Yhdellä jos toisellakin paikkakunnalla järjestettiin mätsäreitä näin Messari-viikonlopun alla. Me pyörähdettiin kolmen päivän aikana kolmessa mätsärissä Vantaalla, mutta jälkipolville ei kyllä jäänyt tällä kertaa kerrottavaa menestyksen osalta. Sen sijaan viikonloppu herätti kyllä huomattavan paljon ajatuksia näyttelyihin ja koiran näyttelykoulutukseen liittyen. Kenenkään on turha enää hokea mulle kuinka näyttelyt on helppo nakki: ”Senkus otat koiran, isket kehään ja laitat juoksemaan ympyrää.” 😛 Muikku on paljon helpompi saada hakemaan damia, pujottelemaan jalkoja tai *sijoita tähän mikä tahansa temppu/tehtävä minkä keksit* kuin esiintymään kehässä edukseen.

Postimerkkeily – ei meidän juttu

Olimme tähän asti mätsäröineet ainoastaan ulkokehissä, ilmeisesti varsin reilun kokoisissa sellaisissa. Perjantaisen Koirakeitaan pikkujoulumätsärin kehä tuntui jo pienehköltä, mutta järkytyin saapuessani lauantaina Suomen Lagottoklubin mätsäripaikalle: Mätsäri järjestettiin jonkinlaisessa hallissa/verstaassa, joka ei mielestäni ollut edes mitenkään erityisen iso (vertailukohtana edesmenneen isäni työpaikan verstaat ja pesuhallit, joissa huollettiin työkoneita). Silti halliin oli tungettu peräti neljä kehää eikä siinä vielä kaikki – kehät kattoivat alle alle puolet hallin pohjapinta-alasta.

Muikku peitsaa herkästi, mikä ei ymmärtääkseni ole mitenkään erikoista sprinkulle. Itse asiassa rotumääritelmäkin toteaa, että ”hitaassa liikkeessä koira saattaa peitsata, mikä on rodulle tyypillistä”. Pienessä kehässä ja vielä useamman koiran kanssa ravaaminen… Ei varmaan tarvitse edes sanoa, että liikkuminen meni viimeistään punaisten kehässä ravin ja peitsin sekamelskaksi. Havaitsin saman ongelman (tosin lievempänä) jo perjantaina Koirakeitaassa sekä alkukarsinnoissa että ”Paras yhteistyö” -loppukilpailussa, joissa juoksutettiin 5-10 koirakkoa kerrallaan kehässä.

Postimerkkikehät eivät kyllä ole ollenkaan meidän juttumme. Muikulla kulmausten epätasapaino saattaa vielä korostaa peitsausongelmaa, vaikka treenaamalla olen saanut peitsaamista vähenemään. Hyvin liikkuva sprinkku on mielestäni erittäin kaunis liitäjä, mutta pienessä kehässä liike ei pääse alkuunkaan edukseen esiin. Ensi vuonna olisi tarkoitus kierrellä jokunen virallinen näyttely, mutta pitääpä miettiä kannattaako tuota ilmoitella esimerkiksi sisänäyttelyihin, joissa on mahdollisesti pieniä kehiä.

Tavan vuoksi vs. koiran ehdoilla

© MrDog / Flickr

Hämmästelin perjantaina kuinka Muikku malttoi seistä poikkeuksellisen pitkiä aikoja ryhdikkäänä. En ole koskaan nähnyt sen esiintyvän yhtä hyvin perinteisesti esitettynä. Se nimittäin inhoaa sekä kuonosta että huulista kiinnipitämistä ja muuttuu usein sen myötä taaksepäin nojailevaksi sahapukiksi. En kokenut tekeväni mitään eri tavalla kuin aiemmin, joten aattelin, että ehkäpä se alkaa vihdoinkin oppia. Noh, lauantaina kaikki oppimisen merkit olivatkin sitten taas tipotiessään.

Tänään päätin vaihtaa taktiikkaa: Sen sijaan, että olisin pitänyt kuonosta tai huulesta kiinni, imuutinkin Muikkua. Olemme treenanneet kotona myös targettina toimivaa käsimerkkiä, jonka myötä Muikku osaa ottaa ryhdikkään asennon ja antaa minun asetella jalat ilman ongelmia. Tämä käsimerkki ei vaan vielä toimi kunnolla häiriöiden keskellä – kokeilin sitä kehän laidalla vaihtelevalla menestyksellä. Punaisten kehässä tein havainnon, että Muikku osaa käsimerkin nähdessään myös nostaa itse häntänsä selän jatkeeksi.

Mietinkin, että kuinkahan pahasti saan huutia virallisissa kehissä, jos esitän sprinkun siellä perinteisestä tyylistä poiketen käsimerkin avulla. Muikku seisoo nimittäin huomattavasti luonnollisemmin ja ryhdikkäämmin käsimerkin avulla kuin päästä pitelemällä. Asetuin kyllä tänäänkin koiran viereen polvilleni, asettelin jalat ja pidin hännästä tarpeen mukaan kiinni, mutta päähän en koskenut. Olen nähnyt jonkin verran seisotusvariaatioita, mutta jokaisessa niistä on pidetty päästä kiinni.

Olen yrittänyt nyt työstää tätä ongelmaa jo kuukausia ilman suurempia edistysaskeleita. Koira ei vaan yksinkertaisesti pidä siitä, että sen päästä pidellään. Onko mun pakotettava se sietämään sitä ja jos on, niin kuinka? Kun kyse ei kuitenkaan ole siitä, etteikö päähän saisi koskea. Päähän saa tarttua ongelmitta, mutta se aiheuttaa sahapukkimaista nojailua. Päätä saa silitellä joka puolelta ilman ongelmia. Dami palautetaan koskettamalla kirsulla kämmeneeni. Hampaat annetaan katsoa, joskin Muikku on alkanut hiljan väistää tuomaria nojautumalla taaksepäin. Hampaiden katsomisen harjoittelua jatkamme ehdottomasti, koska tuomarin väistäminen on nyt tullut uutena ilmiönä. Ihmisten kohtaaminen kehän ulkopuolella sen sijaan ei ole ongelma: eilen joku pikkutyttö työnsi naamansa Muikun kylkeen ja tänään vanhempi tyttö suorastaan halaili Muikkua – koira ei ollut kummallakaan kertaa moksiskaan, vaan pikemminkin innostui saamastaan huomiosta.

Ja kun samaan aikaan mulla on keino saada tuo seisomaan kauniisti ilman, että koira pitää touhua inhottavana. Periaatteeni on, että harrastamisen pitäisi olla koiralle mieluista. Korvien puhdistaminen, hampaiden harjaaminen ja muut hoitotoimenpiteet ovat asia erikseen: ne tehdään, vaikkeivät niin mukavia koirasta olisikaan – toki hyvästä käytöksestä palkiten. Mätsärit ja näyttelyt ovat kuitenkin vain harrastus muiden joukossa.

Love The Game

Salakuuntelin tässä päivänä eräänä myös mielenkiintoista keskustelua omaa vuoroa odottaessani. Eräs osallistuja selitti kaverilleen kuinka ei siedä mätsäreissä haukkuvia, riekkuvia ja leikkiviä koiria. Molemmat totesivat siinä yhteen ääneen, että heidän koiransa eivät kehän reunalla leiki, koska ne oppivat muuten huonoille tavoille. Heidän koiransa odottivatkin vuoroaan häkeissään ja otettiin sieltä ulos vasta vähän ennen kehään menemistä. Minäkään en pidä haukkumisesta tai hallitsemattomasta riekkumisesta, mutta jäin miettimään miten itse toimin Muikun kanssa niin mätsäreissä kuin treenatessani omatoimisestikin.

Lainattakoon ammattihandleri ja ulkomuototuomari Gerard O’Sheaa: ”Teach the dog to love the game. Then teach the rules of the game.” Koirat ovat toki erilaisia, mutta Muikun mielestä patsasmainen tönöttäminen, ympyrän ravaaminen ja vieraan ihmisen lääpittäväksi joutuminen eivät itsessään ole hauskaa. Siksi mä opetan ja palkitsen sitä leikin ja riekkumisen kautta, mitä näyttelykoulutukseen tulee. Ennen kehää ”sparraan” sitä teettämällä muutamia seisotuksia, palkitsemalla niistä, leikittämällä muutamalla lelulla ja palluuttamalla koiraa. Jos mahdollista, ennen kehää ravataan myös vähän ja hihkutaan onnesta. Ilman tätä koira on kehässä kuin löysä lahna. Meitä saa kehän laidalla tulla moikkaamaan niin kaksi- kuin nelijalkaisetkin. Koira on siitä taatusti innoissaan, mutta omistaja voi olla vähän vaisu jännityksen vuoksi. 😀

En koe, että leikistä tai sparraamisesta koituisi ongelmaa, kun sen tekee harkiten. Tässä pätee oikeastaan sama kuin missä tahansa muussakin asiassa: ilman kaasua auto ei liiku, mutta ilman jarrua ollaan äkkiä ojassa – tarvitaan molempia sopivassa suhteessa. Jos koira kerää kierrokset jo pelkästä ympäristöstä ja on siksi kuin superpallo, sitä ei ehkä kannata nostattaa enempää, vaan rauhoitella. Mikäli taas koira on hieman varautunut, sitä lienee paras rohkaista sopivaksi katsomillaan tavoilla ennen kehään menoa. ”Täysin lunki vaikka taivas tippuisi niskaan” -sorttinen koira varmaan esiintyy kehässä kuin kehässä, mutta pienellä nostattamisella sille voi saada ihan eri tavalla pilkettä silmäkulmaan.

© Pete / Flickr (CC BY-NC-SA 2.0)

Viikonlopun saldo

Meidän osaltamme mätsärit lienee nyt mätsäilty tältä vuodelta. ShowHau Centerissä olisi vielä yksi mätsäri uudenvuoden aatonaattona, mutta katotaan nyt. Muikku joutuisi siellä jo aikuisten joukkoon ja… Eh, toi kakara ei ole aikuista nähnytkään.