Yhdellä jos toisellakin paikkakunnalla järjestettiin mätsäreitä näin Messari-viikonlopun alla. Me pyörähdettiin kolmen päivän aikana kolmessa mätsärissä Vantaalla, mutta jälkipolville ei kyllä jäänyt tällä kertaa kerrottavaa menestyksen osalta. Sen sijaan viikonloppu herätti kyllä huomattavan paljon ajatuksia näyttelyihin ja koiran näyttelykoulutukseen liittyen. Kenenkään on turha enää hokea mulle kuinka näyttelyt on helppo nakki: ”Senkus otat koiran, isket kehään ja laitat juoksemaan ympyrää.” 😛 Muikku on paljon helpompi saada hakemaan damia, pujottelemaan jalkoja tai *sijoita tähän mikä tahansa temppu/tehtävä minkä keksit* kuin esiintymään kehässä edukseen.

Postimerkkeily – ei meidän juttu

Olimme tähän asti mätsäröineet ainoastaan ulkokehissä, ilmeisesti varsin reilun kokoisissa sellaisissa. Perjantaisen Koirakeitaan pikkujoulumätsärin kehä tuntui jo pienehköltä, mutta järkytyin saapuessani lauantaina Suomen Lagottoklubin mätsäripaikalle: Mätsäri järjestettiin jonkinlaisessa hallissa/verstaassa, joka ei mielestäni ollut edes mitenkään erityisen iso (vertailukohtana edesmenneen isäni työpaikan verstaat ja pesuhallit, joissa huollettiin työkoneita). Silti halliin oli tungettu peräti neljä kehää eikä siinä vielä kaikki – kehät kattoivat alle alle puolet hallin pohjapinta-alasta.

Muikku peitsaa herkästi, mikä ei ymmärtääkseni ole mitenkään erikoista sprinkulle. Itse asiassa rotumääritelmäkin toteaa, että ”hitaassa liikkeessä koira saattaa peitsata, mikä on rodulle tyypillistä”. Pienessä kehässä ja vielä useamman koiran kanssa ravaaminen… Ei varmaan tarvitse edes sanoa, että liikkuminen meni viimeistään punaisten kehässä ravin ja peitsin sekamelskaksi. Havaitsin saman ongelman (tosin lievempänä) jo perjantaina Koirakeitaassa sekä alkukarsinnoissa että ”Paras yhteistyö” -loppukilpailussa, joissa juoksutettiin 5-10 koirakkoa kerrallaan kehässä.

Postimerkkikehät eivät kyllä ole ollenkaan meidän juttumme. Muikulla kulmausten epätasapaino saattaa vielä korostaa peitsausongelmaa, vaikka treenaamalla olen saanut peitsaamista vähenemään. Hyvin liikkuva sprinkku on mielestäni erittäin kaunis liitäjä, mutta pienessä kehässä liike ei pääse alkuunkaan edukseen esiin. Ensi vuonna olisi tarkoitus kierrellä jokunen virallinen näyttely, mutta pitääpä miettiä kannattaako tuota ilmoitella esimerkiksi sisänäyttelyihin, joissa on mahdollisesti pieniä kehiä.

Tavan vuoksi vs. koiran ehdoilla


© MrDog / Flickr

Hämmästelin perjantaina kuinka Muikku malttoi seistä poikkeuksellisen pitkiä aikoja ryhdikkäänä. En ole koskaan nähnyt sen esiintyvän yhtä hyvin perinteisesti esitettynä. Se nimittäin inhoaa sekä kuonosta että huulista kiinnipitämistä ja muuttuu usein sen myötä taaksepäin nojailevaksi sahapukiksi. En kokenut tekeväni mitään eri tavalla kuin aiemmin, joten aattelin, että ehkäpä se alkaa vihdoinkin oppia. Noh, lauantaina kaikki oppimisen merkit olivatkin sitten taas tipotiessään.

Tänään päätin vaihtaa taktiikkaa: Sen sijaan, että olisin pitänyt kuonosta tai huulesta kiinni, imuutinkin Muikkua. Olemme treenanneet kotona myös targettina toimivaa käsimerkkiä, jonka myötä Muikku osaa ottaa ryhdikkään asennon ja antaa minun asetella jalat ilman ongelmia. Tämä käsimerkki ei vaan vielä toimi kunnolla häiriöiden keskellä – kokeilin sitä kehän laidalla vaihtelevalla menestyksellä. Punaisten kehässä tein havainnon, että Muikku osaa käsimerkin nähdessään myös nostaa itse häntänsä selän jatkeeksi.

Mietinkin, että kuinkahan pahasti saan huutia virallisissa kehissä, jos esitän sprinkun siellä perinteisestä tyylistä poiketen käsimerkin avulla. Muikku seisoo nimittäin huomattavasti luonnollisemmin ja ryhdikkäämmin käsimerkin avulla kuin päästä pitelemällä. Asetuin kyllä tänäänkin koiran viereen polvilleni, asettelin jalat ja pidin hännästä tarpeen mukaan kiinni, mutta päähän en koskenut. Olen nähnyt jonkin verran seisotusvariaatioita, mutta jokaisessa niistä on pidetty päästä kiinni.

Olen yrittänyt nyt työstää tätä ongelmaa jo kuukausia ilman suurempia edistysaskeleita. Koira ei vaan yksinkertaisesti pidä siitä, että sen päästä pidellään. Onko mun pakotettava se sietämään sitä ja jos on, niin kuinka? Kun kyse ei kuitenkaan ole siitä, etteikö päähän saisi koskea. Päähän saa tarttua ongelmitta, mutta se aiheuttaa sahapukkimaista nojailua. Päätä saa silitellä joka puolelta ilman ongelmia. Dami palautetaan koskettamalla kirsulla kämmeneeni. Hampaat annetaan katsoa, joskin Muikku on alkanut hiljan väistää tuomaria nojautumalla taaksepäin. Hampaiden katsomisen harjoittelua jatkamme ehdottomasti, koska tuomarin väistäminen on nyt tullut uutena ilmiönä. Ihmisten kohtaaminen kehän ulkopuolella sen sijaan ei ole ongelma: eilen joku pikkutyttö työnsi naamansa Muikun kylkeen ja tänään vanhempi tyttö suorastaan halaili Muikkua – koira ei ollut kummallakaan kertaa moksiskaan, vaan pikemminkin innostui saamastaan huomiosta.

Ja kun samaan aikaan mulla on keino saada tuo seisomaan kauniisti ilman, että koira pitää touhua inhottavana. Periaatteeni on, että harrastamisen pitäisi olla koiralle mieluista. Korvien puhdistaminen, hampaiden harjaaminen ja muut hoitotoimenpiteet ovat asia erikseen: ne tehdään, vaikkeivät niin mukavia koirasta olisikaan – toki hyvästä käytöksestä palkiten. Mätsärit ja näyttelyt ovat kuitenkin vain harrastus muiden joukossa.

Love The Game

Salakuuntelin tässä päivänä eräänä myös mielenkiintoista keskustelua omaa vuoroa odottaessani. Eräs osallistuja selitti kaverilleen kuinka ei siedä mätsäreissä haukkuvia, riekkuvia ja leikkiviä koiria. Molemmat totesivat siinä yhteen ääneen, että heidän koiransa eivät kehän reunalla leiki, koska ne oppivat muuten huonoille tavoille. Heidän koiransa odottivatkin vuoroaan häkeissään ja otettiin sieltä ulos vasta vähän ennen kehään menemistä. Minäkään en pidä haukkumisesta tai hallitsemattomasta riekkumisesta, mutta jäin miettimään miten itse toimin Muikun kanssa niin mätsäreissä kuin treenatessani omatoimisestikin.

Lainattakoon ammattihandleri ja ulkomuototuomari Gerard O’Sheaa: ”Teach the dog to love the game. Then teach the rules of the game.” Koirat ovat toki erilaisia, mutta Muikun mielestä patsasmainen tönöttäminen, ympyrän ravaaminen ja vieraan ihmisen lääpittäväksi joutuminen eivät itsessään ole hauskaa. Siksi mä opetan ja palkitsen sitä leikin ja riekkumisen kautta, mitä näyttelykoulutukseen tulee. Ennen kehää ”sparraan” sitä teettämällä muutamia seisotuksia, palkitsemalla niistä, leikittämällä muutamalla lelulla ja palluuttamalla koiraa. Jos mahdollista, ennen kehää ravataan myös vähän ja hihkutaan onnesta. Ilman tätä koira on kehässä kuin löysä lahna. Meitä saa kehän laidalla tulla moikkaamaan niin kaksi- kuin nelijalkaisetkin. Koira on siitä taatusti innoissaan, mutta omistaja voi olla vähän vaisu jännityksen vuoksi. 😀

En koe, että leikistä tai sparraamisesta koituisi ongelmaa, kun sen tekee harkiten. Tässä pätee oikeastaan sama kuin missä tahansa muussakin asiassa: ilman kaasua auto ei liiku, mutta ilman jarrua ollaan äkkiä ojassa – tarvitaan molempia sopivassa suhteessa. Jos koira kerää kierrokset jo pelkästä ympäristöstä ja on siksi kuin superpallo, sitä ei ehkä kannata nostattaa enempää, vaan rauhoitella. Mikäli taas koira on hieman varautunut, sitä lienee paras rohkaista sopivaksi katsomillaan tavoilla ennen kehään menoa. ”Täysin lunki vaikka taivas tippuisi niskaan” -sorttinen koira varmaan esiintyy kehässä kuin kehässä, mutta pienellä nostattamisella sille voi saada ihan eri tavalla pilkettä silmäkulmaan.


© Pete / Flickr (CC BY-NC-SA 2.0)

Viikonlopun saldo

Koirakeitaan pikkujoulumätsäri 2.12.2016
”Paras yhteistyö” -loppukilpailuun, ei sijoitusta
Tuomareina Elli Pehkonen, Nina Forsman, Sanna Pirinen & Eiri Suopanki

Suomen Labottoklubin mätsäri 3.12.2016
PUN, ei sijoitusta
Tuomarina Tiina Vesterinen

Kultaistennoutajien kasvattajien hyväntekeväisyysmätsäri 4.12.2016
PUN, 8 parhaan joukkoon
Tuomarina Kennelliiton puheenjohtaja Helena Suni

Meidän osaltamme mätsärit lienee nyt mätsäilty tältä vuodelta. ShowHau Centerissä olisi vielä yksi mätsäri uudenvuoden aatonaattona, mutta katotaan nyt. Muikku joutuisi siellä jo aikuisten joukkoon ja… Eh, toi kakara ei ole aikuista nähnytkään.

Apua, jos kaikki sujuu odotetusti, pentu tulee taloon jo 1,5 viikon kuluttua! Lienee siis aika jäsentää paperille hieman ajatuksia pennun ensimmäisistä viikoista uudessa kodissa. Taas sarjassamme mikä meni vikaan Norpan kanssa… 😀 Noh, oppia ikä kaikki ja Norpastakin kasvoi omistajansa puutteista huolimatta mahtava tyyppi. Sosiaalistamista käsittelin jo aiemmin, joten siihen en palaa tässä yhteydessä.

Kaiken takana on kontakti

Kontaktin harjoittelu alkaa välittömästi, kunhan pentu on päässyt sinuiksi uuden kotinsa kanssa. Aion oikeastaan toimia hyvin samalla tavalla kuin Norpankin kanssa: Kaivan naksuttimen esiin pennun ollessa hereillä ja rauhallinen. Olen vain aloillani ja odotan. Kun pentu luo pienenkin silmäyksen suuntani, heitän namin sille ja naksautan juuri ennen kuin pentu poimii herkun suuhunsa. Siinä tulee samalla lyöty kaksi kärpästä yhdellä iskulla – harjoiteltua kontaktia ja ehdollistettua pentu naksuttimelle. Ainakin Norppa oli erittäin helppo ehdollistaa naksuttimen äänelle tämän yksinkertaisen kontaktiharjoituksen avulla.

Norpan opetin ottamaan katsekontaktin käskystä jo melko varhaisessa vaiheessa. Tulevan pennun haluan kuitenkin hakevan kontaktia oma-aloitteisesti mahdollisimman pitkään ja aion tämän vuoksi välttää vihjesanan opettamista. Jos vihjeen opettaminen tuntuu joskus myöhemmin jossakin yhteydessä tarpeelliselta, täytyy sitten harkita asiaa uudelleen.

Tein kyllä Norpan kanssa melko paljon kontaktitreeniä, mutta enemmänkin olisi voinut tehdä. Kaikkein suurin moka tuli kuitenkin siinä, etten tajunnut siirtää kontaktiharjoittelua esimerkiksi sosiaalistamisen yhteyteen. Pyörimme kyllä kaupoissa, kauppojen pihalla, ostoskeskuksissa yms., mutta annoin pennun vain ihmetellä ympäristöä. Toki pennun tulee saada tutustua asioihin, mutta tällä kertaa aion tehdä myös runsaasti kontaktiharjoitteita sosiaalistamisen lomassa. Lisäksi tarkoitus on leikkiä pennun kanssa mahdollisimman paljon erilaisissa ympäristöissä – sitä emme Norpan kanssa tehneet.

Leikki on pennun työtä

Norpan kanssa leikittiin pentuna paljon siitä yksinkertaisesta syystä, että pennun kanssa leikkiminen oli kivaa. Tein kuitenkin sen virheen, että erottelin leikin ja koulutuksen kunnon vallihaudalla. Pidin leikkihetket leikkihetkinä ja koulutushetket koulutushetkiä, vaikka pikkupennun tapauksessa näiden välillä pitäisi olla ainoastaan veteen piirretty viiva – jos sitäkään. Koulutustilanteissa käytin palkkiona lähes yksinomaan makupaloja.

Allekirjoittaneelle on vasta nyttemmin alkanut valjeta kuinka pentua kannattaisi kouluttaa leikin varjolla. Norppaa ei ole voinut jalkojensa takia juuri palkata raisuilla leikeillä, mutta se ei myöskään ole koskaan oppinut kunnolla palkkautumaan leikillä. Jos ja kun aion palkita tulevaa pentua saalisleikillä, minun pitää paitsi itse opetella leikkimistekniikka myös opettaa se pennulle. Salme Mujusen Saalisvietti koiraharrastuksessa onkin tällä hetkellä lukuprojektina.

Ensimmäisiä opeteltavia taitoja ovat pysähtyminen ja luoksetulo. Pysähtyminen tarkoittaa käytännössä istumista niille aloilleen ja luoksetulo on luoksetulo. Molemmat on tarkoitus opettaa varmoiksi pillikäskyiksi: pysähtyminen on yksi pitkä vihellys (piiip) ja luoksetulo kaksi lyhyttä vihellystä (pi pi). Pillikäskyjen lisäksi haluan opettaa pysähtymisen ylösajoon. Sekä pysähtymisen että luoksetulon alkeet on helppo opettaa, mutta niiden varmaksi saaminen vaatii huolellista suunnittelua ja kärsivällisyyttä. Vasta Norpan varttuessa olen alkanut hiljalleen sisäistää sen, että koiralta ei oikeasti voi vaatia enempää kuin mitä se jo osaa. Jos koira ei tottele, sen koulutus ja/tai motivointi on epäonnistunut.

Motivointiin ja palkitsemiseen on ylipäätään syytä panostaa enemmän kuin Norpan kohdalla. Norpan puutteet johtuvat yksinkertaisesti siitä, ettei minulla ollut riittävästi tietotaitoa koiran oppimisesta, kouluttamisesta ja motivoinnista. Selvitettäviä asioita riittää: Miten pentu palkkautuu ruualla? Millaiset herkut uppoavat parhaiten? Löytyykö jonkin sssupernami? Mitkä leikit saavat pennun syttymään? Millaisista leluista se pitää eniten?

Leikin lomassa on tarkoitus tutustuttaa pentu myös dameihin ja mahdollisuuksien mukaan riistaan. Pitää vaan selvitellä, mistä esimerkiksi siipiä saisi käsiinsä. Kasvattaja vinkkasi, että omistajasta irtautumiseen saattaa olla myös syytä kiinnittää huomiota. Pennun emo on kuuleman kova roikkumaan kannoilla ja sen kanssa jouduttiin tekemään paljon työtä taipumuskokeen hakua ajatellen – työ tosin palkittiinkin kehuilla kokeen parhaasta hakuosuudesta. Jos pentu siis vaikuttaa kovin perskärpäseltä, luvassa on itsenäistä työskentelyä etäällä minusta. Norpan kanssa onkin tehty todella paljon namien, damien ja avainten etsimistä niin sisällä kuin ulkonakin.

Kellä maltti, sillä valtti

Pääsin Norpan kanssa varsin helpolla maltti- ja rauhoittumistreenien suhteen, joten hieman jännittää millainen hulivili sieltä tällä kertaa paljastuu. Pentue on hyvin tasainen, mutta mulle on tulossa toinen kahdesta hieman muita rohkeampana erottuneista nartuista. Samainen tapaus roikkui sitkeästi hihassani pitkin päivää. 😀 Lisäksi kyseinen tyttö ilmaisi viime lauantaina mielipiteensä pentulaatikkoon joutumisesta varsin selvästi huulet tötteröllä. Toisaalta koen, että mulla on melko hyvä käsitys rauhoittumisharjoittelusta ja erityisesti sen merkityksestä. Eiköhän tässä siis selvitä, vaikka sieltä kuoriutuisi innokas touhottaja. Sitä pitää vaan asennoitua omalta osaltaan Itse Kärsivällisyydeksi.

Rauhoittavana toimivat virikkeet, sisällä tehtävät rauhoittumisharjoitukset ja yksinolotreenit ovat peruskauraa. Samoin se, ettei innokkaalla sähellyksellä saa mitään ellen itse ole tarkoituksella nostattanut koiran virettä. Aion kiinnittää erityisesti huomiota rauhoittumiseen uusissa paikoissa ja tilanteissa: pennun tulee asettua ennen kuin sille tarjotaan lisää virikkeitä tai ärsykkeitä. Kahden koiran myötä aukeaa myös aivan uusi mahdollisuus harjoittaa toisen koiran malttia samalla, kun aktivoi tai kouluttaa toista.