No niin, hyvät naiset ja herrat, lapset ja lapsenmieliset, kaksi- ja nelijalkaiset… Varautukaa tiiviiseen tykitykseen, sillä tässä tulee puolen vuoden kuulumiset kerralla. Syksyksi kääntyneeseen vuoteen mahtuu paljon yhtä ja toista, mutta lopulta kuitenkin hämmentävän vähän yhtään mitään.

Kävimme Muikun kanssa toista kertaa näyttelykehässä maaliskuussa Lahden kansainvälisessä koiranäyttelyssä. Tällä kertaa koira ei vetänyt kehässä lipoja ja seistäkin maltettiin aloillaan, mutta liikkuminen meni silti jälleen kerran kerran pipariksi. Kyllä se vaan kehän reunalla ravasi kuin unelma… Huoh. Tuomari jakeli erinomaista varsin runsaalla kädellä, mutta me poistuttiin taas kehästä erittäin hyvän kanssa. Arvostelu oli kuitenkin koiran näköinen ja sisältöäkin oli huomattavasti enemmän kuin Muikun ensimmäisessä. Arvostelu näytti tällä kertaa tältä:

”15 months. Feminine head. Correct bite. Correct proportions in skull and muzzle. Excellent neck. A little bit short in upper arm. A little bit narrow in front. Straight toppling. Correct angulation in rear. Needs more time in developing. Needs more training in the ring.” – Tuloksena erittäin hyvä (JUN EH) ja tuomarina Alessandro Zeppi (IT)

Muikun sisko vei lopulta juniorit, mutta kyllä nää on aivan eri puusta veistettyjäkin. Kasvattajan mukaan Muikku muistuttaa naperoista eniten äitiään, joka kypsyi varsin hitaasti. Mie totesin Lahden KV:n jälkeen, että misseily riittää nyt vähäksi aikaa. Ei tuntunut (eikä tunnu vieläkään) mielekkäältä laittaa kovinkaan usein monia kymppejä siihen, että yritetään juosta kaksi kertaa kehän ympäri, saadaan arvostelu käteen ja bye bye. Tällä hetkellä tosin harkitsen, että josko ilmoittaisin Muikun yhdelle päivälle Messariin. Minkäänlaista pärjäämistä ei ole odotettavissa, mutta kun sinne olen kuitenkin itse menossa, niin samalla voisi hakea koiralle arvostelun kiinnostavalta kasvattajatuomarilta. Toisaalta likka on nyttemmin mätsärikehissä päättänyt, että lääppivät tuomarit eivät ole alkuunkaan kiva juttu, jotta että käsittelytreeniä tarvitaan ensin reippaasti lisää.

Viime kesästä lähtien puuhailtu muutto saatiin sekin viimein käytäntöön helmi-maaliskuussa. Sen myötä majapaikkamme koirien kanssa muutti hieman toiselle puolelle Helsinkiä. Koirat ottivat muuton… Vaihtelevasti, Norppa paremmin ja Muikku huonommin. Norpan koti on tasan siellä, minne ruokakuppi kannetaan, joten se ei paljon maisemanvaihdoksista virko. Muikku ei tykännyt uudessa paikassa yksinoloista alkuun ollenkaan. Yksinolot Norpan kanssa kahdestaan alkoivat toimia melko nopeasti, mutta mitä täysin yksin olemiseen tulee… Se ei ole vieläkään luotettava yksinolija, mutta tässäkin on menty koko ajan eteenpäin. Oli miten oli, kämppä on isompi ja mikä parasta: laajat metsäreitit avautuvat heti takapihalta eli Norpankaan kanssa ei tarvitse luikkia pienten viheralueiden muodostamia verkostoja pitkin.

Nykyisessä asuinpaikassa on toinenkin vallan mainio puoli, nimittäin uimapaikkoja koirille löytyy useampiakin parin-kolmen kilometrin etäisyydeltä. Niinpä alkukesä meni Muikun kanssa paljon polskiessa. Siitä paljastui muutaman totuttelukerran jälkeen innokas vesipeto, joka tuo niin damit kuin riistapukitkin hienosti rantaan. Vesipelastustakin ollaan tänä kesänä käyty kokeilemassa, mutta siihen Muikku ei ole kunnolla päässyt syttymään. Sen verran on tullut kuitenkin nähtyä, että sprinkkunartunkin kokoinen koira kykenee vetämää kumivenettä ja ihmistä perässään ainakin suotuisissa keliolosuhteissa. Juhannuksesta alkaneet sinileväkukinnat ovat valitettavasti haitanneet loppukesän pulikointeja.

Elokuun lopussa piipahdimme Muikun kanssa MH-luonnekuvauksessa. Siitä on tulossa oma artikkelinsa, mutta todettakoon sen verran, että Muikku osoittautui just niin omistajansa koiraksi kuin oltiin jo kasvattajan kanssa uumoiltukin. Harrastusrintamalla on muutoin jatkettu itsenäisiä rallytoko- ja hakutreenejä. Rallyn liikkeitä tuo ipana tekee ihan mielettömällä innolla. Facebookin puolella meitä seuranneet ovat saattaneet joitain videoita nähdäkin. Kävimme itse asiassa juuri tänään tekemässä ensimmäistä kertaa ratatreeniä toisen sprinkkuihmisen kanssa. Hertsileijaa, kuinka pihalla sitä ohjaaja itse voikaan olla niiden kylttien kanssa! Olisi ehkä pitänyt ottaa mokomat läpyskät mukaan treeneihin heti alusta lähtien. Tällä hetkellä koitan katsella meille jonkinlaista ratakurssia, josta sais vähän ponnistusalustaa suoritusten kasaamiseen: mistä löytyvät oikeat suorituspaikat, mitä mie itse sählään, kuinka seuraamista kannattaa rakentaa jne.

Löysin itseni tässä päivänä eräänä kiikuttamasta kahta kanin raatoa kotiin. Oli muuten niitä hetkiä, joina tulee pohtineeksi, että kuinkahan tähänkin on päädytty. Molemmat koirat pääsivät tekemään tuttavuutta kanin kanssa. Yleensä uusien juttujen suhteen varautunut Muikku osoitti hienoa kiinnostusta kania kohtaan ja otti sen upeasti kantoonkin pienen houkuttelun jälkeen. Norppa taas… No, sanotaan vaikka, että sillä taisi silmissä kiilua lähinnä kanipaisti. Toinen kani jäi pakkaseen odottamaan sopivaa hetkeä jäljen vetämiselle. Rodunomaiset jutut on Muikun kanssa rajoittuneet muutoin lähinnä haku- ja hallintatreeneihin. Hakua on tehty edelleen erilaisissa maastoissa, myös tiheässä kasvillisuudessa ja täysin sokkona. Vauhtia ja intoa hakemiseen on alkanut löytyä kivasti, mutta irtoamisen kanssa on edelleen toisinaan ongelmia. Lieneekin ihan hyvä, että taipparit tulevat meidän osaltamme jäämään ensi kesälle. Kaksi siskoa ehti ne jo tänä kesänä suorittaa.

Molemmat koirat ovat pysyneet enemmän tai vähemmän terveinä – Norppa vähemmän. Siltä on hoidettu jo pois sekä alkava korvatulehdus että alkava hotspot. Molemmat nirhattiin tällä kertaa onneksi kotikonstein. Suurimman shokin pikkumusta aiheutti kuitenkin eräs toukokuinen sunnuntai-ilta, kun siltä lähti takapää yhtäkkiä täysin varoittamatta pois pelistä. Anaaleista ei ollut kyse, ultrasta ei löytynyt märkäkohtua ja selkäkuvatkin olivat puhtaat. Viikin päivystyksen eläinlääkäri ja Talvio heittivät molemmat parhaana arvauksena kintereet, mutta oireet eivät sopineet millään tavalla aiempaan oireilukuvaan. En myöskään keksi mitään selitystä sille, miksi molemmat kintereet olisivat ärtyneet samaan aikaan niin yhtäkkisesti ja ärhäkästi. Facebookin pettämättömästä maailmastakaan ei tällä kertaa irronnut mitään. Paitsi sellainen huomio, että tällaiset yhtäkkiset takapään luhistumiset tuntuvat olevan labbiksilla yllättävän yleisiä. Osalla syy jää tosiaan arvoitukseksi eikä koira enää koskaan oireile vastaavasti. Toivotaan, että meidänkin kohdalla näin. Olin nimittäin varma, että nyt Norpalta meni selkäkin ja se oli sitten siinä. Tuon toukokuisen illan jälkeen ei ole ollut minkäänlaisia koipiongelmia.


”Happamia!”, sanoi Norppa puolukoista. Syödä piti silti…

Allekirjoittaneen pääsykoepänttäysurakka päättyi pettymykseen. Koe oli helppo, mutta sössin ajankäytön täydellisesti: olin puolivälissä tehtäviä, kun nelituntisesta kokeesta oli kulunut kolme tuntia. En ollut tajunnut kuinka työlästä ja aikaavievää tiivistäminen on silloin, kun tietoa riittää. Päädyin nyt ilmoittautumaan poissaolevaksi nykyisissä opinnoissani ja pitämään elämäni ensimmäisen välivuoden töiden merkeissä. Kevät menee taas päntätessä, joten syksyn omistan koirille: Mulla on vino pino asiapitoisia koirakirjoja työpöydällä lukemista odottamassa, Muikun kanssa olisi tarkoitus päästä jollekin (rallytoko)kurssille ja Norppaa varten aion vihdoinkin hankkia sen nose workin ”aloituspakkauksen”. Lisäksi olen menossa lokakuussa kasvattajan peruskurssille, jos suinkin tilaa vielä on. Ei, ei ole jalostuskoiraa eikä minkäänmoisia kasvatussuunnitelmia, mutta kasvattajan ja jalostusneuvojien perus- ja jatkokurssit ovat houkutelleet kutsuvasti jo pidempään. Olisi kyllä kennelnimikin jo mietittynä jos ehkä mahdollisesti joskus hamassa tulevaisuudessa tulisi sellaiselle tarvetta, mutta ehtiihän tuon anomista makustelemaan muutaman vuoden kurssin jälkeenkin.

On munkin rinnassani hongat huojuneet
ja soinut soitto siell’ on latvain lautuvain,
on munkin aatteheni nuorna nuojuneet
ja kerkät kertoneet on munkin tunnettain.

On munkin lehvilläni lempi istunut
ja onni laulanut on munkin oksillain,
on munkin latvassani käkönen kukkunut
ja vanamot viihtyneet on minunkin varjossain.

Ois munkin rinnassani voima noussut näin
ja tullut tukkimetsä, vankka, vakainen.
Mut kirpos kipunainen yöllä metsähäin
ja sotasoihduks nous – ma itse iskin sen.

Katkelmia Eino Leinon runosta On munkin rinnassani hongat huojuneet

En tiennyt itkeäkö vai nauraako, kun kävin eilen kameran muistikorttia läpi. En ole mikään huippukuvaaja tai -muokkaaja, joten monet kuvat olisivat sinänsä menneet mun seulani läpi ainakin mitä tekniseen puoleen tulee, mutta… Jostain syystä tuli sellainen fiilis, että mulla on täällä kaksi hovinarria. 😀 (Pahoittelen muokkauksia, ne on vauhdissa väännetty.)


Ystävyys oikein loistaa hajuraosta. Muikku: ”Yääh, Norppa-bakteereja!”


Norppa vai kala kuivalla maalla?


Jos katse voisi tappaa…


Norppa esittelee bravuuriaan eikä Muikkukaan varsinaisesti loista.


Tois pual poske.


Tällä kertaa esittelyvuorossa Muikku ja Muikun kieli.


Norppa: ”Antaudun, luovutan, käyttäydyn lopun ikääni nätisti… Ihan mitä vaan, että tää piina loppuu.”

Elämä ottaa meitä kädestä
kun me otamme
elämää kädestä
Mitä lujemmin me otamme
sitä lujemmin se ottaa
Mitä kauemmas me kuljemme
sitä kauemmas se vie
ja pyytää meitä viemään
vielä kauemmas
Mitä lähemmäksi toisiamme kuljemme
sitä lujemmin pitelemme
elämää kädestä
Mitä kauemmaksi kuljemme
sitä lähemmäksi tulemme
elämää joka pitää meitä kädestä.

Tommy Tabermann: Elämä ottaa kädestä

Hyvää ystävänpäivää!

Kuka on hän? Kuiskeko kuutamo-yön,
maan haltia, metsien haave,
vai lauluko laulajan rinnasta vain
ja henkeni yöllinen aave?

En tiedä, mut aave jos ollut hän lie,
niin johtanut ei hän harhaan,
ja jos oli laulu hän rinnastain,
niin lauloin ma lauluni parhaan.

Eino Leino: Kuka on hän?