Oih, tää tyttö rakastui ensi silmäyksellä, nimittäin Edinburghiin! Olin jo jokusen vuoden haaveillut vierailevani siellä, mutten kuvitellutkaan, että kaupunki voisi viedä niin mennessään.

Matkaseuranani oli kaksi potterheadia, joten opin tahtomattani yhtä ja toista Harry Potterista. Allekirjoittaneen suhteesta kyseiseen spektaakkeliin kertokoon se, että luin ensimmäistä kirjaa hampaita kiristellen noin 50 sivua ennen kuin luovutin. Leffoja olen nähnyt vissiin kaksi ja ne olivat… Noh, leffoja muiden joukossa eivätkä edes erityisen mieleenpainuvia sellaisia. Täytyy kuitenkin myöntää, että esimerkiksi Candlemaker Row’n (Viistokujan esikuva), The Elephant Housen (kahvila, jossa Rowling kirjoitti ensimmäistä kirjaa) ja Greyfriars Kirkyardin (hautausmaa, josta Rowling lainaili nimiä) näkeminen osoittautui yllättävän kiehtovaksi.

Kaupunki oli kuitenkin äärettömän mielenkiintoinen myös koiraihmisen näkökulmasta. Hetkittäin melkeinpä harmitti, että omat koirat eivät olleet mukana. Labbis ja sprinkku olisivat istuneet täydellisesti esimerkiksi Holyrood Parkin maisemiin.

Olen vihreä kateudesta mitä tulee brittien koirakulttuuriin. Koirat tuntuivat kulkevan mukana lähes kaikkialla. Edinburghin keskustassa ne olivat pitkälti hihnoissa, mutta esimerkiksi Holyrood Parkissa jokaikinen vastaan tullut koira paineli irrallaan. Silti yksikään ei aiheuttanut häiriötä sivullisille. Koirat saattoivat käydä moikkaamassa toisiaan, mutta sitten matka jatkui ilman suurempaa numeroa. Ainuttakaan koirien välistä välikohtausta en nähnyt.

Voi kunpa Suomessa suhtauduttaisiin edes puoliksi niin suopeasti koiriin kuin tuolla. Meillä saattaisi olla hyvinkin erilaisia koiria, jos ne saisivat pennusta lähtien kulkea mukana ja kohdata niin ihmisiä kuin koiriakin. Vaan ehei, koirakieltoja tulee vastaan vähän joka nurkalla, joten kun jonnekin lähdetään, koirat on yksinkertaisesti helpompi jättää kotiin. Jos lenkillä kohdataan joku, vastaantulijasta tehdään valtava numero ja ilmapiiri on toisinaan melkein panikoivakin: ”Musti, tänne! TÄNNE! TÄNNE, MUSTI! MUSTI PRKL!!! Voi anteeksi. Se on ihan kiltti kyllä, mutta vähän innokas… Nyt mennään Musti! Musti, TULE! Pahus. Anteeksi vielä kerran.” Hihna pantaan kiinni ja koira kiskotaan mukaan. Osa sättii koiraa vielä poistuessakin.

Myönnän itsekin syyllistyneeni edellä mainittuun tapahtumaketjuun erityisesti Norpan kanssa. Siksipä se ei varmaan olekaan kuin harvoissa ja valituissa paikoissa irtipidettävä. Riistan perään ei lähde, mutta tosiaan vastaantulijat…

Edinburghin koirakanta oli mielestäni jossain määrin yksipuolisempi kuin Helsingin seudulla. Meillä kaupungissa tulee vastaan varsin monenmoista hiihtäjää noutajista erilaisten paimenten ja perinteisten pk-rotujen kautta pikkufifeihin. Sen sijaan Edinburghissa selvän enemmistön muodostivat nähdäkseni erilaiset lintukoirat: noutajat, spanielit, vesikoirat, seisojat ja näiden kaltaiset sekoitukset. Muun rotuisesta edustuksesta jäivät mieleen lähinnä yllä olevaan kuvaan eksynyt pikkuterrieri(?), pari dalmista ja jokin bulltyyppinen.

Toinen silmiinpistävä seikka oli paikallisten koirien lihavuus. Ruokakupin ääressä viihtyneitä koiria oli paljon, ihan aikuisten oikeasti paljon. Niiden kahden ja puolen päivän aikana, jotka kaupungissa vietimme, ehdin nähdä jopa useamman sairaalloisen lihavan koiran. Kyllähän mie olen kuullut ja lukenut brittien lihavista koirista, mutta en silti arvannut ilmiön näkyvän ihan niin päivänselvästi katukuvassa.

Yksi edinburghilaisten ylpeys on Greyfriars Bobby: Bobby oli skyenterrieri, jonka John Gray -niminen isäntä menehtyi ja haudattiin Greyfriars Kirkyard -hautausmaalle koiran ollessa noin parivuotias. Tarinan mukaan Bobby istui isäntä haudalla seuraavat 14 vuotta aina omaan kuolemaansa saakka. Se haudattiin Greyfriars Kirkyardin maille, isäntänsä haudan lähelle.

Olin lukenut Greyfriars Bobbyn tarinan jokunen vuosi sitten, mutten muistanut koiran nimeä enkä osannut yhdistää sitä Edinburghiin. Yllätys oli suuri, kun kävelimme Greyfriars Kirkyardiin etsimään J.K. Rowling’n Harry Potteriin lainaamia nimiä: törmäsimme heti portin sisäpuolella Bobbyn hautakiveen, minkä eteen ihmiset olivat tuoneet keppejä – miten liikuttavaa! Alkuperäinen Bobby-patsas on muistaakseni jossakin museossa, mutta patsaan kopio löytyi Candlemaker Row’n ja George IV Bridgen kulmasta. Turisteilla näytti olevan pakkomielle kosketella sen kirsua…

Paljastettakoon, että Greyfriars Bobbysta on tämän tunnetuimman legendan lisäksi vaihtoehtoisia tarinoita. Bobbyn omistajasta on epäselvyyksiä, sillä alueella eli samaan aikaan ainakin kaksi John Gray -nimistä henkilöä: Edinburghin kaupungin poliisin yövartija ja maanviljelijä, joista ensimmäinen oli tarinan mukaan Bobbyn omistaja. Yhden vaihtoehtoisen tarinan mukaan Bobby jäi hautausmaalle ruuan tähden, koska hautausmaan kävijämäärät kasvoivat koiran maineen kiiriessä ja ihmiset toivat sille syötävää. Eräs versio puolestaan väittää, että kyseessä oli paikallisten kauppiaiden mainostempaus ja Bobbya esitti peräti kaksi koiraa.

Greyfriars Bobby ei suinkaan ollut ainoa koira, jota kaupungissa muistettiin. Edinburgh Castlesta löytyi koirille oma hautausmaa. Sinne oli haudattu rykmenttien maskotteja ja sotilaiden koiria 1800- ja 1900-luvuilla. En tullut laskeneeksi hautakivien määrää, mutta lähellekään kaikki eivät mahtuneet kuvaan. Jonkin lähteen mukaan kyseisellä haustausmaalla lepäisi kaiken kaikkiaan pari tusinaa sotilaiden parasta ystävää ja uskollista kumppania.

Hankin itse itselleni ”tuliaisiksi” kaksi koira-aiheista kirjaa. Kaupungista ei yksinkertaisesti voinut lähteä ostamatta Greyfriars Bobbysta kertovaa kirjaa. Toinen kirja on puolestaan tositarina Bamse-nimisestä bernhardinkoirasta, joka palveli norjalaisen vartiolaivan ja miinanraivaajan maskottina II maailmansodassa.