·0 kommenttia

No niin, hyvät naiset ja herrat, lapset ja lapsenmieliset, kaksi- ja nelijalkaiset… Varautukaa tiiviiseen tykitykseen, sillä tässä tulee puolen vuoden kuulumiset kerralla. Syksyksi kääntyneeseen vuoteen mahtuu paljon yhtä ja toista, mutta lopulta kuitenkin hämmentävän vähän yhtään mitään.

Kävimme Muikun kanssa toista kertaa näyttelykehässä maaliskuussa Lahden kansainvälisessä koiranäyttelyssä. Tällä kertaa koira ei vetänyt kehässä lipoja ja seistäkin maltettiin aloillaan, mutta liikkuminen meni silti jälleen kerran kerran pipariksi. Kyllä se vaan kehän reunalla ravasi kuin unelma… Huoh. Tuomari jakeli erinomaista varsin runsaalla kädellä, mutta me poistuttiin taas kehästä erittäin hyvän kanssa. Arvostelu oli kuitenkin koiran näköinen ja sisältöäkin oli huomattavasti enemmän kuin Muikun ensimmäisessä. Arvostelu näytti tällä kertaa tältä:

”15 months. Feminine head. Correct bite. Correct proportions in skull and muzzle. Excellent neck. A little bit short in upper arm. A little bit narrow in front. Straight toppling. Correct angulation in rear. Needs more time in developing. Needs more training in the ring.” – Tuloksena erittäin hyvä (JUN EH) ja tuomarina Alessandro Zeppi (IT)

Muikun sisko vei lopulta juniorit, mutta kyllä nää on aivan eri puusta veistettyjäkin. Kasvattajan mukaan Muikku muistuttaa naperoista eniten äitiään, joka kypsyi varsin hitaasti. Mie totesin Lahden KV:n jälkeen, että misseily riittää nyt vähäksi aikaa. Ei tuntunut (eikä tunnu vieläkään) mielekkäältä laittaa kovinkaan usein monia kymppejä siihen, että yritetään juosta kaksi kertaa kehän ympäri, saadaan arvostelu käteen ja bye bye. Tällä hetkellä tosin harkitsen, että josko ilmoittaisin Muikun yhdelle päivälle Messariin. Minkäänlaista pärjäämistä ei ole odotettavissa, mutta kun sinne olen kuitenkin itse menossa, niin samalla voisi hakea koiralle arvostelun kiinnostavalta kasvattajatuomarilta. Toisaalta likka on nyttemmin mätsärikehissä päättänyt, että lääppivät tuomarit eivät ole alkuunkaan kiva juttu, jotta että käsittelytreeniä tarvitaan ensin reippaasti lisää.

Viime kesästä lähtien puuhailtu muutto saatiin sekin viimein käytäntöön helmi-maaliskuussa. Sen myötä majapaikkamme koirien kanssa muutti hieman toiselle puolelle Helsinkiä. Koirat ottivat muuton… Vaihtelevasti, Norppa paremmin ja Muikku huonommin. Norpan koti on tasan siellä, minne ruokakuppi kannetaan, joten se ei paljon maisemanvaihdoksista virko. Muikku ei tykännyt uudessa paikassa yksinoloista alkuun ollenkaan. Yksinolot Norpan kanssa kahdestaan alkoivat toimia melko nopeasti, mutta mitä täysin yksin olemiseen tulee… Se ei ole vieläkään luotettava yksinolija, mutta tässäkin on menty koko ajan eteenpäin. Oli miten oli, kämppä on isompi ja mikä parasta: laajat metsäreitit avautuvat heti takapihalta eli Norpankaan kanssa ei tarvitse luikkia pienten viheralueiden muodostamia verkostoja pitkin.

Nykyisessä asuinpaikassa on toinenkin vallan mainio puoli, nimittäin uimapaikkoja koirille löytyy useampiakin parin-kolmen kilometrin etäisyydeltä. Niinpä alkukesä meni Muikun kanssa paljon polskiessa. Siitä paljastui muutaman totuttelukerran jälkeen innokas vesipeto, joka tuo niin damit kuin riistapukitkin hienosti rantaan. Vesipelastustakin ollaan tänä kesänä käyty kokeilemassa, mutta siihen Muikku ei ole kunnolla päässyt syttymään. Sen verran on tullut kuitenkin nähtyä, että sprinkkunartunkin kokoinen koira kykenee vetämää kumivenettä ja ihmistä perässään ainakin suotuisissa keliolosuhteissa. Juhannuksesta alkaneet sinileväkukinnat ovat valitettavasti haitanneet loppukesän pulikointeja.

Elokuun lopussa piipahdimme Muikun kanssa MH-luonnekuvauksessa. Siitä on tulossa oma artikkelinsa, mutta todettakoon sen verran, että Muikku osoittautui just niin omistajansa koiraksi kuin oltiin jo kasvattajan kanssa uumoiltukin. Harrastusrintamalla on muutoin jatkettu itsenäisiä rallytoko- ja hakutreenejä. Rallyn liikkeitä tuo ipana tekee ihan mielettömällä innolla. Facebookin puolella meitä seuranneet ovat saattaneet joitain videoita nähdäkin. Kävimme itse asiassa juuri tänään tekemässä ensimmäistä kertaa ratatreeniä toisen sprinkkuihmisen kanssa. Hertsileijaa, kuinka pihalla sitä ohjaaja itse voikaan olla niiden kylttien kanssa! Olisi ehkä pitänyt ottaa mokomat läpyskät mukaan treeneihin heti alusta lähtien. Tällä hetkellä koitan katsella meille jonkinlaista ratakurssia, josta sais vähän ponnistusalustaa suoritusten kasaamiseen: mistä löytyvät oikeat suorituspaikat, mitä mie itse sählään, kuinka seuraamista kannattaa rakentaa jne.

Löysin itseni tässä päivänä eräänä kiikuttamasta kahta kanin raatoa kotiin. Oli muuten niitä hetkiä, joina tulee pohtineeksi, että kuinkahan tähänkin on päädytty. Molemmat koirat pääsivät tekemään tuttavuutta kanin kanssa. Yleensä uusien juttujen suhteen varautunut Muikku osoitti hienoa kiinnostusta kania kohtaan ja otti sen upeasti kantoonkin pienen houkuttelun jälkeen. Norppa taas… No, sanotaan vaikka, että sillä taisi silmissä kiilua lähinnä kanipaisti. Toinen kani jäi pakkaseen odottamaan sopivaa hetkeä jäljen vetämiselle. Rodunomaiset jutut on Muikun kanssa rajoittuneet muutoin lähinnä haku- ja hallintatreeneihin. Hakua on tehty edelleen erilaisissa maastoissa, myös tiheässä kasvillisuudessa ja täysin sokkona. Vauhtia ja intoa hakemiseen on alkanut löytyä kivasti, mutta irtoamisen kanssa on edelleen toisinaan ongelmia. Lieneekin ihan hyvä, että taipparit tulevat meidän osaltamme jäämään ensi kesälle. Kaksi siskoa ehti ne jo tänä kesänä suorittaa.

Molemmat koirat ovat pysyneet enemmän tai vähemmän terveinä – Norppa vähemmän. Siltä on hoidettu jo pois sekä alkava korvatulehdus että alkava hotspot. Molemmat nirhattiin tällä kertaa onneksi kotikonstein. Suurimman shokin pikkumusta aiheutti kuitenkin eräs toukokuinen sunnuntai-ilta, kun siltä lähti takapää yhtäkkiä täysin varoittamatta pois pelistä. Anaaleista ei ollut kyse, ultrasta ei löytynyt märkäkohtua ja selkäkuvatkin olivat puhtaat. Viikin päivystyksen eläinlääkäri ja Talvio heittivät molemmat parhaana arvauksena kintereet, mutta oireet eivät sopineet millään tavalla aiempaan oireilukuvaan. En myöskään keksi mitään selitystä sille, miksi molemmat kintereet olisivat ärtyneet samaan aikaan niin yhtäkkisesti ja ärhäkästi. Facebookin pettämättömästä maailmastakaan ei tällä kertaa irronnut mitään. Paitsi sellainen huomio, että tällaiset yhtäkkiset takapään luhistumiset tuntuvat olevan labbiksilla yllättävän yleisiä. Osalla syy jää tosiaan arvoitukseksi eikä koira enää koskaan oireile vastaavasti. Toivotaan, että meidänkin kohdalla näin. Olin nimittäin varma, että nyt Norpalta meni selkäkin ja se oli sitten siinä. Tuon toukokuisen illan jälkeen ei ole ollut minkäänlaisia koipiongelmia.


”Happamia!”, sanoi Norppa puolukoista. Syödä piti silti…

Allekirjoittaneen pääsykoepänttäysurakka päättyi pettymykseen. Koe oli helppo, mutta sössin ajankäytön täydellisesti: olin puolivälissä tehtäviä, kun nelituntisesta kokeesta oli kulunut kolme tuntia. En ollut tajunnut kuinka työlästä ja aikaavievää tiivistäminen on silloin, kun tietoa riittää. Päädyin nyt ilmoittautumaan poissaolevaksi nykyisissä opinnoissani ja pitämään elämäni ensimmäisen välivuoden töiden merkeissä. Kevät menee taas päntätessä, joten syksyn omistan koirille: Mulla on vino pino asiapitoisia koirakirjoja työpöydällä lukemista odottamassa, Muikun kanssa olisi tarkoitus päästä jollekin (rallytoko)kurssille ja Norppaa varten aion vihdoinkin hankkia sen nose workin ”aloituspakkauksen”. Lisäksi olen menossa lokakuussa kasvattajan peruskurssille, jos suinkin tilaa vielä on. Ei, ei ole jalostuskoiraa eikä minkäänmoisia kasvatussuunnitelmia, mutta kasvattajan ja jalostusneuvojien perus- ja jatkokurssit ovat houkutelleet kutsuvasti jo pidempään. Olisi kyllä kennelnimikin jo mietittynä jos ehkä mahdollisesti joskus hamassa tulevaisuudessa tulisi sellaiselle tarvetta, mutta ehtiihän tuon anomista makustelemaan muutaman vuoden kurssin jälkeenkin.

·0 kommenttia

Maanantaina koitti se päivä, jota olin toisaalta odottanut ja toisaalta pelännyt kovasti. Kävimme nimittäin Muikun kanssa virallisissa terveystarkeissa Per Axelsonilla, Mevetissä. Norpalta kurkattiin samalla joukkotarkkireissulla silmät. Olen Norpan myötä muuttunut vähän turhankin kriittiseksi tai jopa pessimistiseksi terveysasioissa: jokainen tutkimaton on potentiaalisesti sairas ja omat rikki kuitenkin tavalla tai toisella… Jotain tarkastusten aiheuttamasta hermoilusta kertonee sekin, että näin edeltävänä yönä unta, jossa Muikku sai kuin saikin terveen paperit, mutta Norpalta löytyi vielä kinnervaivojen lisäksi kaihikin. Onneksi uni ei kuitenkaan osoittautunut täydelliseksi enteeksi.

Tarkit alkoivat silmipeilauksilla. Muikku yllätti poikkeuksellisen maltillisella ja kauniilla käytöksellään, mutta Norppa jarrutteli toimenpidehuoneen ovella, kuten tavallista. Sille on kehittynyt lukuisten eläinlääkärikäyntien myötä lievä kammo noita oudolle haisevia, pieniä valkeita huoneita kohtaan – aulatiloihin luppa tulee kyllä edelleen mielellään. Kunhan sain Norpan pienen houkuttelun jälkeen sisälle ja pöydälle, se antoi tehdä toimenpiteet tapansa mukaan oikein nätisti. Molemmat koirat saivat silmien osalta terveen paperit.

Mie päädyin röntgenhuoneeseen avustajaksi pitämään koirien etupäästä kiinni. Muikku kuvattiin ensimmäisenä ja siitä otettiin pari kuvaa ennen kuin lopputulos oli riittävän suora. Axelson totesi, että ”A-lonkat” ja mie huvitin niin eläinlääkäriä kuin paikalle ehtineitäkin hoitajiakin hihkaistessani onnellisena ”JES!”. 😀 Sitten napattiin kyynäristä kuvat, mutta niistä ei tullut tässä vaiheessa mitään kommenttia, koska seuraavaan koiraan siirryttiin vauhdilla. Kuvat kolmesta muusta koirasta ja tietokoneen ääreen. Axelsonin kommentti Muikun kuvista kuului: ”A-lonkat ja 0-kyynärät.” Kuinka sanoin kuvaamattoman onnellinen ihminen voikaan olla! Ihan sama, vaikka kyseessä ei vielä olleetkaan viralliset lausunnot, mulla oli nyt käsissäni paperilla terve ja ennen kaikkea täysin oireeton koira! Olisin voinut tirauttaa siitä hyvästä pari kyyneltäkin. Odottavan aika on tosiaan pitkä, mutta viralliset lonkka- ja kyynärlausunnot saatiin ”vihdoin” tänään:

Muikun emo testattiin tässä ihan taannoin PRA Cord 1 -tyypin geenivirheen osalta vapaaksi, joten Muikkukin on kyseisen geenivirheen suhteen vapaa vanhempiensa tulosten perusteella. Molemmat koirani saavat toivottavasti tämän vuoden aikana MyDogDNA-paneelit kiitoksena viime vuonna metabolomiikkatutkimuksen puitteissa jätetyistä verinäytteistä. En tiedä onko niistä varsinaisesti mitään suurta hyötyä, mutta ihan mielenkiintoista nähdä mitä ne tulevat pitämään sisällään.

Nyt mulla on paperilla kaksi priimaa koiraa:

Norppa

Lonkkanivelet A/A
Kyynärnivelet 0/0
Silmät OK
EIC: ei tule sairastumaan vanhempien perusteella
CNM: ei tule sairastumaan vanhempien perusteella
RD/OSD: ei tule sairastumaan vanhempien perusteella
HNPK: ei tule sairastumaan vanhempien perusteella

Muikku

Lonkkanivelet A/A
Kyynärnivelet 0/0
Silmät OK
Fukosidoosi: vapaa vanhempien perusteella
PRA Cord 1: vapaa vanhempien perusteella

Norppaa tuskin tulen tutkituttamaan enempää. Muikun kohdalla harkitsen ainakin selän (LTV, SP ja VA) tutkituttamista, kunhan ikää tulee vuosi tai pari lisää. Miksipä sitä ei polviakin tarkastaisi, jos hyvä tilaisuus tarjoutuu. Näin jälkiviisaana olisi ehkä voinut tiedustella gonioskopiatutkimusta virallisen silmätutkimuksen oheen, kun glaukoomaa vissiin esiintyy jonkin verran sprinkuilla eikä tavallinen silmätarkki välttämättä paljasta sitä. Jäi kuitenkin tekemättä, kun en ollut rekisteröinyt tämän toisen tutkimusmuodon olemassaoloa, vaikka gonioskopia-termiin olenkin joskus törmännyt. Mietittäköön tuota sitten, jos päätän teettää uuden silmätarkin nykyisen mennessä vanhaksi.

Jos unohdetaan Norpan kinnerongelmat (eh, niin varmaan…), niin koirat ovat olleet kohtalaisen terveitä ainakin tähän asti. Tai no, vanhempi on kyllä käyttänyt vakuutustaan kiitettävästi eli miten sen terveyden nyt sitten mieltää: Norpalla on ollut nelivuotisen elämänsä aikana kaksi hiivan aiheuttamaa korvatulehdusta ja yksi alkava on hoidettu pois eläinlääkäriltä reseptillä saadulla korvapuhdisteella. Lisäksi vakuutusta on tarvittu kahden rajun vatsataudin ja yhden kuoriutuneen anturan takia. Norpalla on teräsvatsa eikä ekan vuoden jälkeen ole myöskään ollut mitään kummallisia kutinoita tms. Korvia tulee putsattua säännöllisesti, mutta ne eivät erityisemmin eritä mitään. Muikku ei ole ekan vuoden aikana käyttänyt vakuutustaan kertaakaan – WUHUU! Korvat tuppaavat vähän erittämään, mutta korvatulehduksiksi asti ei ole äitynyt ja erityskin on vähentynyt hurjasti viime kuukausina. Hammaskivelle tuo tuntuu olevan herkkä, jos ei muista antaa aitoja luita/rustoja ja harjailla hampaita ainakin silloin tällöin. Ruokasäkki on vaihtunut useampaan otteeseen ekan vuoden aikana ihan vaan siksi, että olen juossut tarjousten perässä. Ruokinnassa tapahtuneet muutokset eivät ole aiheuttanut vatsaongelmia tai muitakaan oireita. Päivitin molempien koirien terveystiedot ajantasalle niiden sivuille: Norppa ja Muikku.

·0 kommenttia

Muikulle tuli kuun alussa kuusi kuukautta mittariin. Pikkuriiviö on venähtänyt vähän isommaksi riiviöksi melkein huomaamatta. Strategisia mittoja minulla ei kyllä valitettavasti ole teille tällä hetkellä antaa. Kakara onnistuu edelleen änkemään itsensä Norpan mahan ali, jos ja kun oikein haluaa. Norppa kylläkin avittaa ”vähän” nostelemalla koipiaan… Painoa on sen verran, että jaksan nostaa tenavan ilman hampaiden kiristelyä, vaikka salilla en viihdykään.

Luonteeltaan tuo on ennen kaikkea osallistuva. Vielä puoli vuotta sitten kuvittelin Norpan olevan sitä, mutta Muikku on kyllä mullistanut käsitykseni tuosta termistä ihan täysin. Kun leffaillan aikana korjaan asentoani sohvalla, Norppa avaa silmät tarkistaakseen jätänkö huoneen mennäkseni esimerkiksi jääkaapille. Jos jään niille sijoilleni, se vetää taas hetken kuluttua lonkkaa. Vaan mitä tekee Muikku? Loikkaa pystyyn, nappaa lähimmän irtotavaran suuhunsa, kiipeää syliin ja esittelee aarrettaan sentin etäisyydellä naamastani häntä vinhasti vispaten. Pelkän klyyvarinkin esittely onnistuu ihan yhtä hyvin.

Muikun itsesuojeluvaiston olemassaolosta en ole aivan varma. Pidättelin viimeksi pari viikkoa sitten hengitystä, kun tuo kakara päätti loikata pari-kolmemetriseltä kallioseinämältä alas. Alla oli onneksi pehmeä sammalmätäs, sillä en ehtinyt kissaa sanoa tajutessani, että mitä se aikoo. Siinä alta sekunnin mittaisen ilmalennon aikana ehdinkin sitten jo nähdä jos minkälaisia kauhukuvia koipensa katkoneesta koirasta… Seuraavaksi missioksi koiranketale otti saman pystysuoran seinän kiipeämisen ylöspäin. Ei onnistunut, muttei kyllä paljosta jäänyt vaillekaan.

Muikku osaa säälittävän vähän verrattuna Norppaan kolme vuotta sitten, mutta toisaalta sillä on (ainakin toistaiseksi) varma luoksetulo ja ehkäpä myös pysähtyminen. Tuskailin pitkää pysähtymisen kanssa, kun koira haahuili aina aikansa ennen kuin iski takapuolensa maahan: se siitä terävästä pysähtymisestä… Ihan vasta tässä eräs kaunis päivä välähti ja päätin lähestyä ongelmaa toisenlaisesta näkökulmasta – kannatti! Avaan aihetta tässä joku päivä lisää.

Perusasentoa ja erilaisia jättämistreenejä pyritään tekemään ahkerasti erilaisissa ympäristöissä. Noutamisintoa löytyisi vaikka muille jakaa, mutta onnistuin ryssimään palauttamisen ja luovuttamisen opettamisen täysin. Päätin yrittää korjata ongelmaa opettamalla luovuttamisen kämmenkosketuksen kautta naksutinta ja sheippausta hyödyntäen. Tunnelin päässä näkyikin jo häivähdys valoa, kunnes ahneuksissani nostin kriteerin liian korkealle ja taas pahuksen riiviö kaarteli ympärillä The Aarre suussaan ilman aikomustakaan palauttaa sitä allekirjoittaneelle. Ei muuta kuin lakki nöyrästi kainaloon ja takapakkia, sillä kämmenkosketus tuntui kuitenkin menetelmänä toimivalta.

Mie olen parhaani mukaan yrittänyt omaksua englanninspringerspanielin trimmaamista. Se on osoittautunut huomattavasti hauskemmaksi kuin osasin kuvitellakaan. Sakset ja trimmauskone eivät ihan vielä pysy kädessä niin, että lopputulos miellyttäisi edes omaa silmää, mutta kaitpa se tästä vielä. Suunnittelin virallista näyttelydebyyttiä lokakuulle ja haaveena olisi taiteilla silloin itse näyttelykelpoinen trimmi.

·0 kommenttia

Muikulle tuli 16 viikkoa mittariin tänään ja huomenna onkin sitten tehosterokotuksen aika. Ensimmäiset hampaatkin tipahtivat eilen tai toissapäivänä. Merkkipaalun kunniaksi poseerattiin taas tovi kameralle. Seisotus sujui huomattavasti helpommin kuin viime kerralla, mutta pään pitelemisestä tuo ei vieläkään tykkää. Jos nappaan leuan alta kiinni, seurauksena on takuuvarma takakeno. Ei hyvä eikä kaunista, joten namittamalla mentiin edelleen.

Karvat pöllysivät viime viikolla oikein urakalla, sillä postimies toi keskiviikkona viininpunaisen Andis AGC2 SE -trimmauskoneen, joka oli tietenkin laitettava heti testiin. Muikun korvien yläosan, kaulan/rinnuksen ja peräpään karvat saivat ensin kyytiä koneella ja sitten ohennussaksilla. Lisäksi siistin hieman tassuja, päälakea ja niskaa saksilla. Häntään en ole vielä kajonnut ollenkaan, mutta pitäisi sitäkin vissiin siistiä, koska hännänpää vaikuttaisi melko villiintyneeltä.

Muikku on antanut trimmata itseään lähes ongelmitta ja vetelee jo välillä hirsiäkin siistimisen aikana, mutta kaulan käsittelystä emme ole vielä päässeet oikein yhteisymmärrykseen. Pitänee kuivaharjoitella sekä trimmaamista että seisottamista, koska ongelmana on selvästi tällä hetkellä kaulaan ja leukaan koskeminen.

Nappasin Norpastakin tänään seisotuskuvan ensimmäistä kertaa sitten… Noh, ekaa kertaa melkein ikinä. Sen saatte kuitenkin nähtäväksenne vasta mahdollisesti seuraavan tekstin myötä.

·0 kommenttia

Tadaa, se olisi tuliterä kannettava viimein näppien alla! Ei vielä oikein puhuta samaa kieltä ja monet toiminnot ovat toistaiseksi vähän hakusessa, mutta sen siitä saa, kun vaihtaa Windows-koneen MacBookiin. Oli kyllä ihan tietoinen ja tarkoituksellinen valinta. Toivoa sopii, että päivitystahti vilkastuisi nyt sitten vastaisuudessa hieman. Pariin menneeseen viikkoon mahtuu niin paljon kaikenlaista, että mistähän sitä aloittaisi…

Muikku on päässyt treffaamaan ikätovereita Eläinlääkäriasema Taikatassun pentukerhossa nyt jo kahteen otteeseen. Uusien tuttavuuksien joukkoon mahtuu mm. rhodeja, bolognese-villismix ja berni-dalmismix (joka on muuten syötävän söpö!), mutta valitettavasti kenenkään kanssa ei olla päästy ihan samalle aallonpituudelle. Toimeen kyllä tullaan ja raisumpiakin leikkejä seurataan turvaväli säilyttäen, mutta Muikku antaa hyvin helposti palautetta, jos joutuu muiden höykyttämäksi. Sen sijaan pentukerhon ulkopuolella tavattujen spanieleiden, noutajien ja beaglen kanssa on sävel löytynyt välittömästi.

Haltialan kotieläintilalla piipahtaminen oli pettymys. Tiesinkin lampolan suljetuista ovista, mutta eipä siellä tosiaan ollut muuta nähtävää kuin lehmiä, ihmisiä ja koiria. Muikku ei lehmistä paljon virkkonut: paikoillaan tönöttävissä elukoissa ei paljon tuijoteltavaa ollut, vaan pihapiirin herkkupalat (lue: lanta) olisivat kiinnostaneet enemmän.

Opintotukimielenosoitus sen sijaan osoittautui ihan mielenkiintoiseksi kokemukseksi. Parkkeerasin Muikun kanssa Kansalaistorille, jonne mielenosoituksen kulkueen oli määrä päättyä. Äänekäs ihmisjoukko kiinnosti pentua tovin, mutta sitten lelu ja taisteluleikit veivät voiton. Rapsuttelijoita riitti niin opiskelukavereideni kuin ventovieraidenkin merkeissä ja Muikku oli imarreltu saamastaan huomiosta.

Koulutuspuoli on Muikun kanssa jäänyt vähälle, ainakin jos vertaa Norppaan, joka osasi 3-4 kuukauden iässä jo varsin monen tempun alkeet. Haluan Muikulle Norppaa varmemman arkitottiksen, joten tämän ipanan kanssa on keskitytty edelleen kontaktiin, luoksetuloon, pysähtymiseen ja kohdentamiseen erilaisia käsittelyharjoituksia toki unohtamatta. Luoksetulo sujuu pillillä hienosti jo hieman haastavammassakin ympäristössä, mutta pysähtymisen kanssa on vielä tekemistä ja kontaktia ei voine vahvistaa liikaa. Muut koirat kiinnostavat kovasti lenkillä, mutta niiden luokse ei toistaiseksi ole vapaanakaan rynnätty, vaikka kuulo kohtaamistilanteissa hieman valikoiva onkin.

Norpalle ei oikeastaan kuulu kummempia. Raukkaparka joutui sekin tassutrimmiin nyt, kun taloon tuli karvoille tehokkaasti kyytiä antavat sakset Muikun myötä. Koirista on tullut jo kuin paita ja peppu. Norppa on ehkä vähän turhankin suvaitsevainen naperoa kohtaan, sillä Muikku pääsi tässä jokunen ilta sitten kähveltämään Norpalta luun. Norppa vaan tuijotti kaihoisasti loittonevan luun perään ja käänsi sitten katseensa muhun apua anellen. Pitänee olla vastedes hieman tarkempi herkkujen suhteen, jottei pääse tulevaisuudessakaan sattumaan ikäviä yllätyksiä.