·0 kommenttia

Tarkoitus oli raapustella hihnalenkkejä käsittelevää merkintää eteenpäin, mutta aihe vaihtui kertaheitolla eilen iltalenkin aikana. Tuli todistettua, että Muikku ampaisee näkölähdöllä jäniksen perään – ja vauhdilla ja pitkälle ampaiseekin. ?

Ensin vilahti töpöhäntä ja seuraavalla sekunnilla koiran heijastinliivi viiletti jo jossain otsalamppuni valokeilan äärirajoilla. Ihan turha karjua perään. Usko pois, yritin. Siinä pilliä taskusta kaivellessani (pitikin olla taskussa eikä kaulalla…) ehdin jo nähdä sieluni silmin kuinka jahtaus päättyy auton alle. Se pirun vemmelsääri nimittäin valitsi tietenkin just sen ainoan suunnan, jossa tulee tie vastaan noin puolen kilometrin päässä. Pilli suuhun, luoksetulovihellys ja jokusen sekunnin kuluttua sain huokaista helpotuksesta: heijastinliivi ja kaksi loistavaa pistettä ilmestyivät taas otsalampun valokeilaan. Muikku viiletti pää viidentenä jalkana takaisin oikein riemuloikkien kera. Onnenkiljahduksia, taputuksia, taisteluleikkiä ja muutama vauhdikas nouto palkkioksi. En tiedä kuinka kauas se ehti painella pitkäkorvan perässä, satakunta metriä vähintään ennen kuin hävisi kokonaan pimeyteen. Onneksi oli pilli mukana ja onneksi tuo koira alkaa olla pillin suhteen jo melko varma, mutta sydän ehti silti jättää pari lyöntiä välistä. Pysäyttäminen olisi tietenkin ollut järkevämpi veto, mutta en ehtinyt edes miettiä sitä paniikinpoikasen aikana ja koira huiteli jo jossain Huitsilan Nevadassa siinä vaiheessa, kun sain pillin suuhun.

Saas nähdä miten välikohtaus vaikuttaa jatkossa tuohon tähän asti heikosti irronneeseen perävaunuun. Ihannetapauksessa se sai just tarvitsemansa ripauksen itsevarmuutta, huonommassa skenaariossa saadaan jatkossa työstää tätä ongelmaa ihan olan takaa. Tuumasin, että tämä olisi sopiva hetki hieman pohdiskella sitä, miten olen rakentanut tuolle luoksetuloa ja pysähtymistä. Lisäksi ajattelin tehdä hieman vertailua Norppaan, jonka kanssa tuli aikoinaan mentyä aika pahasti metsään tietyissä asioissa. Muistutettakoon kuitenkin, että luoksetulo ja pysähtyminen ovat vain osa hallintaa, johon sisältyy myös muun muassa runsaasti erilaisia kontakti-, maltti- ja rauhoittumisharjoituksia.


© Marie and Alistair Knock / Flickr (CC BY-NC-SA)

Alkeista alkeet

Ensinnäkin, suosittelen pilliluoksetulon opettamista sanallisen käskyn lisäksi. Pilliluoksetulolla on monia hyviä puolia: Pillin ääni on melko kantava ja korviinpistävä. Siitä ei välity ihmisen tunnetila eli äänen erilaiset nyanssit. Norppa esimerkiksi oppi hyvin nopeasti kuulemaan mun äänestäni, koska lähettyvillä on muita ihmisiä ja koiria. Mitenkäs kävikään luoksetulon kanssa? Ylisosiaaliselle koiralle ne ihmis- ja Norpan tapauksessa varsinkin koirakontaktit ovat ultimaalinen palkinto. Kuullessaan sen tietyn äänensävyn luoksetulokäskyssä se jähmettyi kuin patsas tarkkailemaan ympäristöä sen sijaan, että olisi tullut luokse. Sinne paineli musta häntä heiluen moikkaamaan vastaantulijat – ihan sama kuinka karjuin pää punaisena. Moni ihminen (minä mukaan lukien) sortuu myös helposti maanittelemaan koiraa: ”Tänne. Tänne! Tule nyt! TÄNNE!!!” Tule- ja tänne-käskyt on erittäin helppo pilata turhilla huuteluilla, sillä johdonmukaisuus ja ehdottomuus valuvat sen sileän tien viemäristä alas. Ainakin itse koen, että pilliä tulee käytettyä paljon harkitummin.

Hyödynnän pilliluoksetulon alkeiden opettamisessa klassista ehdollistumista, koska en ole keksinyt operanttia tapaa, jolla luoksetulolle voisi saada yhtä vahvan pohjan. Kyse on siis samasta ideasta kuin Pavlovin koirakokeissa, joissa koirat oppivat kellon äänen tarkoittavan ruokaa ja alkoivat kuolata. Nyt on tarkoitus, että koira oppii yhdistämään pillin äänen siihen, että ohjaajalla on tarjolla jokin aivan superrrkiva juttu ja hakeutuu siksi tämän luokse.

Aloita pennun opettaminen pillille heti luovutusikäisenä: ”Kutsu” napero syömään aina luoksetulovihellyksellä, siis myös vaikka se olisi jo jaloissa odottamassa. Ekoilla kerroilla pentu ei toki vielä tiedä, mitä vihellys tarkoittaa, mutta mikäli siltä löytyy yhtään ahneutta, se hoksaa kyllä nopeasti, että vihellys = ruokaa. Luovutusikäinen pentu syö 3-4 kertaa päivässä, joten toistoja tulee se 3-4 päivässä eli 21-28 viikossa ja 90-120 kuukaudessa. Lisäksi kupillinen ruokaa on melkoinen superrrjuttu – edellyttäen tietenkin, että pentu on perso ruualle. Jos ruoka ei maistu niin hyvin, seuraa omaa pentuasi ja kokeile mikä olisi sille The Juttu. Käytä sitä palkkana. Koittaisin myös huolehtia siitä, että pentu ei pääsisi tässä vaiheessa tekemään tätä The Juttua muutoin kuin palkkana pilliluoksetulosta.

En vaatisi pentua istumaan ja odottamaan kupin ääressä, vaan antaisin kupin kirsun eteen välittömästi vihellyksen jälkeen (toki vasta koiran saavuttua paikalle). Tässä on taka-ajatuksena ensisijaisesti ajoitus: mitä nopeammin pentu saa superrrjutun vihellyksen jälkeen, sitä helpompi sen on hoksata vihellyksen ja superrrjutun yhteys. Lisäksi haluan ainakin uskoa, että kupin ilmestyminen nenän eteen viivytyksettä saa pennun myös reagoimaan nopeammin. Nyt on tärkeintä takoa pennun päähän, että vihellyksen kuullessaan sen kannattaa rynnätä täyttä häkää omistajan luokse. Istumisen ja luvan odottamisen pystyy opettamaan muutaman viikon myöhemmin eikä pieni viivästys tuottanut ainakaan Muikun kanssa ongelmia.

Kun olet viheltänyt pentua parin viikon ajan ruokakupille sisällä, siirry ainakin osalla ruokintakerroista ulos tuttuun ja häiriöttömään paikkaan. Älä näytä ruokaa ja kuppia koiralle, vaan vie se pihalle vaikka ennen pentua. Jos vaikuttaa tarpeelliselta, laita pennulle hihna/liina perään. Anna pennun touhuta aluksi hetki omiaan, mutta kutsu se kuitenkin pillillä luokse ennen kuin ympäröivä maailma alkaa kiinnostaa liikaa. Ja taas kuppia kirsun eteen, jotta pentu hoksaa, että superrrrjuttua on luvassa ulkonakin vihellyksen jälkeen. Jos et halua ruokkia joka kerta ulkona, jatka pillityksiä sisälläkin. Ulkoruokintaa harjoittaisin viikon tai pari riippuen siitä, kuinka ahkerasti viitsii raahata ruuan ulos.

Toimin Muikun kanssa oikeastaan täysin edellä kuvaillulla tavalla. Se ei ole erityisen ahne, mutta ruoka kelpaa kyllä enkä joutunut keksimään vaihtoehtoisia palkitsemistapoja vielä tässä vaiheessa. Norpan kanssa hoksasin ottaa pillin käyttöön vasta koipileikkauksen jälkeen eli kuntoutusajan huomioiden vasta joskus vajaa 1,5-vuotiaana. Kutsuin sitä kyllä pillillä ruokakupille, mutten yhtä järjestelmällisesti: jos koira oli jo jaloissa, jätin vihellyksen viheltämättä enkä kutsunut sitä koskaan ruokakupille ulkona. Norppa on huomattavasti persompi ruualle kuin Muikku, joten sille olisi varmasti voinut rakentaa huomattavasti vahvemman pilliluoksetulon, jos olisi aloittanut jo luovutusiässä ja toiminut järjestelmällisemmin.

Varovaisia ensiaskeleita

Kun olet viikon tai pari ruokkinut koiraa ulkona vaikkapa tutulla pihamaalla, on aika siirtyä uusiin ympyröihin. Luoksetulopillitystä voi kokeilla vaikkapa tutussa metsässä tai puistossa, kun pentu on suhteellisen rauhallisessa ja kontaktia hakevassa mielentilassa. Muistutettakoon, että vahvan kontaktin luominen on hallinnan perusta. Tästä syystä kontaktiharjoitusten ahkera tekeminen erilaisissa ympäristöissä on erittäin tärkeää: kulkiessasi sosiaalistamassa pentuasi milloin missäkin palkitse, kun se ottaa sinuun oma-aloitteisesti katsekontaktia – kokeile myös saada pentu reagoimaan nimeensä ja palkitse kontaktista.

Et ehkä ole halukas raahaamaan ruokakippoa ja ruoka-annoksia mukaan pikkukävelyillenne, joten tässä vaiheessa aletaan hieman lisätä variaatiota palkitsemisessa. Joskus kannattaa kuitenkin ehkä yllättää koira ja napata se ruoka-annoskin metsään palkkioksi. 😉 Muista koiralähtöisyys palkitsemisessa: Et voi päättää palkitsevasi kuivilla nameilla niiden helppouden vuoksi, jos koirasi ei niistä perusta. Voit toki yrittää kasvattaa sen mielenkiintoa niitä kohtaan, mutta tässä vaiheessa pennun tulisi saada edelleen superrrpalkkaa luoksetulosta, jotta se kokee luoksetulon superrrkannattavana. Toistaiseksi kannattanee myös vielä rajoittaa palkkaustavat muutamaan superrrjuttuun ja välttää koko armadan ottamista käyttöön. Sen kokonaisen valikoiman merkitys kasvaa siinä vaiheessa, kun ympärille alkaa ilmestyä entistä enemmän houkuttelevia häiriötekijöitä rohkeuden kasvaessa ja viettien heräillessä.

Kokeile siis kutsua pentua pillillä luokse jossakin rauhallisessa ympäristössä ja pennun mielentilan ollessa vastaanottavainen. Jos (KUN!) pentu ryntää luoksesi, palkitse se ruhtinaallisesti. Toista näitä harjoituksia kerran tai pari päivässä erilaisissa helpoissa ympäristöissä, mutta älä missään nimessä käytä pilliluoksetuloa vielä ns. ”tositilanteissa”. Jos hallinta pettää, yritä houkutella pentu jollakin muulla keinolla luoksesi tai nappaa se vauhdista kiinni (suosittelen tosin välttämään sellaisia jahtausleikkejä ja -tilanteita, joissa sinä juokset pennun perässä – sellaiset opettavat äkkiä pennulle, että juokseminen pois luotasi on hauskaa ja kannattavaa). Jatka edelleen samaan aikaan myös luoksetulopillityksiä ruokakupin ääressä, mutta voit ehkä hiljalleen alkaa luopumaan niistä. Yllättäisin koiran kyllä silloin tällöin aikuisenakin kutsumalla sen pillillä ruokakupille sisällä, kotipihassa tai vaikkapa metsässä.

Taas sama juttu kuin edellä: Muikun koulutus perustui pitkälti esiteltyyn tapaan. Norpan kanssa toteutin samaa runkoa, mutta se järjestelmällisyys puuttui tässäkin vaiheessa. Kontaktin luominen jäi puolitiehen. Kiirehdin ja hätiköin innoissani liian nopeasti tämän vaiheen yli.

Yleistä ja yllätä

Kasvata haastetta lisäämällä häiriöitä mahdollisimman kontrolloidusti siinä vaiheessa, kun alat tuntea olosi varmemmaksi ja koet koiran aidosti sisäistäneen pilliluoksetulon merkityksen. Tässä vaiheessa on erittäin tärkeää, että et saa antaa koirasi epäonnistua. Suosittelenkin liinan käyttöönottoa varsinkin ”murkkuikäisen” kanssa, mutta muistutan kuitenkin, että tarkoitus ei ole vetää koiraa liinalla luokse, vaan ainoastaan estää sen karkaaminen ulottumattomiin. Luoksetulon pitää tulla koiralta vapaaehtoisesti, ei pakotettuna. Anna liinan roikkua vapaana perässä ja tartu siihen vain, jos tarve tulee.

Edellisen kappaleen valossa lienee itsestään selvää, että luoksetulopillitystä ei pidä vielä tässäkään vaiheessa käyttää tilanteissa, joissa hallinta on jo menetetty. Turha itkeä, kun maito kaatui jo. Jos olet epävarma, jätä mieluummin viheltämättä tai helpota ensin tilannetta kontrolloidusti ja kutsu vasta sitten. Korostan sanaa kontrolloidusti, sillä häiriöitä pitää treenata, mutta vain tilanteen ollessa hallinnassa. Mä pidin tätä aivan idioottina ohjeena Norpan kanssa, koska koin jokaikisen tilanteen olevan epävarma. Kyse oli siitä, että olin edennyt liian nopeasti liian vaikeisiin tilanteisiin. Jos tuntuu tältä, ota takapakkia ennen kuin sitä tulee homman karatessa käsistä. Ja hyödynnä liinaa, jos se tuo varmuutta itsellesi.

Nyt on aika ottaa esiin koko palkkojen kirjo, mutta muistutan yhä edelleen, että palkan kuin palkan pitää olla koiralähtöinen ja toisaalta myös tilannekohtainen. Palkitse ISOSTI, kun koira onnistuu erityisen haastavissa tilanteissa. Helpommista tilanteista ja kehnommista suorituksista palkataan maltillisemmin tai jätetään kokonaan palkkaamatta – peilaa suoritusta aina koiran tasoon. Vaihtele palkkaamistapoja ja ole yllätyksellinen. Jos palkkaat luoksetulosta aina vaikkapa sillä kuivalla namilla, koira tekee aina saman punninnan: kannattaako hakea kuiva nami vai onko jäniksen perään säntääminen, riistan jäljelle lähteminen tai vastaantulijoiden moikkaaminen palkitsevampaa. Itsekkäänä olentona koira toimii aina tavalla, jonka se kokee omaksi edukseen. Jos kuiva nami häviää ympäristön houkutuksille, niin ”Se on moro!” ja näät vaan peräpeilin. Mikäli taas onnistut olemaan positiivisessa mielessä yllätyksellinen, koira ei koskaan tiedä mitä tuleman pitää ja ainakin itse oletan sen valitsevan silloin luoksetulon. En kuitenkaan lupaa, että tämä toimii kaikentyyppisillä koirilla, esimerkiksi hyvin voimakkaasti itsenäisestä ja/tai riista- tai saalisviettisestä koirasta ei ole kokemusta. Sellaiselle riistan jälki tai pakeneva riista voi olla niin ultimaattinen houkutus, että sinne hävisi horisonttiin mokoma.

Alla vielä pieni luettelo erilaisia palkkaamisvaihtoehtoja. Olen pohtinut näitä lähinnä lintukoiran omistajana omiin tarkoituksiini, joten lista ei välttämättä inspiroi kauheasti esimerkiksi vinttikoira- tai paimenkoiraihmisiä. Suosittelen tutustumaan omaan rotuun, sen alkuperäiseen käyttötarkoitukseen ja luontaisiin ominaisuuksiin sekä tietenkin siihen omaan koirayksilöön. Palkkaamistapojen kehittämisessä on oikeastaan vain taivas rajana! Ja aina paras palkka on tietenkin se juttu, mitä koira juuri sillä hetkellä tavoittelee. Oma lukunsa on sitten se, että onnistuuko ohjaaja käyttämään luovuuttaan ja hyödyntämään tätä palkkaamisessa tai voiko/kannattaako kyseisellä asialla ylipäätään palkata ensinkään.

  • ruoka ja namit: kädestä/maasta/kupista/saalistaminen, lähellä/etäällä ohjaajasta
  • vetoleikit: lukuisat erityyppiset vetolelut
  • jahtaamisleikit: narupallo pitkällä narulla/viehetyyppinen/pallon heittely/koirasta poispäin juokseminen – harkiten myös koiran perässä juokseminen
  • noutaminen: kahden lelun leikki/markkeerausnouto/vesinouto
  • nenätyöskentely: damien/lelujen/ruuan/avainten etsiminen, kiinnostaville hajuille vapauttaminen
  • äänekkäät lelut: erilaiset vinkulelut/tyhjä pullo
  • sosiaaliset: kehumisen eri asteet/silittäminen/rapsutukset/muiden tervehtiminen

Muikku on ollut aivan ihana kouluttaa ja motivoida! Sen silmät alkavat liekehtiä usein jo pelkistä vuolaista kehuista ja rapsutuksista. Pallon perässä juokseminen on ihan huippua, samoin taisteluleikit. Haustakin se alkaa jo innostua siinä määrin, että sitä voi varmaan jatkossa käyttää palkkana. Ruoka ja herkut kelpaavat nekin ja jotkut namit ovat selvästi parempia kuin toiset. Ihan sama mitä olen kokeillut, Muikku on ollut aina ihan täysillä mukana. Norppa sen sijaan on haastavampi. Sille ultimaattinen palkka olisi vieraiden ihmisten ja koirien moikkaaminen, mutta kyseisen palkan käyttäminen tuntuu todella haastavalta. Sosiaalinen palkka mun suunnalta ei erityisemmin kiinnosta. Norppa näyttää lähinnä sanovan: ”Ai, jäin ilman palkkaa – pöh ja pah.” Ruuan tähden tuo menisi vaikka takapuoli edellä puuhun, mutta se ei silti voita vastaantulijoiden tervehtimistä. Lisäksi kaikki ruoka katoaa ääntä kohti yhtä suurella intohimolla – koita siinä sitten arvioida kuinka koira arvottaa erilaiset suuhunpantavat. Leluista se ei ole koskaan erityisemmin innostunut. Oikeastaan tyhjät pullot on ainoa asia, joille Norpan voi sanoa oikeasti syttyvän. Nenänkäyttö olisi mieluista, mutta en ole osannut ja tajunnut hyödyntää sitä riittävästi palkitsemisessa. Lisäksi Norpan koivet aiheuttavat hieman päänvaivaa palkkaamisen valinnassa, sillä on ollut pakko luopua vauhdikkaimmista ja äkkikäännöksiä sisältävistä menetelmistä.

En osaa eksaktisti määritellä sitä, koska pilliluoksetuloa voi alkaa käyttää ”tositilanteissa”. Riippuu varmasti koirasta, tilanteesta ja aika paljon myös olosuhteista. Mä en esimerkiksi ennen tätä päivää kuvitellutkaan, että lähtisin kutsumaan Muikkua jäniksen perästä yli sadan metrin etäisyydeltä. Ensinnäkin me ei olla tuollaisilla etäisyyksillä harjoiteltu. Toiseksi en tiennyt kantaisiko pilli jahtaamisen hurman yli. Pakon edessä ei kuitenkaan ollut oikeen mitään muuta vaihtoehtoa, koska pelkäsin oikeasti koiran jäävän auton alle. En tosin tiedä kuinka realistinen tuo pelko oli eli olisiko Muikku luopunut oma-aloitteisesti jahtaamisesta ennen tielle saapumista. Enhän voi olla varma siitäkään oliko Muikku jo luopunut ajosta pillin kuullessaan, mutta katsoin silti aiheelliseksi palkata sen luoksetulosta ennennäkemättömän ruhtinaallisesti.

Se jarru

Luoksetulon merkitystä korostetaan kovasti, mutta henkilökohtaisesti pidän pysähtymistä lähes yhtä tärkeänä taitona. Se voi itse asiassa olla joissakin tapauksissa helpompikin opettaa ja toisaalta helpompi koiran myös noudattaa kuin perinteinen luoksetulo. Jos luoksetulossa on menty metsään, suosittelen aloittamaan tyhjältä pöydältä ja vaikka iskostamaan ensin selkärankaan pillipysähtymisen. Mikäli kyse on pennusta, niin itse aloin opettaa pysähtymistä Muikulle siinä vaiheessa, kun luoksetulon alkeet tuntuivat hiljalleen menneen perille.

Huomaa, että pysähtymispillitys ei voi olla samanlainen kuin luoksetulopillitys. Meillä tullaan luokse kahdesta lyhyestä vihellyksestä (pi pi) ja pysähdytään yhdestä pidemmästä (piii). Nämä voi kuitenkin jokainen päättää itse. Kannattaa ehkä harjoitella luontevalta tuntuvat pillitykset ilman koiraa, sillä pillistä on yllättävän hankala saada samanlainen ääni joka kerta. Itse en todellakaan ole erityisen hyvä pillipiipari. Vihellyksen lisäksi sinun tulee valita haluatko koiran vain seisahtuvan aloilleen vai myös istuutuvan, kun se kuulee pysähtymispillityksen. Itse päätin opettaa pysähtymisen istumisen kautta, sillä haluaisin tuon istahtavan myös ylösajossa. Voit myös halutessasi opettaa koiralle käsimerkin pysähtymistä (ja miksei myös luoksetuloa) varten. Minä käytän pysähtymismerkkinä taivasta kohti nostettua vasenta kättä. Luoksetulon aikana laitan puolestani molemmat kädet alaviistoon kohti maata.

Istumisen kautta pysähtyminen opetetaan yksinkertaisesti opettamalla pentu ensin istumaan. En mene tässä sen syvällisemmin tämän peruskäskyn opettamiseen, mutta suosittelen itse välttämään houkuttelua tai pakottamista. Istuminen on erittäin helppo opettaa naksutinkoulutuksen periaatteilla, joten jos kyseinen aihepiiri yhtään kiinnostaa, niin tutustu siihen. Muista, että haluat opettaa koiran istumaan pillin vihellyksestä. Se tapahtuu ihan samalla periaatteella kuin istu-käskysanankin opettaminen, mutta nyt käytät suusi sijaan vaan pilliä. Tällä tavalla koira oppii istahtamaan vihellyksestä lähellesi, mutta palkkaustavasta riippuen ei välttämättä ymmärrä, että istua voi myös etäämmälle sinusta. Tuskailinkin itse aikani sen kanssa, että Muikku ei tosiaankaan pysähtynyt, vaan ryntäsi lähelleni ja istahti sitten. Tämä johtui puhtaasti siitä, että olin palkannut sen aina ojentamalla namin kädestä.

Koira oppii pysähtymään etäämmälle, kun se palkataan etäältä. Pallohullun koiran kanssa kannattaa tässä yhteydessä hyödyntää pallolla palkkaamista. Sen sijaan, että palkkaisit koiran ojentamalla sille makupalan, heitätkin pallon palkaksi. Näin koira oppii, että sen ei tarvitse tulla lähietäisyydelle saadakseen palkkansa. Meillä ainakin välimatka alkoi kasvaa ihan itsestään, kun siirryin ruokapalkasta pallopalkkaan. Kannattaa vaihdella pallon heittosuuntaa, jotta koira ei ala ennakoida ja juosta valmiiksi vastaanottamaan palloa. Välttelisin myös pallon heittämistä suoraan koiraa kohti, sillä Muikku ainakin rakastaa nimenomaan pallon jahtaamista – suuhun kävelevä ”saalis” ei ole lähellekään yhtä houkutteleva. Mikäli pallo ei saa koiraasi syttymään, joudut itse vähän kehittelemään ideoita etäältä palkkaamiseksi. Jos koirasi osaa esimerkiksi odottaa kupin ääressä lupaa syödä, voit viedä maaston ruokakupin sen nähden ja hyödyntää sitä palkkaamisessa. Suosittelen muutoinkin pohtimaan, kuinka pysähtymisen palkkaamiseen saisi yllätyksellisyyttä.

Mikäli haluat koiran vain seisahtuvan aloilleen, järkevin tapa lienee hyödyntää palkkaamisessa palloa ensi metreistä lähtien. Puhallat pilliin pysähtymisvihellyksen ja heti kun koira vilkaiseekin suuntaasi, pallo lentää palkaksi. Pallohullu koira oppii muutamasta toistosta kääntämään katseen omistajan suuntaan ja pysähtyy näin ainakin lyhyeksi hetkeksi. Tätä hetkeä aletaan pidentää hiljakseen venyttämällä pysähtymiskäskyn ja palkan väliä eli koiran täytyy pysyä aloillaan hetki ennen kuin pallo lentää. Odotusajan pidentäminen täytyy toteuttaa epäsäännöllisesti: 1s, 2s, 1s, 3s, 2s, 1s, 4s, 3s, 4s, 2s, 5s…

Muikun päästyä jyvälle pysähtymisen ideasta, opetin sen myös pysymään aloillaan vapauttamiseen saakka. Aloitin tämän hihkaisemalla ”Vapaa!” juuri ennen kuin heitin pallon. Erillisten malttitreenien ansiosta pystyn nykyään heittämään pallon ja Muikku istuu silti aloillaan, kunnes vapautan sen. Mieti koetko vapauttamisen opettamisen järkevänä. Tämä saattaa jossain worst case scenariossa osoittautua halvaksi henkivakuutukseksi: Koirasi ryntää kohti tietä ja saat sen pysäytettyä pillillä, mutta jos luoksetulon kanssa on ongelmia eikä koiralle ei ole opetettua pysähtymisessä kestoa ja käskyn alla pysymistä. Voit vain sydän syrjälläsi toivoa, ettei koira keksi lähteä hortoilemaan ennen kuin pääset sen luokse tai ehdit palkita sen poispäin tiestä. Oma periaatteeni on, että käsky päättyy aina toiseen käskyyn tai vapauttamiseen.

Loppuun sama virsi kuin luoksetulonkin suhteen: Toistoja, toistoja ja toistoja, mutta varo aiheuttamasta inflaatiota. Sen vältät sillä, että palkkaat riittävän motivoivasti ja ennalta-arvaamattomasti. Muista myös, ettet käytä pysähtymiskäskyä liian vaikeissa tilanteissa ennen kuin se on selkärangassa. Varmista, että koira ei pääse epäonnistumaan: älä epäröi laittaa koiralle liinaa perään äläkä ahnehdi ja etene liian nopeasti.


© lawrencegs / Flickr (CC BY-NC-SA)

·0 kommenttia

Muikulle tuli kuun alussa kuusi kuukautta mittariin. Pikkuriiviö on venähtänyt vähän isommaksi riiviöksi melkein huomaamatta. Strategisia mittoja minulla ei kyllä valitettavasti ole teille tällä hetkellä antaa. Kakara onnistuu edelleen änkemään itsensä Norpan mahan ali, jos ja kun oikein haluaa. Norppa kylläkin avittaa ”vähän” nostelemalla koipiaan… Painoa on sen verran, että jaksan nostaa tenavan ilman hampaiden kiristelyä, vaikka salilla en viihdykään.

Luonteeltaan tuo on ennen kaikkea osallistuva. Vielä puoli vuotta sitten kuvittelin Norpan olevan sitä, mutta Muikku on kyllä mullistanut käsitykseni tuosta termistä ihan täysin. Kun leffaillan aikana korjaan asentoani sohvalla, Norppa avaa silmät tarkistaakseen jätänkö huoneen mennäkseni esimerkiksi jääkaapille. Jos jään niille sijoilleni, se vetää taas hetken kuluttua lonkkaa. Vaan mitä tekee Muikku? Loikkaa pystyyn, nappaa lähimmän irtotavaran suuhunsa, kiipeää syliin ja esittelee aarrettaan sentin etäisyydellä naamastani häntä vinhasti vispaten. Pelkän klyyvarinkin esittely onnistuu ihan yhtä hyvin.

Muikun itsesuojeluvaiston olemassaolosta en ole aivan varma. Pidättelin viimeksi pari viikkoa sitten hengitystä, kun tuo kakara päätti loikata pari-kolmemetriseltä kallioseinämältä alas. Alla oli onneksi pehmeä sammalmätäs, sillä en ehtinyt kissaa sanoa tajutessani, että mitä se aikoo. Siinä alta sekunnin mittaisen ilmalennon aikana ehdinkin sitten jo nähdä jos minkälaisia kauhukuvia koipensa katkoneesta koirasta… Seuraavaksi missioksi koiranketale otti saman pystysuoran seinän kiipeämisen ylöspäin. Ei onnistunut, muttei kyllä paljosta jäänyt vaillekaan.

Muikku osaa säälittävän vähän verrattuna Norppaan kolme vuotta sitten, mutta toisaalta sillä on (ainakin toistaiseksi) varma luoksetulo ja ehkäpä myös pysähtyminen. Tuskailin pitkää pysähtymisen kanssa, kun koira haahuili aina aikansa ennen kuin iski takapuolensa maahan: se siitä terävästä pysähtymisestä… Ihan vasta tässä eräs kaunis päivä välähti ja päätin lähestyä ongelmaa toisenlaisesta näkökulmasta – kannatti! Avaan aihetta tässä joku päivä lisää.

Perusasentoa ja erilaisia jättämistreenejä pyritään tekemään ahkerasti erilaisissa ympäristöissä. Noutamisintoa löytyisi vaikka muille jakaa, mutta onnistuin ryssimään palauttamisen ja luovuttamisen opettamisen täysin. Päätin yrittää korjata ongelmaa opettamalla luovuttamisen kämmenkosketuksen kautta naksutinta ja sheippausta hyödyntäen. Tunnelin päässä näkyikin jo häivähdys valoa, kunnes ahneuksissani nostin kriteerin liian korkealle ja taas pahuksen riiviö kaarteli ympärillä The Aarre suussaan ilman aikomustakaan palauttaa sitä allekirjoittaneelle. Ei muuta kuin lakki nöyrästi kainaloon ja takapakkia, sillä kämmenkosketus tuntui kuitenkin menetelmänä toimivalta.

Mie olen parhaani mukaan yrittänyt omaksua englanninspringerspanielin trimmaamista. Se on osoittautunut huomattavasti hauskemmaksi kuin osasin kuvitellakaan. Sakset ja trimmauskone eivät ihan vielä pysy kädessä niin, että lopputulos miellyttäisi edes omaa silmää, mutta kaitpa se tästä vielä. Suunnittelin virallista näyttelydebyyttiä lokakuulle ja haaveena olisi taiteilla silloin itse näyttelykelpoinen trimmi.

·0 kommenttia

Tadaa, se olisi tuliterä kannettava viimein näppien alla! Ei vielä oikein puhuta samaa kieltä ja monet toiminnot ovat toistaiseksi vähän hakusessa, mutta sen siitä saa, kun vaihtaa Windows-koneen MacBookiin. Oli kyllä ihan tietoinen ja tarkoituksellinen valinta. Toivoa sopii, että päivitystahti vilkastuisi nyt sitten vastaisuudessa hieman. Pariin menneeseen viikkoon mahtuu niin paljon kaikenlaista, että mistähän sitä aloittaisi…

Muikku on päässyt treffaamaan ikätovereita Eläinlääkäriasema Taikatassun pentukerhossa nyt jo kahteen otteeseen. Uusien tuttavuuksien joukkoon mahtuu mm. rhodeja, bolognese-villismix ja berni-dalmismix (joka on muuten syötävän söpö!), mutta valitettavasti kenenkään kanssa ei olla päästy ihan samalle aallonpituudelle. Toimeen kyllä tullaan ja raisumpiakin leikkejä seurataan turvaväli säilyttäen, mutta Muikku antaa hyvin helposti palautetta, jos joutuu muiden höykyttämäksi. Sen sijaan pentukerhon ulkopuolella tavattujen spanieleiden, noutajien ja beaglen kanssa on sävel löytynyt välittömästi.

Haltialan kotieläintilalla piipahtaminen oli pettymys. Tiesinkin lampolan suljetuista ovista, mutta eipä siellä tosiaan ollut muuta nähtävää kuin lehmiä, ihmisiä ja koiria. Muikku ei lehmistä paljon virkkonut: paikoillaan tönöttävissä elukoissa ei paljon tuijoteltavaa ollut, vaan pihapiirin herkkupalat (lue: lanta) olisivat kiinnostaneet enemmän.

Opintotukimielenosoitus sen sijaan osoittautui ihan mielenkiintoiseksi kokemukseksi. Parkkeerasin Muikun kanssa Kansalaistorille, jonne mielenosoituksen kulkueen oli määrä päättyä. Äänekäs ihmisjoukko kiinnosti pentua tovin, mutta sitten lelu ja taisteluleikit veivät voiton. Rapsuttelijoita riitti niin opiskelukavereideni kuin ventovieraidenkin merkeissä ja Muikku oli imarreltu saamastaan huomiosta.

Koulutuspuoli on Muikun kanssa jäänyt vähälle, ainakin jos vertaa Norppaan, joka osasi 3-4 kuukauden iässä jo varsin monen tempun alkeet. Haluan Muikulle Norppaa varmemman arkitottiksen, joten tämän ipanan kanssa on keskitytty edelleen kontaktiin, luoksetuloon, pysähtymiseen ja kohdentamiseen erilaisia käsittelyharjoituksia toki unohtamatta. Luoksetulo sujuu pillillä hienosti jo hieman haastavammassakin ympäristössä, mutta pysähtymisen kanssa on vielä tekemistä ja kontaktia ei voine vahvistaa liikaa. Muut koirat kiinnostavat kovasti lenkillä, mutta niiden luokse ei toistaiseksi ole vapaanakaan rynnätty, vaikka kuulo kohtaamistilanteissa hieman valikoiva onkin.

Norpalle ei oikeastaan kuulu kummempia. Raukkaparka joutui sekin tassutrimmiin nyt, kun taloon tuli karvoille tehokkaasti kyytiä antavat sakset Muikun myötä. Koirista on tullut jo kuin paita ja peppu. Norppa on ehkä vähän turhankin suvaitsevainen naperoa kohtaan, sillä Muikku pääsi tässä jokunen ilta sitten kähveltämään Norpalta luun. Norppa vaan tuijotti kaihoisasti loittonevan luun perään ja käänsi sitten katseensa muhun apua anellen. Pitänee olla vastedes hieman tarkempi herkkujen suhteen, jottei pääse tulevaisuudessakaan sattumaan ikäviä yllätyksiä.

·0 kommenttia

Muikku on ollut oikein reipas pentu ja ehtinyt myös jo osoittaa, että tältäkin tapaukselta löytyy riiviövaihde. Erityisesti nukahtamista edeltävä hepuli meinaa olla välillä melkoinen show: neljä jalkaa viipottavat menemään koko kämpän pituudelta ja pienet naskalihampaat uppoavat kaikkeen mikä eteen osuu. Joku väitti sprinkkupennun olevan niin ihanan rauhallinen ja helppo labbiksen jälkeen, mutta mun nähdäkseni Muikusta löytyy ainakin tällä hetkellä huomattavasti enemmän tehoja kuin Norpasta ikäisenään. Norppakin oli ja on edelleenkin reipas, mutta se on käyttänyt alusta asti selvästi pienempiä vaihteita kuin Muikku. 😀

Kaikki uudet asiat ovat hämmästyttäviä ja kummastuttavia, vähän jännittäviäkin, mutta Muikku hakee hyvin kontaktia ja kykenee leikkimäänkin kodin seinien ja tutun pihan ulkopuolella. Olemme käyneet nyt alkuviikon aikana joka päivä ihmettelemässä hieman maailman menoa. Maanantaina piipahdettiin eläintarvikeliikkeessä, tiistaina metsässä ja eilen valtatien varrella. Tiistaina teimme oikeastaan kaksikin metsäreissua: valoisaan aikaan ja pimeällä. Eilen ihmettelimme Hämeenlinnanväylän pysäkillä ohi paahtavia autoja ja leikimme tovin kolmostien alikulkutunnelissa. Olemme kohdanneet niin henkilöautoja, rekkoja, busseja, mopoja kuin aura-autojakin. Tänään olisi suunnitelmissa käydä kurkkaamassa olisiko läheisen koulun pihassa ulkokaukalo ja lätkänpelaajia. Säät on kyllä olleet taas sen verran huonoja, että saas nähdä… Jäähallissa käymme ainakin piipahtamassa joku päivä, muttei ehkä vielä tällä viikolla.

Muikku on ehtinyt jo talsia jo ainakin laminaatilla, muovimatolla, betonilla, asfaltilla, jäällä, nurmikolla, ritilällä, vaihtelevassa metsämaastossa ja kaakelilla. Täytyy antaa erityinen maininta sille, kuinka muina pentuina Muikku käveli metalliritilällä – ei niin minkäänlaista arastelua! Rappusia emme ole varsinaisesti vielä harjoitelleet, mutta Muikku on saanut kiipeillä muutaman rapun verran sekä umpinaisissa että avoimissa rappusissa. Muutaman umpinaisen betonirapun napero kulkee jo ongelmitta, mutta avonaiset tahtovat jännittää. Muikku on kuitenkin vielä niin pieni, etten pidä varsinaista rappusharjoittelua toistaiseksi ajankohtaisena.

Koulunpenkkikin kutsui heti alkuviikosta ja Muikku onkin ehdollistunut jo naksuttimelle kivasti. Pentu vaikuttaa palkkautuvan hyvin niin leikillä, silityksillä ja kehuilla kuin ruuallakin. Ohjelmaan ovat mahtuneet kontakti-, istumis-, luoksetulo- ja kohdentamisharjoitukset. Luoksetuloa on harjoiteltu pillin kanssa ruokakupilla – vauhtia riittääkin niin paljon kuin pienistä tassuista lähtee! Istumista ja kontaktia on puolestaan treenattu sekä ruokakupilla että erikseen naksuttimen kanssa. Muikku onkin oppinut nopeasti istumaan ja ottamaan kontaktia jotakin pyytäessään. En ole toistaiseksi liittänyt istumiseen pillikäskyä, mutta se olisi tarkoitus tehdä mahdollisimman pian. Kohdentamisharjoittelun (targeting) aloitimme vasta eilen illalla, joten se on vielä toistaiseksi aivan alkutekijöissään. Muikku oppi kuitenkin muutaman toiston jälkeen ensin kääntämään katseen ja sitten työntämään kuonoaan kohti kosketusalustaa.

Mietin vielä opetanko Muikulle erillisen huomiopillityksen, mutta muutoin lähiviikkojemme ohjelma tulee rakentumaan jo mainittujen asioiden treenaamisesta. Tarkoitus olisi vahvistaa kontaktia monenlaisissa ympäristöissä, saada istuminen (pysähtyminen) ja luoksetulo selkärankaan pillikäskyinä sekä opettaa kohdentamaan niin kuonolla kuin tassullakin.

Norppa on alkuinnostuksen jälkeen suhtautunut Muikkuun vaihtelevasti. Välillä se leikkii Muikun kanssa, mutta toisinaan taas ignoraa pennun täysin. Ulkona Norppa vaikuttaisi katselevan Muikun perään ikään kuin tarkistaen, että se pysyy mukana. Taisinkin jo edellisessä viestissä mainita kuinka väsymyshepuleissaan riehuva Muikku on välillä käynyt Norpan hermoille siinä määrin, että pennulle on pitänyt muutaman kerran ärähtää. Unikaverina naperoa ei vieläkään oikein sulateta, vaan Norppa tuhahtaa ja ottaa jalat alleen Muikun änkiessä viereen. Olen silti yhä edelleen onnistunut bongaamaan noita kylki kyljestä, joten ei tuo pentu ainakaan ihan sietämättömän kamala taida Norpankaan mielestä olla.

·0 kommenttia

Olipa kerran lapsiperhe, joka päätti hankkia koiran. Rotuvalinnassa päädyttiin yksissä tuumin labradorinnoutajaan, jota kehuttiin monelta suunnalta kiltiksi ja helpoksi perhekoiraksi. Perhe muisteli itsekin nähneensä katukuvassa useita vähän pulskanpuoleisia ja rauhallisesti omistajansa vierellä käveleviä labbiksia. Kyseessä oli vieläpä maan suosituin rotu, joten kyllähän sen täytyy olla täydellinen jokamiehen käteen sopiva perhekoira! Niinpä labbispentu tuli taloon. Kahdeksanviikkoinen pennunpallero sai herttaisia iltahepuleita ja maisteli vähän perheenjäsenten käsiä leikkien lomassa, mutta sai käytöksensä anteeksi söpöydellään. Nyt tuosta luttanasta naperosta on kasvanut 20-kiloinen puolivuotias nuorukainen, joka hyppii ja juoksee ihmisiä päin, repii vaatteista, koittaa ottaa käsiä suuhunsa ja tuhoaa kotia. Perhe on helisemässä labbiksensa kanssa eikä ymmärrä missä on se täydellinen perhekoira, jota heille markkinoitiin.

Kuulostaako tutulta? Ei hätää, et ole ainoa! Erittäin moni labradorinnoutajan omistaja tuntuu olevan pulassa nuoren koiransa kanssa. Labradorikeskustelujen yleisimpiä kysymyksiä lienevätkin: ”Labbikseni riehuu niin päättömästi, että vaatteet ovat reikiä täynnä ja käsivarret mustelmilla – mitä minun pitäisi tehdä?” ja ”Olisiko vinkkejä yksinoloon, kun labbikseni myllää huonekasvien mullat, tuhoaa sohvaa ja nakertaa reikiä seiniin yksin jäädessään?”. Apuaan ja vinkkejään tarjoavat kanssaihmiset kertovat usein, että nuori koira haastaa tai kokeilee omistajaa. Hops hops, pysähdytäänpä vähän miettimään asiaa syvällisemmin. Nuori labbis kyllä aktiivisena koirana tarjoaa haasteita, mutta että ihan haastaa?

Labradorinnoutaja on erittäin aktiivinen työkoira – paino sanalla erittäin. Näyttelylinjainenkaan labradorinnoutaja ei ole unelmien perhekoira tai pulska sohvaeläin, jos siitä ei tehdä sellaista. Moni perus-Pertti ei taida tajutakaan, kuinka aktiivisesta rodusta on oikeasti kysymys. Minullekin se on vasta alkanut valjeta eikä suinkaan Norpan myötä vaan kanssaihmisten kokemuksia kuuntelemalla ja lukemalla. Norpan virikkeellistämistä, aktivointia ja rauhoittumistreenejä en ole koskaan kokenut erityisen työläiksi, vaikka silläkin omat hetkensä ja heikkoutensa on.

Varsinkin nuori labbis vaatii paljon aktiviteetteja ja vastavuoroisesti rauhoittumisen opettelua. Jos omistaja ei tarjoa niitä tarpeeksi ja ohjaa koiraa toivottuun käyttäytymiseen, koira purkaa energiaansa omalla tavallaan – hyppimällä, jyräämällä, tuhoamalla jne. Se purkaa ylimääräisen energiansa ainoilla osaamillaan tavoilla. Kyse ei ole nähdäkseni omistajan haastamisesta tai kokeilemisesta, vaan nimenomaan koiralle luontaisen toiminnan toteuttamisesta, joka näyttäytyy meille epätoivottavana. Omistajan tehtäväksi jää suunnata energia sopivammaksi katsomaansa toimintaan ja opettaa koira myös rauhoittumaan.

Labbis kaipaa virikkeitä – etenkin nuorena

Ahaa, labbikseni tarvitsee tekemistä… Suuntaanpa siis metsään heittelemään koiralle palloa. Väärin ja metsään meni! Kasvavan koiran mielen ja kropan kannalta on toki hyvä päästä juoksemaan irrallaan säännöllisesti, mutta se ei välttämättä ole tehokkain keino väsyttää vilkasta ja energiaa pursuavaa labbista. Pallonheittelyn voin melkein suoralta kädeltä todeta täysin vääräksi tavaksi purkaa ylitsepursuavan koiran energiaa, sillä se nostaa kierroksia entisestään sen sijaan, että laskisi niitä. Terve koira jaksaa painella menemään ihmisen jo väsähdettyä, joten koiran väsyttäminen liikunnalla on haastavaa.

Fyysisen aktivoinnin sijaan suosittelen nuorelle labradorinnoutajalle (tai koirille ylipäätään) rauhoittavaa aivojumppaa – kokeillaan josko ne kaksi toisiaan etsivää aivosolua törmäisivät joskus! Rauhoittavaa aivojumppaa voi tarjota vaikkapa nenätyöskentelyn muodossa. Voit opettaa koirasi etsimään maastoon piilottamiasi leluja tai dameja. Avainten etsimisen ja ilmaisemisen opettaminen saattaa osoittautua joskus hyödylliseksi taidoksi. Koira voi jäljestää ihmistä, eläintä tai vaikkapa sienellä vedettyä (vedellä laimennettua) verivanaa, jonka päässä odottaa herkkupala. Toko, temppujen opettaminen sheippaamalla, koiratanssi… Akvointi- ja virikkeellistämiskeinoja riittää.

Koiran ruoka kannattaa tarjota jostain muualta kuin kupista, jolloin koira joutuu näkemään vaivaa ja tekemään työtä täyttääkseen vatsansa. Markkinoilla on useita erilaisia aktivointileluja ja -pelejä, joihin voidaan piilottaa nameja tai vaikkapa kokonainen ruoka-annos. Aktivointileluja voi itsekin kehitellä esimerkiksi tyhjistä pulloista ja maitotölkeistä taikka täyttää vadin vedellä ripotella sinne nappuloita koiran pyydystettäväksi. Muistathan kuitenkin aina valvoa lelun kanssa touhuavaa koiraa. Tykkään itse heitellä ruuan nurmikolle ja antaa sitten koiran etsiä murua rintansa alle. Sisällä nameja voi piilottaa vaikkapa yhteen huoneeseen, josta koira joutuu ne etsimään. Haastetta voi lisätä esimerkiksi pimentämällä huoneen. Myös esimerkiksi luun kaluaminen rauhoittaa koiraa.

Vain taivas on rajana erilaisia virikkeitä ja aktiviteetteja kehiteltäessä!

Rauhoittuminen vaatii opettelua

Rauhoittuminen. Asia, johon kovin moni ensikertalainen labbiksen omistaja ei osaa kiinnittää riittävästi huomiota, mutta joka tunnetaan erityisesti harrastus- ja työkoirapiireissä erittäin tärkeänä taitona. Labradorinnoutajan tulisi olla on/off-kytkimellä varustettu koira: se on aina valmis touhuamaan, mutta osaa rauhoittua, kun mitään ei tapahdu. Koirien synnynnäisten erojen vuoksi toiset on hyvin helppo saada off-tilaan, mutta rauhoittuminen on taito, jota on syytä opetella jokaisen koiran kanssa heti pikkupennusta lähtien. Iltahepuleissaan ympäri kämppää ryntäilevä pennunpallero on ehkä söpö, mutta samoin käyttäytyvä 20-kiloinen nuorukainen muistuttaa jo norsua posliinikaupassa.

Rauhoittumisen ja maltin harjoittelu on usein sekä koiran että omistajan näkökulmasta siinä määrin tylsää, ettei siihen jaksaisi oikein panostaa. Harjoittelua tulisi nuoren koiran kanssa tehdä vielä koko ajan ja kaikkialla, joten se tuntuu entistä turhauttavammalta. Meneminen sieltä, missä aita on matalin, kostautuu kuitenkin nopeammin kuin uskoisikaan. Harjoittele siis rauhoittumista labbiksesi kanssa kaikissa arjen tilanteissa: Pidä pentua sylissä, kunnes se rauhoittuu. Älä anna ruokaa tai avaa ovea ennen kuin koira jaksaa malttaa mielensä. Sosiaalistaessasi pentua anna sen rauhoittua uusissa tilanteissa ja paikoissa ennen kuin lykkäät seuraavan kokemuksen tarjottimelle. Harjoittele rauhallisen koiran kanssa kontaktia kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Jos sinulla on kaksi koiraa, lähde treeneihin molempien koirien kanssa ja jätä toinen sivuun, kun treenaat toista.

Muista, että koira ei saisi saada levottomalla touhottamisella haluamaansa. Sen pitää ensin rauhoittua ja mahdollisesti myös keskittyä sinuun. Tunnista siis mistä koirasi käytös johtuu ja vältä epätoivottua käytöstä palkitsevaa toimintaa. Yksinkertaisesti siis, jos koira kerjää epätoivotulla käytöksellään huomiota, älä anna sitä äläkä salli myöskään muilta ihmisiltä huomionosoituksia koiran suuntaan. Muista, että negatiivinenkin huomio (kieltäminen, pikkupainimatsi eli selättäminen yms.) on huomiota eikä välttämättä siksi tehoa halutulla tavalla eli katkaise toimintaa – tehokkuus riippuu yksilöstä. Nuoren labbiksen omistajan on syytä hallita paitsi koiraansa myös tietyissä määrin ympäristöään, esimerkiksi kertomalla ihmisille kuinka koiransa tulisi kohdata. Rauhoittuminen on iso, keskeinen ja lopulta melko näkymätön osa arkea, mutta jo koiran oman hyvinvoinnin kannalta tärkeääkin tärkeämpi taito: se auttaa stressinhallinnassa.

Rauhoittumisen opetteleminen on osa pitkäjänteistä ja johdonmukaista peruskoulutusta. Se vaatii toistoja, toistoja ja taas kerran toistoja. Rauhoittumisen ja maltin opettamista on kovin hankala tiivistää, joten linkitänpä muutaman hyvän artikkelin aiheesta. Suosittelen perehtymään alla oleviin linkkeihin ja etsimään itse lisää tietoa. Rauhoittumisharjoituksiin satsattu aika on kuin laittaisi rahaa pankkiin.

Parhaimmillaan labradorinnoutajalla on kaikki loistavan perhekoiran edellytykset, mutta pelkkien edellytysten olemassaolo ei kuitenkaan vielä tee labbiksesta loistavaa perhekoiraa. Jokaisen labradorinnoutajaa harkitsevan ja sellaisen hankkineen tulisi ymmärtää, että ollakseen loistava perhekoira, labbis vaatii tasapainoisessa suhteessa virikkeitä ja rauhoittumisharjoituksia – runsaasti kumpiakin. Labradorinnoutaja on lähtökohtaisesti aktiivisen ja liikkuvan perheen tai ihmisen koira. Jos tätä ei tiedosta, luvassa on takuulla ongelmia.


Kuvien © Rick, Flickr.com (BY-NC) & Terence T.S. Tam, Flickr.com (BY-NC-SA)

P.S. Tämä kirjoitus ei toki ole sidottu pelkästään labradorinnoutajiin, vaan ihan yhtälailla jokainen koira tarvitsee virikkeitä ja rauhoittumistreeniä. Tekstin inspiraationa ovat kuitenkin toimineet labbisten omistajien kohtaamat ongelmat. Nuorten labbisten toilailuihin liittyviä kysymyksiä tuntuu tulevan vastaan viikoittain, jos ei jopa harva se päivä.