·32 kommenttia

Mahtaakohan yhdenkään toisen koirarodun parista löytyä yhtä monta puolustelevaa synonyymiä lihavuudelle kuin labradorinnoutajapiireistä. ”Ei, koirani ei ole läski, se on vaan vankkarakenteinen / massiivinen / niiiiiin ISO poika / jytky / hyvälihainen / raskasluustoinen / jätti / muhku…” Termejä riittää loputtomaksi listaksi. Voisi luulla, että labbista harkitsevan kotikokelaan odotetaan pänttäävän ulkoläksyinä synonyymisanastosta kohdat ”lihava” ja ”ylipainoinen”. Rakkaalla lapsella on monta nimeä vai minkäs se nyt menikään.

”Koira on pidettävä niin hoikkana, että näyttelytuomareita ja osaa labbiskasvattajista kauhistuttaa”, totesi ortopedi mulle Norpan kinnerdiagnoosin jälkeen ja samanlaista viestiä on tullut muiltakin hoitaneilta ortopedeiltä ja eläinlääkäreiltä. Kertonee omaa karua kieltään labbiksista. Mulla on nyt sitten vissiin labbismittapuulla ”nälkiintynyt ajokoira”, joka tosin mielestäni vaikuttaa lähinnä runkoonsa nähden normaalikuntoiselta koiralta. Näyttelytähtösen vieressä tuo reppana ei ole tynnyrimäisyyttä nähnytkään, mutta esimerkiksi Muikun emään verrattuna Norppa on selvästi massiivinen, vaikka säkäkorkeus taitaa huidella samoissa senteissä. Olinkin aika järkyttynyt palatessani ekan kerran Muikun kasvattajalta kotiin: silmä ehti tottua jo tiiviin puolen vuorokauden aikana sprinkkuun niin, että kotona odottikin valtamerilaiva.

Siinä missä lihavan synonyymit hallitaan, laihdutus lukeutuu välteltäviin kirosanoihin. Laihdutuskuurille kehottavat eläinlääkärit eivät ymmärrä mistään mitään – kaikkein vähiten labbisten painoista. Labradorinnoutajilla näyttäisi olevan oma maaginen mittapuunsa mitä ihannepainoon tulee: ”Koirana kyllä ehkä sopusuhtainen, mutta labbikseksi aivan liian luikku!” Joidenkin mukaan labbiksella kuuluu olla lämmittävä rasvakerros kylkiluiden päällä alkuperäisestä käyttötarkoituksesta johtuen, tosin käsitys tarpeellisen rasvakerroksen paksuudesta tuntuu vaihtelevan kovin. Koiransa laihdutuskuurille pistäneitä varoitellaan menemästä liiallisuuksiin ja heille muistutellaan säännöllisesti, että labradorinnoutajan ei kuulu olla ajokoira eikä varsinkaan vinttikoira. Onpa tullut nähtyä suoranaisia kehotuksiakin hankkia mieluummin vinttikoira tai käyttölinjainen labradorinnoutaja kuin pitää näyttelylinjainen labbis hoikkana.


Mustan labbiksen kuvat © Jenna Juuti / Keltaisen labbiksen kuvat © Milla Markkanen (kuvissa esiintyy Aino FIN11978/01) – Kiitos molemmille kuvista!

Sain kahdelta labbiksen omistajalta lainaksi yllä olevat mainiot kuvaparit. Vasemmalla puolella on yläkuvassa reilun vuoden ikäinen musta 34-kiloinen narttu ja alla sama koira melkein 2,5-vuotiaana 27-kiloisena. Kuvapari sai FB:n Labbisryhmässä paljon positiivista huomiota, mutta joukkoon mahtui jälleen kerran myös niitä, joiden mukaan koira on jälkimmäisessä kuvassa liian laiha labradorinnoutajaksi. Tynnyrimäisyyttä ehkä uupuu ja vatsalinja nousee rotumääritelmän vastaisesti, mutta että koira pitäisi lihottaa silmää huijatakseen? Jo on aikoihin eletty! Omistajan mukaan koirasta tuli kilojen karistua pirteämpi, iloisempi ja jaksavampi lenkkeilijä, joten ei pitäisi olla epäselvää kumpi paino on koiran itsensäkin kannalta ihanteellisempi. Jos tämä nuori labbis muuttui jonkun silmissä ajokoiraksi, suosittelisin näöntarkistusta.

Oikean puoleisissa kuvissa esiintyvä keltainen labradorinnoutaja Aino on ensimmäisessä kuvassaan noin 35-kiloinen ja abouttiarallaa 4-vuotias. Jälkimmäisessä kuvassa nartulla on ikää pari vuotta enemmän, mutta 10 kiloa kevyempänä se vaikuttaisi pikemminkin nuortuneen. Omistajan mukaan Ainon elämä alkoikin kunnolla vasta 6-vuotiaana, sillä se heräsi aivan uudella tavalla eloon liikakilot karistettuaan ja osoittautui myöhemmin vanhuudenpäivillään oikein turbomummoksi. Tästäkään labbiksesta ei kyllä saa tekemälläkään ajokoiraa saatika sitten vinttikoiraa.

Vaikka labradorinnoutaja ei olekaan ajo- tai vinttikoira, siihen pätevät ihan samat periaatteet kuin muihinkin koiriin: Ihannepainossaan olevan koiran kylkiluut tuntuvat kevyesti silittämällä – myös labbiksen ollessa kyseessä. Ohutturkkisilla yksilöillä viimeiset kylkiluut voivat näkyä tietyissä asennoissa ilman, että koira on liian laiha. Lisäksi metsästyskoirat tuppaavat ymmärtääkseni hoikistumaan kauden ollessa kiivaimmillaan.


Greyhoundin kuvat © The Sighthound Underground / Labradorinnoutajan kuvat © Purina Body Condition System (PDF)

Valtavien labbisten joukkoon mahtuu toki niitäkin, jotka eivät oikeasti ole lihavia, vaan jo rakenteensakin puolesta sairaalloisen massiivisia. Paino sanalla sairaalloisen. Olen ilokseni huomannut, että suuren ja/tai raskaan rakenteen riskit on tiedostettu ja myönnetty jo ainakin muutamissa jättiroduissa. Isompi ja raskaampi ei olekaan enää parempi. Valitettavasti samaa herätystä ei ole koettu labbispiireissä tai ainakaan se ei ole konkretisoitunut käytäntöön näyttelylinjaisten parissa. ”Labbiksen nyt vaan kuuluu olla vankkarakenteinen!” Terveys- ja hyvinvointinäkökulman laiminlyöntiä perustellaan puhtaasti ulkonäköseikoilla. Prioriteetit kohdillaan, etten sanoisi. Kasvuhäiriöisen ja nivelrikkoisen labbiksen omistajana seuraava Labbiskerhon sivuilta lainattu pätkä sai ensin näkemään punaista ja sitten itkemään lohduttomasti:

”Rotumääritelmä kuvaa labradorinnoutajan vankkarakenteiseksi, tiivisrunkoiseksi koiraksi, jolla on voimakas ja leveä lanne. Kevyet “field trial“ -tyyppiset koirat eivät siis vastaa rotumääritelmää. Toisaalta rotumääritelmässä mainitaan myös toiminnanhaluisuus – labradori ei kuitenkaan saa olla mastiffimaisen raskas ja flegmaattinen. Yleisempi ongelma rodussamme ovat silti liian kevyet, heikkoluustoiset koirat, joilta usein puuttuvat myös rodun tyypilliset erityispiirteet.” (lainattu 29.12.2015 Labradorinnoutajakerhon Yleisvaikutelma-sivulta)

Käsi ylös, kuka ottaisi mieluummin nivelrikkoisen raskasrakenteisen labbiksen kuin kevyemmän ”ajokoiralabbiksen” nivelrikon kera? Jos nostit tassun kohti taivasta, voisi tehdä ihan hyvääkin elää jonkin aikaa nivelrikkoisen kanssa. Hoikka ja maltillisemmin rakentunut koira pärjää yleensä paremmin nivelrikkoisena kuin ylipainoinen tai raskasrakenteinen koira. Nyt jo edesmennyt ortopedi Kai Skutnabb piti Norppaa hyvin epätavallisena kinnerpotilaana, sillä tyypillisimmin kinnervaivojen vuoksi hoitoon hakeutuu kuuleman massiivisia labradoriuroksia. Ihmettelenpä mahtaako labbiksen luustoterveys tosiaan olla niin ruusuisella tolalla kyynär-, kinner- ja polviongelmineen, että kasvuhäiriöihin sairastuvien koirien hyvän elämän eväät voidaan talloa ulkonäköön vedoten.

Oikeastaan kaikkein vastenmielisimpänä ilmiönä pidän parivuotiaina ”valmiita” koiria. Hitaan kypsymisen soisi olla raskasrakenteisten rotujen parissa tavoiteltava ominaisuus, koska sekä pentu- ja nuoruusiän ylipainon että nopean kasvun tiedetään altistavan kasvuhäiriöille. Katselkaapa joskus kehissä pyöriviä nuoria uroksia. Moniko niistä vaikuttaa hitaasti kypsyvältä? Kyllähän ne varmasti massaa keräävät useamman vuoden, mutta lopputulos on niin jytky, että elopainoa riittää kannettavaksi jo nuorena. Samaan aikaan pennunomistajia pelotellaan vääränlaisen ruokinnan, liikuttamisen ja portaiden vaaroista, jotta omistaja ei vaan riko herkässä iässä olevan koiran luustoa. Pennun kanssa on toki syytä pitää järki kädessä, mutta olenko tosiaan ainoa, joka on havaitsevinaan tässä pienen ristiriidan? Ensin jalostetaan massiivinen nopeasti kypsyvä koira ja sitten yritetään olla kieli keskellä suuta, jotta nopeaan kasvuun ja raskaaseen rakenteeseen liittyvät riskit eivät konkretisoituisi terveysongelmiksi… Melkein koomista kaikessa lohduttomuudessaan eikä koske vain labradorinnoutajia.

Facebookin Labradorinnoutajat-ryhmässä nousee tasaisin väliajoin keskustelua labbisten lihavuudesta ja raskasrakenteisuudesta. Olen osallistunut niihin nostaen esiin samoja koirien hyvinvointiin ja luustoterveyteen nojaavia pointteja kuin tässäkin artikkelissa. Kerroin myös taannoin päätyneeni vaihtamaan rotua ensisijaisesti juurikin ulkomuoto- ja hyvinvointinäkökulmien rajun yhteentörmäyksen vuoksi. Sain kuulla rotuvaihdoksen olevan hyvä idea, kun kerran rotumääritelmän mukainen labbis ei kelpaa ja on mielestäni läpeensä sairas. Pointtini meni taas ohi niin, että heilahti… On se väärin, jos arvottaa koiran hyvinvoinnin korkeammalle kuin näyttelykehissä määritellyn, käytännössä pelkkään ulkonäköön perustuvan rotumääritelmänmukaisuuden. En näe labradorinnoutajan terveystilannetta (vielä) toivottomana, mutta hyvinvointinäkökulman soisi nousevan massakeskusteluissa esiin nykyistä useammin. Tällä hetkellä keskustelu tuntuu nimittäin pyörivän ulkonäkömieltymysten ja käyttöön liittyvien ominaisuuksien välillä.

Ihmettelin samaista keskustelua lukiessani myös sitä, miten ylipainoisissa ja/tai liioitellun raskasrakenteisissa koirissa näkyy rakkaus rotuun. Hieman myöhemmin välähti, että siitähän tässä juuri on kyse: Sokeasta rakkaudesta ihmisen itse lähinnä ulkonäköseikkojen avulla määrittelemää rotua (eli rotumääritelmää) kohtaan. Kumarretaan sille ainoana oikeana pidetylle tulkinnalle labradorinnoutajan ulkomuodosta ja pyllistetään samalla koirien hyvinvoinnille.


Norppa, ikää 3 v ja melkein 4 kk

·2 kommenttia

En edes muista kuinka kauan tarkalleen pyysin, anoin, lahjoin ja lopulta taisin jo yrittää kiristääkin vanhemmiltani koiraa. Reipas vuosikymmen (tulokseton sellainen) siinä taisi kuitenkin vierähtää, sillä ehdin päntätä melkoisen määrän rotujen nimiä kahlatessani kaikki kirjaston koirakirjat läpi ”muutamaan” kertaan. Reiluun vuosikymmeneen mahtuu myös yksi pitkäaikainen samojedihoidokki ja lukematon määrä virtuaalikoiria.

Yhdellä rodulla on ollut aivan erityinen paikka sydämessäni alusta asti. Olinkin vuosien ajan aivan varma, että ensimmäinen koirani tulisi olemaan ei vähempää eikä enempää kuin landseer. Koiranhankinnan konkretisoituessa konkretisoituivat kuitenkin onneksi myös realiteetit: kuvittele itsesi raahaamassa landseerin kaltainen jättirotua perässäsi hissittömässä kerrostalossa tai julkisissa liikennevälineissä – juu ei. Piti löytää landseer pienemmässä ja siten ehkä myös hieman monipuolisemmassa paketissa. Tutkailin varteenotettavimpina vaihtoehtoina noutajia ja suurempia spanieleita. Molemmista löytyi monipuolisia ja elämäniloisia tuttavuuksia, mutta turkki ratkaisi asian labradorinnoutajan eduksi.

Norpan osteokondroosi ja sitä seuranneet ongelmat ovat olleet melko raju pudotus haavelinnoista. Niitä ruusunpunaisia pilvilinnoja kun tuli tosiaan rakenneltua reilu vuosikymmen. Olen näiden kolmen vuoden aikana kokenut, kuullut ja nähnyt vähän liiankin paljon, minkä seurauksena on tullut väkisin mietittyä välillä, että kuinka tässä uskaltaa enää ottaa yhtäkään koiraa. Koirakuume kasvoi kuitenkin hiljalleen pelkoja suuremmaksi. Vaan koirarodun valintapa osoittautui tällä kertaa entistä haasteellisemmaksi tehtäväksi…

Miten olisi toinen labbis?

Norppa on ollut luonteeltaan just eikä melkein sitä mitä hainkin, joten jotakuta kiinnostanee se, miksen ottanut toista labradorinnoutajaa. Kyse on maamme suosituimmasta rodusta, jossa on kaksi linjaa ja kirjava joukko välimuotoja – luulisi siis valinnanvaraa riittävän! Varmasti riittää, en sitä kielläkään. Omalla kohdalla kyse on kuitenkin terveysriskien, jalostusta ohjaaviin ihanteiden ja käyttötarkoituksen kohtaamisesta. Muutaman vuoden tutkailun tuloksena totesin, ettei labbiksista löydy kovin helposti yhdistelmää, jossa nämä risteäisivät haluamallani tavalla.

Arvatkaa mikä on ylivoimaisesti useimmin ortopedien odotushuoneessa tapaamani rotu? Mikäpä muukaan kuin labradorinnoutaja. Olkoonkin myös Suomen suosituin rotu, silti erityisesti kyynäriltään sököjä labradoreja tulee vastaan aivan liikaa. Moni pennunhankkija tuntuu kantavan huolta ”lonkkaviasta”. Itse melkein toivon, että se olisi luustopuolella labbiksen suurin ongelma… Valitettavasti mun nähdäkseni rodun ongelmanivelet ovat kuitenkin muualla ja ikävä kyllä ennusteeltaan heikompia kuin tuo niin pelätty ”lonkkavika”. Lonkkaongelmien ja eliniän välillä ei ole tutkimusten mukaan yhtä voimakasta korrelaatiota kuin kyynärongelmien ja eliniän välillä. Labbikselle tyypillisiä osteokondroosiniveliä ovat kyynärten lisäksi kinner- ja polvinivelet, joiden hoitoennuste on yleensä vielä kyynärniveltäkin heikompi. Olkanivelen osteokondroosin ennuste olisi hyvä, mutten ole henkilökohtaisesti tavannut ainuttakaan olkanivelen OCD:sta kärsivää labbista. Kaikkia muita mainitsemiani OCD:n tyyppejä on kyllä tullut kohdattua.

Pelkästään luustoriski ei kuitenkaan ollut syy luopua labbiksesta. Kyse on ennemminkin kokonaisuudesta: Näyttelylinjaisten piireissä vallitsevista ihanteista, jotka viittaavat kintaalle hyvinvoinnille. Kaikki kyllä selittävät pyrkivänsä terveisiin koiriin eli vähentämään luusto-ongelmia, mutta sairastuville koirille ja niiden hyvinvoinnille ei uhrata ajatustakaan – tai jos uhrataan, nämä ajatukset eivät konkretisoidu käytäntöön. Näyttelykehissä arvostetaan massiivisia koiria, jotka pärjäävät usein heikommin huonojen nivelten kanssa kuin maltillisemmin rakentuneet lajitoverinsa. Näin sairaan koiran omistavan ihmisen näkökulmasta luustovioista kärsiville näyttelylinjaisille ei siis lähtökohtaisestikaan yritetä antaa mahdollisuuksia pärjätä elämässä… Samaan aikaan ollaan kyllä valmiita osoittelemaan sormella ruokintaa, portaita, liikutustapoja ja ties mitä.

Mitenkäs sitten käyttölinjainen labradorinnoutaja? Kyllähän mie sitä mietin. Mietin itse asiassa varsin pitkään ja olin yhteydessäkin erääseen erityisen kiinnostavaan kasvattajaan. Samat riskithän käyttiksilläkin on, mutta mieluummin tukisin tervehenkisiä jalostuskriteereitä rahoillani. Olen kuitenkin katsellut kieroon varsinkin nuorten koiraharrastajien keskuudessa vallitsevaa sokeaa käyttisjumalointia. Sinänsä käyttisten ihannoinnissa ei itsessään ei ole mitään vikaa, onhan ne monissa roduissa maltillisemmin rakentuneita kuin näyttelylinjaiset toverinsa, mutta hieman häiritsee se kuinka jokatoinen koiratyttö unelmoi käyttiksen hankkimisesta. Monelle riittäisi vähemmätkin paukut. Omalla kohdalla totesin, että käyttölabbiksen hankkiminen tämän hetkisiin tarpeisiini olisi sama kuin ostaisi rataferrarin perheautoksi. Katsotaan sitten joskus tulevaisuudessa uudelleen, jos koiraharrastus vie tosissaan mukanaan.

Perspektiivin laajentamista

Labbiksesta luovuttuani suuntasin katseen luonnollisesti ensin muihin noutajiin. Mielessä kävivät varteenotettavimpina vaihtoehtoina kultainennoutaja, sileäkarvainen noutaja ja kiharakarvainen noutaja. Kultsun tuli hylättyä pitkälti samoista syistä kuin labbiskin, vaikka luustoterveyden ja ihanteiden törmäys ei ehkä ole ihan yhtä korostunut kuin näyttelylabbiksilla. Flatin kohdalla vaakakupissa painoivat lyhyt elinikä ja syöpien yleisyys. Lisäksi sain kuulla useammaltakin suunnalta kuinka uskomattoman ärsyttäviä elukoita flatit voivat pahimmillaan olla. 😀 Kihara olisi ehkä lopulta houkuttanut eniten, mutta mitä enemmän otin selvää rodusta, sitä kovempaa hälytyskellot soivat epilepsian suhteen.

Noutajat eivät toki ole englanninbulldoggeihin tai muihin jalostuksen irtikuviin verrattavassa jamassa, mutta kovin vakavia rotutyypillisiä ongelmia niilläkin tuntuu olevan. Toki joukkoon mahtuu paljon terveitäkin yksilöitä, mutta se ei paljon lohduta siinä vaiheessa, kun itselle osuu se rodulleen tyypillistä sairautta sairastava yksilö. En todellakaan halua vaihtaa luustoriskiä syöpä-, epilepsia- tai autoimmuunisairausriskiin, joten oli pakko kääntää katse noutajista muihin rotuihin. Kovin montaa vaihtoehtoa en lopulta edes vakavissani harkinnut. Lista näytti lyhykäisyydessään seuraavalta (suluissa syy rodun hylkäämiseen):

  • isovillakoira (epilepsia, turkki ja näyttelykeskeisyys – jenkkien käyttövillikset olisi kylläkin makeita!)
  • dalmatiankoira (värijalostus ja siihen liittyvät kuurous ja uriittikideongelmat)
  • sileäkarvainen collie (typerä syy, mutta nahkasta vaan puuttuu kerta kaikkiaan se jokin)

Harkitsin jo heittäväni hanskat tiskiin, kun kaipaamani luonnetta ei tuntunut löytyvän riittävän terveestä kropasta. FCI 1 -ryhmässä olisi jokunen terveyskriteereihin istuva paimenkoira, mutta ne tuntuvat liian… Noh, paimenilta. Purin rotuahdistusta pienelle koiratuttavajoukolle ja sieltä tipahti ratkaisu: ehdotus, jota olin jo ensimmäistä koiraa etsiessäni pohtinut, mutta joka ei ollut syystä tai toisesta tullut nyt lainkaan mieleen – spanielit.

Takaisin spanieleihin

Vinkkien ja pienen järkipuheenkin jälkeen palasin taas spanieleihin, jotka olin Norppaa hankkiessani hylännyt trimmattavan turkin vuoksi. Englanninspringerspanieli kolahti hyvinkin nopeasti. Joku sprinkkuharrastaja kiteytti englanninspringerspanielin osuvasti yhteen lauseeseen: ”Sama koira voi olla isännän metsästyskaveri, emännän näyttelykoira, lasten agilitykoira ja perheen lemmikki.” Kun merkittäviä ennenaikaisesti monttuun vieviä terveysriskejäkään ei tuntunut löytyvän eikä turkinhoitokaan vaikuttanut lopulta ylitsepääsemättömältä esteeltä, päätös oli pian sinetöity. Enkkuprinkun eduksi katsottakoon myös se, että vaikka sprinkku ei olekaan yhtä yleinen kuin labbis, valinnanvaraa löytyy nähdäkseni kiitettävästi moneen muuhun kiinnostavaan rotuun verrattuna.

Englanninspringerspanielin suurin terveysongelma lienevät labradorinnoutajienkin repertuaariin kuuluvat tulehdukset ja iho-oireet. Epilepsiasta, autoimmuunisairauksia tms. en ole kuullut – toki yksittäisiä tapauksia löytyy varmasti rodusta kuin rodusta. Muutamasta osteokondroosia (kyynär- ja olkanivel) sairastavasta sprinkusta on kantautunut korviini tieto, mutta varsinkin huonoennusteisiin niveliin liittyvä luustoriski on huomattavasti pienempi kuin labbiksissa. Rotujen lonkkatilanne lienee hyvin samankaltainen enkä ole siitä erityisen huolissani. Näyttelylabbista 10 kiloa kevyemmän sprinkun voi yleistäen olettaa pärjäävän paremmin, vaikka kohdalle ei osuiskaan luustoltaan parasta A-luokkaa.

Täysin ilman kompromisseja en toki englanninspringerspanieliinkaan päätynyt. Eniten annoin periksi lopulta turkkiin liittyvissä vaatimuksissa. Mahdollisimman vaivaton turkki vaihtui trimmattavaan turkkiin. Toinen kompromissi tuli tehtyä kokoon ja harrastusmahdollisuuksiin liittyvissä vaatimuksissa, sillä sprinkkunarttujen fysiikka ei välttämättä riitä vepeen pienehkön koon vuoksi. Muikun emä on menossa ensi kesänä vepen alkeiskurssille, joten mielenkiinnolla odotan millaista viestiä sieltä suunnalta tulee. Onhan noita kiinnostavia lajeja muitakin.

Tällä hetkellä tuntuu, että englanninspringerspanielista saattaisi hyvinkin muodostua samanlainen nappivalinta luonteensa puolesta kuin labbiksesta kolme vuotta sitten. Jos nyt saisi vielä terveen ja harrastuspotentiaalia osoittavan koiran, niin voilà! Toivotaan parasta.

Jatkoa seuraa…

Seuraava koira ei ole toivottavasti ajankohtainen vielä muutamiin vuosiin, mutta voihan sitä aina unelmoida. Mitään kovin suuria suunnitelmia ei ole kylläkään toistaiseksi mielessä. Muikun kanssa ollaan vielä tutustumisvaiheessa, mutta ainakaan näin lyhyen tuttavuuden jälkeen en pidä mahdottomana ajatusta toisesta enkkusprinkusta. Jos koirien kanssa harrastaminen vie tosissaan mennessään, käyttölinjainen labradorinnoutaja voisi tulla sekin kysymykseen. Koko intohimoni koiriin tiivistyy kuitenkin yhteen rotuun, joten se landseer on varmasti hankittava ennemmin tai myöhemmin vesipelastusta silmällä pitäen. Lansu taitaakin olla tätä nykyä ainoa rotu, jonka kanssa olen ehkä valmis ottamaan jätteihin (/ raskaaseen rakenteeseen) liittyvän tietoisen riskin.

·0 kommenttia

Olipa kerran lapsiperhe, joka päätti hankkia koiran. Rotuvalinnassa päädyttiin yksissä tuumin labradorinnoutajaan, jota kehuttiin monelta suunnalta kiltiksi ja helpoksi perhekoiraksi. Perhe muisteli itsekin nähneensä katukuvassa useita vähän pulskanpuoleisia ja rauhallisesti omistajansa vierellä käveleviä labbiksia. Kyseessä oli vieläpä maan suosituin rotu, joten kyllähän sen täytyy olla täydellinen jokamiehen käteen sopiva perhekoira! Niinpä labbispentu tuli taloon. Kahdeksanviikkoinen pennunpallero sai herttaisia iltahepuleita ja maisteli vähän perheenjäsenten käsiä leikkien lomassa, mutta sai käytöksensä anteeksi söpöydellään. Nyt tuosta luttanasta naperosta on kasvanut 20-kiloinen puolivuotias nuorukainen, joka hyppii ja juoksee ihmisiä päin, repii vaatteista, koittaa ottaa käsiä suuhunsa ja tuhoaa kotia. Perhe on helisemässä labbiksensa kanssa eikä ymmärrä missä on se täydellinen perhekoira, jota heille markkinoitiin.

Kuulostaako tutulta? Ei hätää, et ole ainoa! Erittäin moni labradorinnoutajan omistaja tuntuu olevan pulassa nuoren koiransa kanssa. Labradorikeskustelujen yleisimpiä kysymyksiä lienevätkin: ”Labbikseni riehuu niin päättömästi, että vaatteet ovat reikiä täynnä ja käsivarret mustelmilla – mitä minun pitäisi tehdä?” ja ”Olisiko vinkkejä yksinoloon, kun labbikseni myllää huonekasvien mullat, tuhoaa sohvaa ja nakertaa reikiä seiniin yksin jäädessään?”. Apuaan ja vinkkejään tarjoavat kanssaihmiset kertovat usein, että nuori koira haastaa tai kokeilee omistajaa. Hops hops, pysähdytäänpä vähän miettimään asiaa syvällisemmin. Nuori labbis kyllä aktiivisena koirana tarjoaa haasteita, mutta että ihan haastaa?

Labradorinnoutaja on erittäin aktiivinen työkoira – paino sanalla erittäin. Näyttelylinjainenkaan labradorinnoutaja ei ole unelmien perhekoira tai pulska sohvaeläin, jos siitä ei tehdä sellaista. Moni perus-Pertti ei taida tajutakaan, kuinka aktiivisesta rodusta on oikeasti kysymys. Minullekin se on vasta alkanut valjeta eikä suinkaan Norpan myötä vaan kanssaihmisten kokemuksia kuuntelemalla ja lukemalla. Norpan virikkeellistämistä, aktivointia ja rauhoittumistreenejä en ole koskaan kokenut erityisen työläiksi, vaikka silläkin omat hetkensä ja heikkoutensa on.

Varsinkin nuori labbis vaatii paljon aktiviteetteja ja vastavuoroisesti rauhoittumisen opettelua. Jos omistaja ei tarjoa niitä tarpeeksi ja ohjaa koiraa toivottuun käyttäytymiseen, koira purkaa energiaansa omalla tavallaan – hyppimällä, jyräämällä, tuhoamalla jne. Se purkaa ylimääräisen energiansa ainoilla osaamillaan tavoilla. Kyse ei ole nähdäkseni omistajan haastamisesta tai kokeilemisesta, vaan nimenomaan koiralle luontaisen toiminnan toteuttamisesta, joka näyttäytyy meille epätoivottavana. Omistajan tehtäväksi jää suunnata energia sopivammaksi katsomaansa toimintaan ja opettaa koira myös rauhoittumaan.

Labbis kaipaa virikkeitä – etenkin nuorena

Ahaa, labbikseni tarvitsee tekemistä… Suuntaanpa siis metsään heittelemään koiralle palloa. Väärin ja metsään meni! Kasvavan koiran mielen ja kropan kannalta on toki hyvä päästä juoksemaan irrallaan säännöllisesti, mutta se ei välttämättä ole tehokkain keino väsyttää vilkasta ja energiaa pursuavaa labbista. Pallonheittelyn voin melkein suoralta kädeltä todeta täysin vääräksi tavaksi purkaa ylitsepursuavan koiran energiaa, sillä se nostaa kierroksia entisestään sen sijaan, että laskisi niitä. Terve koira jaksaa painella menemään ihmisen jo väsähdettyä, joten koiran väsyttäminen liikunnalla on haastavaa.

Fyysisen aktivoinnin sijaan suosittelen nuorelle labradorinnoutajalle (tai koirille ylipäätään) rauhoittavaa aivojumppaa – kokeillaan josko ne kaksi toisiaan etsivää aivosolua törmäisivät joskus! Rauhoittavaa aivojumppaa voi tarjota vaikkapa nenätyöskentelyn muodossa. Voit opettaa koirasi etsimään maastoon piilottamiasi leluja tai dameja. Avainten etsimisen ja ilmaisemisen opettaminen saattaa osoittautua joskus hyödylliseksi taidoksi. Koira voi jäljestää ihmistä, eläintä tai vaikkapa sienellä vedettyä (vedellä laimennettua) verivanaa, jonka päässä odottaa herkkupala. Toko, temppujen opettaminen sheippaamalla, koiratanssi… Akvointi- ja virikkeellistämiskeinoja riittää.

Koiran ruoka kannattaa tarjota jostain muualta kuin kupista, jolloin koira joutuu näkemään vaivaa ja tekemään työtä täyttääkseen vatsansa. Markkinoilla on useita erilaisia aktivointileluja ja -pelejä, joihin voidaan piilottaa nameja tai vaikkapa kokonainen ruoka-annos. Aktivointileluja voi itsekin kehitellä esimerkiksi tyhjistä pulloista ja maitotölkeistä taikka täyttää vadin vedellä ripotella sinne nappuloita koiran pyydystettäväksi. Muistathan kuitenkin aina valvoa lelun kanssa touhuavaa koiraa. Tykkään itse heitellä ruuan nurmikolle ja antaa sitten koiran etsiä murua rintansa alle. Sisällä nameja voi piilottaa vaikkapa yhteen huoneeseen, josta koira joutuu ne etsimään. Haastetta voi lisätä esimerkiksi pimentämällä huoneen. Myös esimerkiksi luun kaluaminen rauhoittaa koiraa.

Vain taivas on rajana erilaisia virikkeitä ja aktiviteetteja kehiteltäessä!

Rauhoittuminen vaatii opettelua

Rauhoittuminen. Asia, johon kovin moni ensikertalainen labbiksen omistaja ei osaa kiinnittää riittävästi huomiota, mutta joka tunnetaan erityisesti harrastus- ja työkoirapiireissä erittäin tärkeänä taitona. Labradorinnoutajan tulisi olla on/off-kytkimellä varustettu koira: se on aina valmis touhuamaan, mutta osaa rauhoittua, kun mitään ei tapahdu. Koirien synnynnäisten erojen vuoksi toiset on hyvin helppo saada off-tilaan, mutta rauhoittuminen on taito, jota on syytä opetella jokaisen koiran kanssa heti pikkupennusta lähtien. Iltahepuleissaan ympäri kämppää ryntäilevä pennunpallero on ehkä söpö, mutta samoin käyttäytyvä 20-kiloinen nuorukainen muistuttaa jo norsua posliinikaupassa.

Rauhoittumisen ja maltin harjoittelu on usein sekä koiran että omistajan näkökulmasta siinä määrin tylsää, ettei siihen jaksaisi oikein panostaa. Harjoittelua tulisi nuoren koiran kanssa tehdä vielä koko ajan ja kaikkialla, joten se tuntuu entistä turhauttavammalta. Meneminen sieltä, missä aita on matalin, kostautuu kuitenkin nopeammin kuin uskoisikaan. Harjoittele siis rauhoittumista labbiksesi kanssa kaikissa arjen tilanteissa: Pidä pentua sylissä, kunnes se rauhoittuu. Älä anna ruokaa tai avaa ovea ennen kuin koira jaksaa malttaa mielensä. Sosiaalistaessasi pentua anna sen rauhoittua uusissa tilanteissa ja paikoissa ennen kuin lykkäät seuraavan kokemuksen tarjottimelle. Harjoittele rauhallisen koiran kanssa kontaktia kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Jos sinulla on kaksi koiraa, lähde treeneihin molempien koirien kanssa ja jätä toinen sivuun, kun treenaat toista.

Muista, että koira ei saisi saada levottomalla touhottamisella haluamaansa. Sen pitää ensin rauhoittua ja mahdollisesti myös keskittyä sinuun. Tunnista siis mistä koirasi käytös johtuu ja vältä epätoivottua käytöstä palkitsevaa toimintaa. Yksinkertaisesti siis, jos koira kerjää epätoivotulla käytöksellään huomiota, älä anna sitä äläkä salli myöskään muilta ihmisiltä huomionosoituksia koiran suuntaan. Muista, että negatiivinenkin huomio (kieltäminen, pikkupainimatsi eli selättäminen yms.) on huomiota eikä välttämättä siksi tehoa halutulla tavalla eli katkaise toimintaa – tehokkuus riippuu yksilöstä. Nuoren labbiksen omistajan on syytä hallita paitsi koiraansa myös tietyissä määrin ympäristöään, esimerkiksi kertomalla ihmisille kuinka koiransa tulisi kohdata. Rauhoittuminen on iso, keskeinen ja lopulta melko näkymätön osa arkea, mutta jo koiran oman hyvinvoinnin kannalta tärkeääkin tärkeämpi taito: se auttaa stressinhallinnassa.

Rauhoittumisen opetteleminen on osa pitkäjänteistä ja johdonmukaista peruskoulutusta. Se vaatii toistoja, toistoja ja taas kerran toistoja. Rauhoittumisen ja maltin opettamista on kovin hankala tiivistää, joten linkitänpä muutaman hyvän artikkelin aiheesta. Suosittelen perehtymään alla oleviin linkkeihin ja etsimään itse lisää tietoa. Rauhoittumisharjoituksiin satsattu aika on kuin laittaisi rahaa pankkiin.

Parhaimmillaan labradorinnoutajalla on kaikki loistavan perhekoiran edellytykset, mutta pelkkien edellytysten olemassaolo ei kuitenkaan vielä tee labbiksesta loistavaa perhekoiraa. Jokaisen labradorinnoutajaa harkitsevan ja sellaisen hankkineen tulisi ymmärtää, että ollakseen loistava perhekoira, labbis vaatii tasapainoisessa suhteessa virikkeitä ja rauhoittumisharjoituksia – runsaasti kumpiakin. Labradorinnoutaja on lähtökohtaisesti aktiivisen ja liikkuvan perheen tai ihmisen koira. Jos tätä ei tiedosta, luvassa on takuulla ongelmia.


Kuvien © Rick, Flickr.com (BY-NC) & Terence T.S. Tam, Flickr.com (BY-NC-SA)

P.S. Tämä kirjoitus ei toki ole sidottu pelkästään labradorinnoutajiin, vaan ihan yhtälailla jokainen koira tarvitsee virikkeitä ja rauhoittumistreeniä. Tekstin inspiraationa ovat kuitenkin toimineet labbisten omistajien kohtaamat ongelmat. Nuorten labbisten toilailuihin liittyviä kysymyksiä tuntuu tulevan vastaan viikoittain, jos ei jopa harva se päivä.