No niin, hyvät naiset ja herrat, lapset ja lapsenmieliset, kaksi- ja nelijalkaiset… Varautukaa tiiviiseen tykitykseen, sillä tässä tulee puolen vuoden kuulumiset kerralla. Syksyksi kääntyneeseen vuoteen mahtuu paljon yhtä ja toista, mutta lopulta kuitenkin hämmentävän vähän yhtään mitään.

Kävimme Muikun kanssa toista kertaa näyttelykehässä maaliskuussa Lahden kansainvälisessä koiranäyttelyssä. Tällä kertaa koira ei vetänyt kehässä lipoja ja seistäkin maltettiin aloillaan, mutta liikkuminen meni silti jälleen kerran kerran pipariksi. Kyllä se vaan kehän reunalla ravasi kuin unelma… Huoh. Tuomari jakeli erinomaista varsin runsaalla kädellä, mutta me poistuttiin taas kehästä erittäin hyvän kanssa. Arvostelu oli kuitenkin koiran näköinen ja sisältöäkin oli huomattavasti enemmän kuin Muikun ensimmäisessä. Arvostelu näytti tällä kertaa tältä:

”15 months. Feminine head. Correct bite. Correct proportions in skull and muzzle. Excellent neck. A little bit short in upper arm. A little bit narrow in front. Straight toppling. Correct angulation in rear. Needs more time in developing. Needs more training in the ring.” – Tuloksena erittäin hyvä (JUN EH) ja tuomarina Alessandro Zeppi (IT)

Muikun sisko vei lopulta juniorit, mutta kyllä nää on aivan eri puusta veistettyjäkin. Kasvattajan mukaan Muikku muistuttaa naperoista eniten äitiään, joka kypsyi varsin hitaasti. Mie totesin Lahden KV:n jälkeen, että misseily riittää nyt vähäksi aikaa. Ei tuntunut (eikä tunnu vieläkään) mielekkäältä laittaa kovinkaan usein monia kymppejä siihen, että yritetään juosta kaksi kertaa kehän ympäri, saadaan arvostelu käteen ja bye bye. Tällä hetkellä tosin harkitsen, että josko ilmoittaisin Muikun yhdelle päivälle Messariin. Minkäänlaista pärjäämistä ei ole odotettavissa, mutta kun sinne olen kuitenkin itse menossa, niin samalla voisi hakea koiralle arvostelun kiinnostavalta kasvattajatuomarilta. Toisaalta likka on nyttemmin mätsärikehissä päättänyt, että lääppivät tuomarit eivät ole alkuunkaan kiva juttu, jotta että käsittelytreeniä tarvitaan ensin reippaasti lisää.

Viime kesästä lähtien puuhailtu muutto saatiin sekin viimein käytäntöön helmi-maaliskuussa. Sen myötä majapaikkamme koirien kanssa muutti hieman toiselle puolelle Helsinkiä. Koirat ottivat muuton… Vaihtelevasti, Norppa paremmin ja Muikku huonommin. Norpan koti on tasan siellä, minne ruokakuppi kannetaan, joten se ei paljon maisemanvaihdoksista virko. Muikku ei tykännyt uudessa paikassa yksinoloista alkuun ollenkaan. Yksinolot Norpan kanssa kahdestaan alkoivat toimia melko nopeasti, mutta mitä täysin yksin olemiseen tulee… Se ei ole vieläkään luotettava yksinolija, mutta tässäkin on menty koko ajan eteenpäin. Oli miten oli, kämppä on isompi ja mikä parasta: laajat metsäreitit avautuvat heti takapihalta eli Norpankaan kanssa ei tarvitse luikkia pienten viheralueiden muodostamia verkostoja pitkin.

Nykyisessä asuinpaikassa on toinenkin vallan mainio puoli, nimittäin uimapaikkoja koirille löytyy useampiakin parin-kolmen kilometrin etäisyydeltä. Niinpä alkukesä meni Muikun kanssa paljon polskiessa. Siitä paljastui muutaman totuttelukerran jälkeen innokas vesipeto, joka tuo niin damit kuin riistapukitkin hienosti rantaan. Vesipelastustakin ollaan tänä kesänä käyty kokeilemassa, mutta siihen Muikku ei ole kunnolla päässyt syttymään. Sen verran on tullut kuitenkin nähtyä, että sprinkkunartunkin kokoinen koira kykenee vetämää kumivenettä ja ihmistä perässään ainakin suotuisissa keliolosuhteissa. Juhannuksesta alkaneet sinileväkukinnat ovat valitettavasti haitanneet loppukesän pulikointeja.

Elokuun lopussa piipahdimme Muikun kanssa MH-luonnekuvauksessa. Siitä on tulossa oma artikkelinsa, mutta todettakoon sen verran, että Muikku osoittautui just niin omistajansa koiraksi kuin oltiin jo kasvattajan kanssa uumoiltukin. Harrastusrintamalla on muutoin jatkettu itsenäisiä rallytoko- ja hakutreenejä. Rallyn liikkeitä tuo ipana tekee ihan mielettömällä innolla. Facebookin puolella meitä seuranneet ovat saattaneet joitain videoita nähdäkin. Kävimme itse asiassa juuri tänään tekemässä ensimmäistä kertaa ratatreeniä toisen sprinkkuihmisen kanssa. Hertsileijaa, kuinka pihalla sitä ohjaaja itse voikaan olla niiden kylttien kanssa! Olisi ehkä pitänyt ottaa mokomat läpyskät mukaan treeneihin heti alusta lähtien. Tällä hetkellä koitan katsella meille jonkinlaista ratakurssia, josta sais vähän ponnistusalustaa suoritusten kasaamiseen: mistä löytyvät oikeat suorituspaikat, mitä mie itse sählään, kuinka seuraamista kannattaa rakentaa jne.

Löysin itseni tässä päivänä eräänä kiikuttamasta kahta kanin raatoa kotiin. Oli muuten niitä hetkiä, joina tulee pohtineeksi, että kuinkahan tähänkin on päädytty. Molemmat koirat pääsivät tekemään tuttavuutta kanin kanssa. Yleensä uusien juttujen suhteen varautunut Muikku osoitti hienoa kiinnostusta kania kohtaan ja otti sen upeasti kantoonkin pienen houkuttelun jälkeen. Norppa taas… No, sanotaan vaikka, että sillä taisi silmissä kiilua lähinnä kanipaisti. Toinen kani jäi pakkaseen odottamaan sopivaa hetkeä jäljen vetämiselle. Rodunomaiset jutut on Muikun kanssa rajoittuneet muutoin lähinnä haku- ja hallintatreeneihin. Hakua on tehty edelleen erilaisissa maastoissa, myös tiheässä kasvillisuudessa ja täysin sokkona. Vauhtia ja intoa hakemiseen on alkanut löytyä kivasti, mutta irtoamisen kanssa on edelleen toisinaan ongelmia. Lieneekin ihan hyvä, että taipparit tulevat meidän osaltamme jäämään ensi kesälle. Kaksi siskoa ehti ne jo tänä kesänä suorittaa.

Molemmat koirat ovat pysyneet enemmän tai vähemmän terveinä – Norppa vähemmän. Siltä on hoidettu jo pois sekä alkava korvatulehdus että alkava hotspot. Molemmat nirhattiin tällä kertaa onneksi kotikonstein. Suurimman shokin pikkumusta aiheutti kuitenkin eräs toukokuinen sunnuntai-ilta, kun siltä lähti takapää yhtäkkiä täysin varoittamatta pois pelistä. Anaaleista ei ollut kyse, ultrasta ei löytynyt märkäkohtua ja selkäkuvatkin olivat puhtaat. Viikin päivystyksen eläinlääkäri ja Talvio heittivät molemmat parhaana arvauksena kintereet, mutta oireet eivät sopineet millään tavalla aiempaan oireilukuvaan. En myöskään keksi mitään selitystä sille, miksi molemmat kintereet olisivat ärtyneet samaan aikaan niin yhtäkkisesti ja ärhäkästi. Facebookin pettämättömästä maailmastakaan ei tällä kertaa irronnut mitään. Paitsi sellainen huomio, että tällaiset yhtäkkiset takapään luhistumiset tuntuvat olevan labbiksilla yllättävän yleisiä. Osalla syy jää tosiaan arvoitukseksi eikä koira enää koskaan oireile vastaavasti. Toivotaan, että meidänkin kohdalla näin. Olin nimittäin varma, että nyt Norpalta meni selkäkin ja se oli sitten siinä. Tuon toukokuisen illan jälkeen ei ole ollut minkäänlaisia koipiongelmia.


”Happamia!”, sanoi Norppa puolukoista. Syödä piti silti…

Allekirjoittaneen pääsykoepänttäysurakka päättyi pettymykseen. Koe oli helppo, mutta sössin ajankäytön täydellisesti: olin puolivälissä tehtäviä, kun nelituntisesta kokeesta oli kulunut kolme tuntia. En ollut tajunnut kuinka työlästä ja aikaavievää tiivistäminen on silloin, kun tietoa riittää. Päädyin nyt ilmoittautumaan poissaolevaksi nykyisissä opinnoissani ja pitämään elämäni ensimmäisen välivuoden töiden merkeissä. Kevät menee taas päntätessä, joten syksyn omistan koirille: Mulla on vino pino asiapitoisia koirakirjoja työpöydällä lukemista odottamassa, Muikun kanssa olisi tarkoitus päästä jollekin (rallytoko)kurssille ja Norppaa varten aion vihdoinkin hankkia sen nose workin ”aloituspakkauksen”. Lisäksi olen menossa lokakuussa kasvattajan peruskurssille, jos suinkin tilaa vielä on. Ei, ei ole jalostuskoiraa eikä minkäänmoisia kasvatussuunnitelmia, mutta kasvattajan ja jalostusneuvojien perus- ja jatkokurssit ovat houkutelleet kutsuvasti jo pidempään. Olisi kyllä kennelnimikin jo mietittynä jos ehkä mahdollisesti joskus hamassa tulevaisuudessa tulisi sellaiselle tarvetta, mutta ehtiihän tuon anomista makustelemaan muutaman vuoden kurssin jälkeenkin.

On munkin rinnassani hongat huojuneet
ja soinut soitto siell’ on latvain lautuvain,
on munkin aatteheni nuorna nuojuneet
ja kerkät kertoneet on munkin tunnettain.

On munkin lehvilläni lempi istunut
ja onni laulanut on munkin oksillain,
on munkin latvassani käkönen kukkunut
ja vanamot viihtyneet on minunkin varjossain.

Ois munkin rinnassani voima noussut näin
ja tullut tukkimetsä, vankka, vakainen.
Mut kirpos kipunainen yöllä metsähäin
ja sotasoihduks nous – ma itse iskin sen.

Katkelmia Eino Leinon runosta On munkin rinnassani hongat huojuneet

Taas pukkaa uutta sarjaa! Sprinkkujen historiaa käsittelen sarjan toinen osa on sekin tulossa – en suinkaan ole unohtanut sitä eli älkää huoliko! Nyt alkava sarja tulee todennäköisesti kantamaan mukana läpi koko blogin elinkaareen, sillä materiaalia löytyy vaikka muille jakaa. Esittelyyn pääsevät nimittäin tavalla tai toisella kuuluisat koirat. Sarja keskittyy ainakin näin aluksi newfoundlandilaissukuisiin rotuihin ja spanieleihin, mutta tulen poimimaan kiinnostavimpia koirakuuluisuuksia myös muiden rotujen parista enemmin tai myöhemmin. Sarjan saa yksinoikeutetusti aloittaa ehdoton suosikkini: kymmeniä henkiä veden varasta pelastanut newfoundlandilainen Swansea Jack (1930-1937).

Vuonna 1930 syntynyt Swansea Jack lienee yksi viimeisistä Newfoundlandissa syntyneistä newfoundlandilaisista, sillä saaren oma koirakanta tyrehtyi jo pitkälti 1800-luvun alussa. Jackia kuvaillaan lähteestä riippuen joko noutajaksi tai newfoundlandinkoiraksi. Valokuvien perusteella se muistuttikin ulkonäöltään paljon tämän päivän sileäkarvaista noutajaa, mutta edustanee pikemminkin newfoundlandilaista & labradorilaista maatiaistyyppiä, josta sekä nykyinen newfoundlandinkoira että monet noutajarodut ovat saaneet alkunsa.

Jo nuorena Newfoundlandista Walesiin tuotu Jack asui isäntänsä, William Thomasin, kanssa Swansean pohjoistelakan ja Tawe-joen lähettyvillä. Niin koiran kuin isännänkin kerrotaan viihtyneen näillä Walesin vaarallisimpina pidetyillä telakka-alueilla ja tarinoiden mukaan koira vaelteli alueella usein yksinäänkin.

Kesäkuussa 1931 Jack pelasti 12-vuotiaan pojan hukkumiselta vetämällä tämän niskasta rantaan. Vasta vuoden ikään ehtineen koiran tekemä pelastus ei saanut huomiota todistajien puuttumisen vuoksi, mutta koira toisti urotyönsä pari viikkoa myöhemmin pelastamalla uimarin yleisön silmien edessä. Nyt Jackin kuva päätyi lehteen ja kaupunginvaltuusto palkitsi sen hopeisella pannalla. Jackista tuli yhtäkkiä ”koko Swansean Jack” – tästä nimitys Swansea Jack.

Seuraavien vuosien aikana Swansea Jack pelasti telakka-alueilla kymmeniä henkiä hukkumiskuolemalta. Tarkkoja tilastoja sen tekemistä pelastuksista ei ole, mutta Jackin ansiosta ainakin 23-29 ihmistä ja kaksi koiraa sai pitää henkensä – toisten mielestä todelliset lukemat ovat huomattavasti suurempia. Swansea Jackin kerrotaan olleen luontainen pelastaja, joka reagoi vedestä kuuluneisiin hätähuutoihin puhtaasti vaistojensa varassa: Se osasi tarttua luonnostaan kiinni pelastettavaan ja valita sopivimman paikan rantautumiseen. Se ei säheltänyt, vaan toimi varmoin ottein tuoden kaikki pelastettavansa rantaan. Tarinoiden mukaan Jack suorastaan partioi telakka-alueilla aina valmiina auttamaan.

Swansea Jack lienee yhä edelleen yksi palkituimmista koirista kautta historian. Vuonna 1936 London Star -lehti palkitsi Jackin vuoden urheimpana koirana. Lontoon ylipormestari puolestaan antoi Jackille omistajineen hopeisen maljan tunnustuksena urotöistä. Lisäksi Swansea Jack on ainoa koira, jonka National Canine Defence League (nykyisin Dogs Trust) on palkinnut kahdella pronssimitallilla. Koirakon hyvät teot eivät suinkaan rajoittuneet pelastustehtäviin, vaan Jack isäntineen esiintyi myös useissa tapahtumissa keräten varoja hyväntekeväisyyteen.

Monilla kauniilla tarinoilla on traaginen loppu eikä Swansea Jackin tarina tee valitettavasti tässä poikkeusta. Swansea Jack kuoli syötyään rotanmyrkkyä lokakuussa 1937. Tieto sankarikoiran kuolemasta kosketti tietenkin lukuisia ihmisiä niin Swanseassa kuin muuallakin Briteissä. Eräs Jackin kuolemasta kertonut uutinen kuvaili koiraa seuraavasti:

”Hän ei omannut pelkästään esi-isilleen tyypillisiä täydellistä rohkeutta ja vaistoja, vaan oli myös synnynnäinen nero. Hän tiesi miten ja mistä kohdin tarttua vedessä hysteerisesti kamppailevaan ihmiseen ja kuinka vetää tämä turvallisimmin rantaan.”

Jack haudattiin ensin omistajansa pihaan, mutta paikalliset halusivat kunnioittaa koiran muistoa teettämällä tälle arkun. Niinpä Jack kaivettiin ylös alkuperäisestä haudastaan ja sille järjestettiin uudet julkiset hautajaiset lähemmäksi rantaa. Swansean asukkaat pystyttivät Jackille myös muistomerkin keräämillään varoilla. Muistomerkissä seisoo teksti:

”Pystytetty SWANSEA JACKin muistolle
Rohkea noutaja, joka pelasti 27 ihmishenkeä ja kaksi koiraa hukkumiselta
Kaikkien koiraihmisten rakastama ja surema
Kuoli seitsemän vuoden iässä 2. lokakuuta 1937
Ihmiskunnalla ei ole koskaan ollut uskollisempaa ystävää kuin
sellainen, joka vaarantaa oman elämänsä toistuvasti pelastaakseen ihmishengen
Omistaja & kouluttaja Wm. Thomas”


© Dom Atreides, Flickr.com

Swansea Jack on sittemmin nimetty vuosisadan koiraksi vesipelastuskoiria tositoimiin kouluttavan Newfound Friends of Bristolin toimesta. Monet uskovat Swansean asukkaista käytettävän nimityksen, ”Swansea Jack”, juontavan juurensa tähän sankarilliseen koiraan.

Lähteet / Aiheesta muualla

En tiennyt itkeäkö vai nauraako, kun kävin eilen kameran muistikorttia läpi. En ole mikään huippukuvaaja tai -muokkaaja, joten monet kuvat olisivat sinänsä menneet mun seulani läpi ainakin mitä tekniseen puoleen tulee, mutta… Jostain syystä tuli sellainen fiilis, että mulla on täällä kaksi hovinarria. 😀 (Pahoittelen muokkauksia, ne on vauhdissa väännetty.)


Ystävyys oikein loistaa hajuraosta. Muikku: ”Yääh, Norppa-bakteereja!”


Norppa vai kala kuivalla maalla?


Jos katse voisi tappaa…


Norppa esittelee bravuuriaan eikä Muikkukaan varsinaisesti loista.


Tois pual poske.


Tällä kertaa esittelyvuorossa Muikku ja Muikun kieli.


Norppa: ”Antaudun, luovutan, käyttäydyn lopun ikääni nätisti… Ihan mitä vaan, että tää piina loppuu.”