·0 kommenttia

Harrastimme Muikun kanssa viime viikolla hieman kotimaan matkailua hyppäämällä Pendolinon kyytiin määränpäänä Joensuu ja kasvattajan järjestämät taipparitreenit. VR ei tavoilleen uskollisena pettänyt taaskaan: vastaantulevaa liikennettä ja liikenteenohjausjärjestelmän ongelma matkan varrelle niin tadaa, johan oltiin 40 minuuttia myöhässä! Muikku ei ollut kaukojunalla reissaamisesta moksiskaan, vaan torkkui niin meno- kuin paluumatkankin pää varpaisiini nojaten. Itse meinasin heittää toivoni matkatavaroiden kanssa. Voih, miksen osaa pakata kohtuudella edes reilun vuorokauden reissulle?

Menin ilmoittamaan Muikun Spanieliiton päänäyttelyyn Hyvinkäälle 8. lokakuuta, joten katselimme hieman show-touhuja kasvattajan kanssa ennen kuin muita sisaruksia saapui paikalle. Sain hieman vinkkejä erityisesti kaulan, peräpään ja koristekarvojen trimmaamiseen, mutta olen kuuleman sisäistänyt trimmin pääpiirteittäin varsin hyvin. Kasvattaja rohkaisikin menemään näyttelyyn itse tehdyn trimmin kanssa – alan itsekin kallistua sen ajatuksen suuntaan.

Olemme kierrelleet Muikun kanssa jonkin verran mätsäreitä kesän aikana (SIN1 BIS3, 2x SIN2, PUN4 ja 2x PUN). Ongelmana on ollut mm. taaksepäin nojailu seisotuksen aikana, sopivan vauhdin löytäminen (peitsaus vs. ravi vs. laukka) ja perässä roikkuminenkin. Tyyyylsäää! Seisotusongelmista on pitkälti päästy, joten keskityimme kasvattajan luona ravaamiseen. Sain hieman makusteltavaa siihen liittyen. Täytynee myös pohdiskella onko meidän näyttelyhihnavalinta järkevin mahdollinen, sillä sain kokeilla Muikun emon hihnaa ja tykkäsin, että koira pysyi sillä huomattavasti paremmalla tuntumalla.

Saas nähdä mitä tuosta ipanasta sanotaan. Se on ainakin sisaruksiinsa verrattuna varsin kevytluustoinen, kapeapäinen ja hyvin vaaleasilmäinen. Mielenkiintoista myös, että se on tummunut ruskeista kuvioistaan huomattavasti sisaruksiaan tummemmaksi – pentulaatikossa ei vielä niin selviä eroja ollut havaittavissa.

Sitten niihin taippariasioihin… Jos asia halutaan ilmaista kauniisti, niin sekä koira että omistaja olivat melko lahjakkaasti pihalla kaikilla osa-alueilla. Lueskelin taannoin Suomen Noutajajärjestön Noutaja metsästyskoirana -kyselyä ja tuolla taipparitreeneissä nousi väkisin yksi kyselyn vastaus mieleen:

”SNJ ja sen alueyhdustykset keskittyvät ihan liikaa kaikenmaailman toko ja agilityihin, kun pääpaino olisi oltava metsästyksessä ja metsästyskoirien kouluttamisessa. Ongelma on myös, että kaikenmaailman tyttöset ja tädit jotka eivät itse metsästä ottavat metsästysnoutajia –” (Noutaja metsästyskoirana -kysely, Suomen Noutajakoirajärjestö ry)

Tunsin itseni juuri tuollaiseksi ”kaikenmaailman tyttöseksi ja tähdiksi”, joka oli ottanut spanielin tietämättä juuri mitään sen alkuperäisestä käyttötarkoituksesta. Jos jotakin positiivista, niin en sentään juossut kirkuen karkuun nähdessäni kuolleita eläimiä ja eläinten raajoja. 😛 Muikku on toki ihan näyttelylinjainen sprinkku eikä siis taustoiltaan mikään varsinainen metsästyspanieli, mutta sen molempia vanhempia käytetään metsällä ja sisaruksistakin osa lähti metsästäviin koteihin. Meidän tavoitteena olisi päästä edes taipparit joskus läpi.

Jos jatketaan kauniita puheita, niin Muikku ei varsinaisesti loistanut millään taippareiden osa-alueella. Treeneissä olleista kolmesta muusta sisaruksesta kaikki muut taisivat vetää kunnialla edes yhden sektorin, mutta me… Ehei. Kasvattaja kyllä kannusti, että Muikkukin teki selvästi töitä kaikilla osa-alueilla, mutta tarvitsee varmuutta ja itsenäisyyttä lisää.

Haussa Muikku ei suuremmin hakenut eikä muutenkaan irronnut niin, että olisi pystytty laukausta ampumaan. Hetken verran oli tilaisuus lähellä, mutta se meni yhtä nopeasti kuin tulikin. Kasvattaja totesi, ettei hätiköidä ja säikäytetä koiraa – varmasti järkevä päätös. Kuultiin kuitenkin kahdelle sisarukselle ammutut laukaukset: Muikku käänsi päätä ääntä kohti, mutta jatkoi välittömästi omia touhujaan eli ei säikkynyt ainakaan etäämmältä ammuttuja laukauksia. Hakua en ole Muikun kanssa treenannut kuin pari hassua kertaa todella pienellä alueella ja kehnoin menetelmin. Muikun emolla oli kuuleman samantyyppistä irtoamattomuusongelmaa aikanaan, mutta ahkeran treenaamisen ansiosta se sai lopulta taippareissa kunniamaininnan haustaan. Kasvattaja antoikin nyt hyvät eväät meille hakutreeneihin. Ehdin tänään kokeilla muutamia alkeita ja voi kuinka innokkaasti häntä vispaten Muikku poikkoilikin jo maastossa! Paljon on tehtävää, mutta alku vaikuttaa ainakin ihan lupaavalta. Jospa treeni ja ikä toisivat niitä kaivattuja itsenäisyyttä ja varmuutta.

Jäljellä Muikulla ei mun silmääni ollut kerta kaikkiaan mitään hajua siitä, mitä se oli tekemässä. Kasvattaja kyllä väitti Muikun työskennelleen koko ajan, joten uskottakoon häntä. Jälki osoittautui liian pitkäksi ja koira alkoi jo turhautuakin (ilmeni risujen pureskelua, ininää yms.), joten päätimme siirtyä lähemmäksi kaatoa ja löytyihän se lopulta pienellä (suurella) avustuksella. Harjoitus/koeriistaa metsästyskoirille -ryhmä on Facebookissa tuttu, mutta nyt sille taitaa tulla käyttöä myös omalla kohdalla. Täytynee hankkia riistaa ja vetää lyhyitä jälkiä, jotta Muikku hoksaa idean ja saa itsevarmuutta.

Vesinoutoharjoituksessa käytetty ranta oli sen verran matala, että koirat eivät joutuneet uimaan. Olisi ollut kiva nähdä, olisiko Muikku mennyt muiden perässä uimaan jyrkemmässä rannassa. Se ei ole mun nähteni vielä uinut eikä lähinnä kahlailua harrastavasta Norpastakaan ole oikein uittajaksi. Veteen menemisessä ei sinänsä ole kuitenkaan ollut ongelmia. Ensimmäisellä yrityksellä Muikku ei tarttunut riistapukkiin, mutta toisaalta en myöskään tajunnut tarpeeksi innostaa sitä. Damin tuo nouti kolme kertaa ja palauttikin sen, mitä nyt pienen kaaren kautta. Hieman innokasta härnäämistä ja leikittelyä, niin johan kelpasi tarttua riistapukkiinkin. Saatiin kotiinviemisiksi oma pukki. Norppa tahtoisi olla siitä kovin haltioissaan, mutten vaan oikein tiedä millä mielellä… Epäilen, että sillä kiiltää herkkupala silmissä.

Paljon tuli informaatiota yhdelle päivälle, mutta hyvä niin. Tiesin, etten tiedä oikein mistään mitään ja se vähäkin tieto osoittautui pitkälti vääräksi: noutajapuolelta voi hakea joitakin asioita spanieleiden pariin, mutta sain huomata noiden maailmojen olevan lopulta kovin erilaiset. Ihan ei menny kuin Strömsössä, mutta kyllä me vielä joskus ollaan taippareihin valmiita. 😈

·0 kommenttia

Muikulle tuli kuun alussa kuusi kuukautta mittariin. Pikkuriiviö on venähtänyt vähän isommaksi riiviöksi melkein huomaamatta. Strategisia mittoja minulla ei kyllä valitettavasti ole teille tällä hetkellä antaa. Kakara onnistuu edelleen änkemään itsensä Norpan mahan ali, jos ja kun oikein haluaa. Norppa kylläkin avittaa ”vähän” nostelemalla koipiaan… Painoa on sen verran, että jaksan nostaa tenavan ilman hampaiden kiristelyä, vaikka salilla en viihdykään.

Luonteeltaan tuo on ennen kaikkea osallistuva. Vielä puoli vuotta sitten kuvittelin Norpan olevan sitä, mutta Muikku on kyllä mullistanut käsitykseni tuosta termistä ihan täysin. Kun leffaillan aikana korjaan asentoani sohvalla, Norppa avaa silmät tarkistaakseen jätänkö huoneen mennäkseni esimerkiksi jääkaapille. Jos jään niille sijoilleni, se vetää taas hetken kuluttua lonkkaa. Vaan mitä tekee Muikku? Loikkaa pystyyn, nappaa lähimmän irtotavaran suuhunsa, kiipeää syliin ja esittelee aarrettaan sentin etäisyydellä naamastani häntä vinhasti vispaten. Pelkän klyyvarinkin esittely onnistuu ihan yhtä hyvin.

Muikun itsesuojeluvaiston olemassaolosta en ole aivan varma. Pidättelin viimeksi pari viikkoa sitten hengitystä, kun tuo kakara päätti loikata pari-kolmemetriseltä kallioseinämältä alas. Alla oli onneksi pehmeä sammalmätäs, sillä en ehtinyt kissaa sanoa tajutessani, että mitä se aikoo. Siinä alta sekunnin mittaisen ilmalennon aikana ehdinkin sitten jo nähdä jos minkälaisia kauhukuvia koipensa katkoneesta koirasta… Seuraavaksi missioksi koiranketale otti saman pystysuoran seinän kiipeämisen ylöspäin. Ei onnistunut, muttei kyllä paljosta jäänyt vaillekaan.

Muikku osaa säälittävän vähän verrattuna Norppaan kolme vuotta sitten, mutta toisaalta sillä on (ainakin toistaiseksi) varma luoksetulo ja ehkäpä myös pysähtyminen. Tuskailin pitkää pysähtymisen kanssa, kun koira haahuili aina aikansa ennen kuin iski takapuolensa maahan: se siitä terävästä pysähtymisestä… Ihan vasta tässä eräs kaunis päivä välähti ja päätin lähestyä ongelmaa toisenlaisesta näkökulmasta – kannatti! Avaan aihetta tässä joku päivä lisää.

Perusasentoa ja erilaisia jättämistreenejä pyritään tekemään ahkerasti erilaisissa ympäristöissä. Noutamisintoa löytyisi vaikka muille jakaa, mutta onnistuin ryssimään palauttamisen ja luovuttamisen opettamisen täysin. Päätin yrittää korjata ongelmaa opettamalla luovuttamisen kämmenkosketuksen kautta naksutinta ja sheippausta hyödyntäen. Tunnelin päässä näkyikin jo häivähdys valoa, kunnes ahneuksissani nostin kriteerin liian korkealle ja taas pahuksen riiviö kaarteli ympärillä The Aarre suussaan ilman aikomustakaan palauttaa sitä allekirjoittaneelle. Ei muuta kuin lakki nöyrästi kainaloon ja takapakkia, sillä kämmenkosketus tuntui kuitenkin menetelmänä toimivalta.

Mie olen parhaani mukaan yrittänyt omaksua englanninspringerspanielin trimmaamista. Se on osoittautunut huomattavasti hauskemmaksi kuin osasin kuvitellakaan. Sakset ja trimmauskone eivät ihan vielä pysy kädessä niin, että lopputulos miellyttäisi edes omaa silmää, mutta kaitpa se tästä vielä. Suunnittelin virallista näyttelydebyyttiä lokakuulle ja haaveena olisi taiteilla silloin itse näyttelykelpoinen trimmi.

·0 kommenttia

Suomenkielinen nimi

 Arjelle kultareunus – sekä sinulle että koirallesi

Alkuperäinen nimi

 Guldkant på tillvaron – både för dig och din hund

Kirjoittanut

 Gunilla Wedeen, Kennel Doubleuse

Suomentanut

 Anne Woivalin

Painopaikka ja -aika

 Kirjapaino Hermes Oy, Tampere 2010

Sivuja

 124

Olen luultavasti kuullut suosituksia tästä kirjasta enemmän ja säännöllisemmin kuin yhdestäkään toisesta koira-aiheisesta teoksesta. Ainakin noutajaväen joukossa tätä näytetään helposti suositeltavan niin pennunottajille kuin koiransa koulutus- tai käytösongelmien kanssa kamppaileville. Kirja on ollut pitkään lukulistallani, mutta sain sen vasta nyt ensimmäisen kerran käsiini. Kuulemieni suositusten määrä ehti nostaa odotukset korkealle. Miten Wedeenin Arjelle kultareunus täytti ne? Kiitettävästi, jollei peräti erinomaisesti.

Käsittelen tässä katsauksessa lähinnä Gunilla Wedeenin koulutusfilosofiaa, mutta kirja valaisee erinomaisesti myös noutajien metsästyskoulutuksen saloja. Omat kokemukseni ja tietämykseni metsästyskoulutuksesta ovat erittäin vajavaiset enkä siksi kykene arvioimaan kyseistä osa-aluetta kriittisesti. Tästä syystä en erityisemmin viittaa metsästyskoulutukseen liittyviin vinkkeihin.

Itse oivalletut asiat pysyvät muistissa ja koira tarvitsee selkeän johtajan

Pidän kovasti Wedeenin koiralähtöisyydestä. Hän tiivistää itse koulutusfilosofiansa seuraavasti:

”Kaikki mitä koira voi keksiä, joko yksin tai ohjaajan avustuksella, säilyy sen muistissa loppuelämän ajan. Näitä taitoja voi hyödyntää itsenäisesti tai yhdessä ohjaajansa kanssa. Perinteisiä koulutustapoja käyttäen koulutamme koirasta usein palvelijan, joka ei kykene itsenäiseen ongelmaratkaisuun.”

Allekirjoitan täysin, joten mitäpä tuohon lisäämään.

Wedeenin koulutusfilosofian toinen perusajatus on kuitenkin hieman vaikeammin nieltävä. Hän korostaa selkeää johtajuutta sekä kunnioitusta ja keskustelua koiran ja ohjaajan välillä. Allekirjoitan selkeyden ja keskustelun, mutta sosiaalinen dominanssi, laumanjohtajuutta tavoittelevat koirat sekä koiran kunnioituksen ja ihailun saavuttaminen särähtävät ikävästi korvaan.

Johtajuusteoriat korostavat koiran kunnioituksen saavuttamista, mutta kyseenalaistan koiran kyvyn tuntea kunnioitusta sellaisena kuin me ihmiset sen ymmärrämme. Koira on itsekäs olento, joka tavoittelee omaa etuaan ja peilaa toiminnassaan oppimishistoriaansa. Yksinkertaistaen ja mutkia suoriksi oikoen: Jos tottelemattomuudesta on aina seurannut ikävyyksiä, koira tottelee välttääkseen ne – ei kunnioittaakseen ihmistä. Jos tottelemisesta on seurannut hyviä asioita, koira tottelee saavuttaakseen niitä – ei kunnioittaakseen ihmistä. Totteleminen ja tottelemattomuus ovat tosin mielestäni huonoja sanavalintoja, koska koira ei ajattele olevansa tottelevainen tai tottelematon taikka tekevänsä oikein tai väärin.

Toisaalta Wedeenin eduksi katsottakoon se, että hän lähestyy johtajuutta positiivisessa mielessä: johtajuutta ei saavuteta alistamalla, vaan selkeillä, nopeilla ja järkevillä päätöksillä. Johtajuuden saavuttamisen sijaan väittäisin, että yksiselitteisillä, nopeilla ja järkevillä päätöksillä autetaan koiraa ymmärtämään, mikä olisi sille edullisin toimintatapa. Mitä selvemmät, yksiselitteisemmät ja varmemmat otteet, sitä helpompi koiran on tulkita niitä. ”Johtajuus” on nähdäkseni sitä, kuinka taitavasti onnistuu ”huijaamaan” koiran toimimaan haluamallaan tavalla hyödyntäen palkkioiden ja/tai rangaistusten antamista ja poistamista. Tästä on tulossa jossakin vaiheessa kokonaan oma blogimerkintänsä.

Heitä rutiineilla ja ehdottomilla säännöillä vesilintua

Arjelle kultareunus esittelee useita mielenkiintoisia ajatuksia koulutukseen liittyen. Yhden suurimmista AHAA!-elämyksistä koin johtajuuden ja hyvien tapojen erottamisessa toisistaan. Itse tosin käyttäisin mieluummin termejä aito kontakti ja rutiininomainen toiminta. Usein kuulee sanottavan, että rutiinit ovat koirille hyväksi, mutta Wedeen kyseenalaistaa tämän väitteen: Rutiinien ylläpitämisen myötä koira alkaa toimia rutiininomaisesti eikä keskity sinuun ja vaatimuksiisi. Rutiinien rikkominen esimerkiksi ruokakupilla ja ulos lähtiessä haastaa koiraa keskittymään sinuun – ts. syntyy aito kontakti.

Rutiinien rikkomiseksi voitanee katsoa sekin, että Wedeenin mielestä koira ei tarvitse ehdottomia sääntöjä, kunhan toimitaan aina omistajan ehtojen mukaan. Kulloinkin voimassaolevat ehdot tulee esittää koiralle riittävän selkeästi ja yksiselitteisesti. Jos koira ei opi elämään rutiinien ja sääntöjen maailmassa, se ei myöskään kysele miksi eilen toimittiin tavalla X ja tänään tavalla Y. Hämmästelylle ei jää sijaa, kun koira keskittyy annettuihin ehtoihin ja vaatimuksiin – siis omistajaansa.

Kohderyhmänä käyttöön jalostettujen noutajien omistajat

Wedeen antaa kirjassaan hyvin paljon palstatilaa maltti- ja rauhoittumisharjoituksille. Wedeen kehottaa vetämään selvän pesäeron malttitreenien ja muun harjoittelun välillä koiran parin ensimmäisen ikävuoden aikana: Pentua ja nuorta koiraa ei saisi hänen mukaansa virikkeellistää ennen tai jälkeen rauhoittumisharjoittelun. Koiran on opittava siihen, että joskus on niin tylsää, ettei tapahdu kerta kaikkiaan yhtään mitään. Jos tämän harjoittelun sivuuttaa koiran ollessa nuori, mahdollisesti syntyvien ongelmien korjaaminen voi kuuleman olla erittäin hankalaa tai jopa mahdotonta.

Facebookin labbisryhmää selaamalla huomaa hyvin nopeasti, että juurikin rauhoittumis- ja malttitreeneissä on monella labbiksen omistajalla kunnostautumisen paikka. Wedeenin rauhoittumisvinkit liittyvät passissa olemiseen, mutta niistä voi napsia jonkin verran apukeinoja myös arkielämään. Kirjan kohderyhmä heijastuu kuitenkin lukijalle monin paikoin erittäin vahvana – toisinaan mielestäni jopa liian yksipuolisena. Arjelle kultareunus ei nimittäin valitettavasti tarjoa mainittavammin apua niille, jotka kamppailevat saadakseen noutajansa syttymään. Useimmissa koulutusvinkeissä nojaudutaan siihen, että koiralla on valmiiksi hyvin voimakas taipumus noutaa ja että se kokee noutamisen itsessään palkitsevana.

Mitä siis pidin kirjasta?

Vaikka Gunilla Wedeenin Arjelle kultareunus – sekä sinulle että koirallesi nojaa nykytieteen valossa kyseenalaiseen johtajuuteen, se ei tue perinteisestä johtajuusnäkemystä, jossa koira alistetaan tottelemaan. Opus onkin nähdäkseni erinomainen siirtymäteos johtajuusajattelusta kohti koiralähtöistä koulutusfilosofiaa, joka perustuu koirista ja niiden oppimisesta olemassa olevaan tutkimustietoon.

☆☆☆☆