla villeihin susilaumoihin tai vielä mieluummin villikoiriin, sillä koira ei ole enää susi.

Etsin omille ajatuksilleni tukea, mutta sainkin sen sijaan vain lisää kysymyksiä. Minulle ei esimerkiksi missään vaiheessa valjennut, miksi koiria tulisi tieteen valossa verrata mieluummin villeihin susilaumoihin kuin tarhasusiin. Samoin jäi hieman epäselväksi se, miksi tarhasudet ilmentävät dominanssia, mutta villit eivät niinkään. Perusteluksi esitellään se, että vankeudessa elävät laumat koostuvat kumpaakin sukupuolta olevista eri-ikäisistä ja eri paikoista lähtöisin olevista toisilleen tuntemattomista susista, mutta toisaalta… Koirien dominanssin puutetta perustellaan muun muassa sillä, että ne saavat kaiken ”tarjottimella” eli ruoasta, vedestä, suojasta, seurasta ja virikkeistä ei ole pulaa. Miksi tarhasudet muodostavat hierarkian, vaikka niillekin on kaikki tämä enemmän tai vähemmän tarjottimella ihmisen toimesta?

Saavutettujen etujen puolustaminen ≠ korkeamman aseman tavoittelu

Jos ei jotain hyvääkin sentään. Omien etujen puolustamista koskevan kappale oli mielenkiintoinen, sillä kuten kirjassakin todetaan, resurssien puolustaminen on yksi tieteellisesti hyväksytyistä dominanssin selitysteorioista. Eaton kuitenkin korostaa, että koira ei tunne omistamisen käsitettä, vaan toimii aina tavalla, joka on sille itselleen palkitsevin. Toisin sanoen esimerkiksi ruokaansa puolustava koira ei tavoittele ”laumanjohtajuutta” tai muutoinkaan korkeampaan asemaa, vaan se yksinkertaisesti vain puolustaa saavuttamaansa etua – ts. resurssia eli tässä tapauksessa ruokaa.

En olettanutkaan resurssia puolustavan koiran yrittävän kivuta kalifiksi kalifin paikalle, mutten ollut tullut ajatelleeksi, että koira ei välttämättä ymmärrä omistamisen käsitettä. Hyvin usein kuulee puhuttavan, että koira omii damia tai muita esineitä. Tämä on ehkä hieman harhaanjohtavaa. Koulutusfilosofiani perustuu kyllä hyvin vahvasti koiran itsekkyyteen ja oman edun tavoitteluun, mutta siitä huolimatta vasta nyt aidosti valkeni, että omimistilanteissa onkin koiran näkökulmasta kyse edun säilyttämisestä eikä varsinaisesta omimisesta (= omana pitämisestä).

Mitä romukoppaan heitettyjen johtajuusaatteiden tilalle?

Tiivistetäänpä Eatonin ”Mitä sitten pitäisi tehdä?” -otsikon alle kokoamat suositukset: sosiaalista pentua ja opeta sille kodin säännöt; ole lähellä, kun pentu syö ja lisää vaikka välillä kuppiin ruokaakin kesken ruokailun; leiki vetoleikkejä niin, että pentukin saa voittaa; käytä peruskoulutuksessa palkitsemiseen perustuvia kannustavia opetusmenetelmiä ja ole reilu! Hyviä ohjeita, allekirjoitan kaikki. Toisaalta raapaisu oli hyvin pintapuolinen. Kun vääriä oletuksia oli juuri kumottu noin 30 sivun edestä, olisi voinut odottaa hieman syvällisempää paneutumista siihen, miten koiran pääkoppa sitten oikeasti toimii.

Eaton kritisoi rutiinien muuttamista, koska silloin koiralta viedään sen odottamat palkitsevat asiat. Omaan ajatusmaailmaani tämä kuvio ei oikein tahdo mahtua. Kirjassa käytettiin esimerkkeinä kahta tilannetta: Ensimmäisessä koira on tottunut saamaan ruokansa tietyn ohjelman lopputunnarin kuultuaan ja toisessa koiraa on tervehditty kotiin tullessa aina iloisesti ihmisten toimesta. Jos koira ei saakaan ruokaansa heti lopputunnarin päätyttyä tai saa kotiin palaavan ihmisen huomiota, Eatonin mukaan siltä viedään odotettu palkinto ja koira kokee tämän rangaistuksena. En ihan ymmärrä mistä se palkinto on koiralle tulossa – siitä tavanomaisesta odottamisesta? No joo, ehkäpä ymmärtämättömyyteni johtuu siitä, että en ole alkujaankaan luonut tarkkoja rutiineja omien koirieni kanssa. En nimittäin halua niiden vaativien katseiden ilmestyvän viereen kellon lyödessä.

Mitä siis pidin kirjasta?

Samaa virttä toitotetaan johtajuusteorian kumoavana perusteluna joka tuutista ja vaikken sitä kiistäkään (päin vastoin!), pelkät toteamukset kevyine perusteluineen eivät silti täytä ainakaan allekirjoittaneen tiedonnälkää. Koen, että Eatonin Dominanssikin tarjoaa tyhjänä ammottavalle vatsalle tukevan aterian sijaan ainoastaan pienen välipalan. Nälkäni tyydyttyminen edellyttäisi vähintäänkin sitä, että tässä yhteydessä avattaisiin huomattavasti perusteellisemmin eläinlajia nimeltä koira niin fysiologisesta, etologisesta kuin kognitiotieteellisestäkin näkökulmasta.

☆☆