Mahtaakohan yhdenkään toisen koirarodun parista löytyä yhtä monta puolustelevaa synonyymiä lihavuudelle kuin labradorinnoutajapiireistä. ”Ei, koirani ei ole läski, se on vaan vankkarakenteinen / massiivinen / niiiiiin ISO poika / jytky / hyvälihainen / raskasluustoinen / jätti / muhku…” Termejä riittää loputtomaksi listaksi. Voisi luulla, että labbista harkitsevan kotikokelaan odotetaan pänttäävän ulkoläksyinä synonyymisanastosta kohdat ”lihava” ja ”ylipainoinen”. Rakkaalla lapsella on monta nimeä vai minkäs se nyt menikään.

”Koira on pidettävä niin hoikkana, että näyttelytuomareita ja osaa labbiskasvattajista kauhistuttaa”, totesi ortopedi mulle Norpan kinnerdiagnoosin jälkeen ja samanlaista viestiä on tullut muiltakin hoitaneilta ortopedeiltä ja eläinlääkäreiltä. Kertonee omaa karua kieltään labbiksista. Mulla on nyt sitten vissiin labbismittapuulla ”nälkiintynyt ajokoira”, joka tosin mielestäni vaikuttaa lähinnä runkoonsa nähden normaalikuntoiselta koiralta. Näyttelytähtösen vieressä tuo reppana ei ole tynnyrimäisyyttä nähnytkään, mutta esimerkiksi Muikun emään verrattuna Norppa on selvästi massiivinen, vaikka säkäkorkeus taitaa huidella samoissa senteissä. Olinkin aika järkyttynyt palatessani ekan kerran Muikun kasvattajalta kotiin: silmä ehti tottua jo tiiviin puolen vuorokauden aikana sprinkkuun niin, että kotona odottikin valtamerilaiva.

Siinä missä lihavan synonyymit hallitaan, laihdutus lukeutuu välteltäviin kirosanoihin. Laihdutuskuurille kehottavat eläinlääkärit eivät ymmärrä mistään mitään – kaikkein vähiten labbisten painoista. Labradorinnoutajilla näyttäisi olevan oma maaginen mittapuunsa mitä ihannepainoon tulee: ”Koirana kyllä ehkä sopusuhtainen, mutta labbikseksi aivan liian luikku!” Joidenkin mukaan labbiksella kuuluu olla lämmittävä rasvakerros kylkiluiden päällä alkuperäisestä käyttötarkoituksesta johtuen, tosin käsitys tarpeellisen rasvakerroksen paksuudesta tuntuu vaihtelevan kovin. Koiransa laihdutuskuurille pistäneitä varoitellaan menemästä liiallisuuksiin ja heille muistutellaan säännöllisesti, että labradorinnoutajan ei kuulu olla ajokoira eikä varsinkaan vinttikoira. Onpa tullut nähtyä suoranaisia kehotuksiakin hankkia mieluummin vinttikoira tai käyttölinjainen labradorinnoutaja kuin pitää näyttelylinjainen labbis hoikkana.

Mustan labbiksen kuvat © Jenna Juuti / Keltaisen labbiksen kuvat © Milla Markkanen (kuvissa esiintyy Aino FIN11978/01) – Kiitos molemmille kuvista!

Sain kahdelta labbiksen omistajalta lainaksi yllä olevat mainiot kuvaparit. Vasemmalla puolella on yläkuvassa reilun vuoden ikäinen musta 34-kiloinen narttu ja alla sama koira melkein 2,5-vuotiaana 27-kiloisena. Kuvapari sai FB:n Labbisryhmässä paljon positiivista huomiota, mutta joukkoon mahtui jälleen kerran myös niitä, joiden mukaan koira on jälkimmäisessä kuvassa liian laiha labradorinnoutajaksi. Tynnyrimäisyyttä ehkä uupuu ja vatsalinja nousee rotumääritelmän vastaisesti, mutta että koira pitäisi lihottaa silmää huijatakseen? Jo on aikoihin eletty! Omistajan mukaan koirasta tuli kilojen karistua pirteämpi, iloisempi ja jaksavampi lenkkeilijä, joten ei pitäisi olla epäselvää kumpi paino on koiran itsensäkin kannalta ihanteellisempi. Jos tämä nuori labbis muuttui jonkun silmissä ajokoiraksi, suosittelisin näöntarkistusta.

Oikean puoleisissa kuvissa esiintyvä keltainen labradorinnoutaja Aino on ensimmäisessä kuvassaan noin 35-kiloinen ja abouttiarallaa 4-vuotias. Jälkimmäisessä kuvassa nartulla on ikää pari vuotta enemmän, mutta 10 kiloa kevyempänä se vaikuttaisi pikemminkin nuortuneen. Omistajan mukaan Ainon elämä alkoikin kunnolla vasta 6-vuotiaana, sillä se heräsi aivan uudella tavalla eloon liikakilot karistettuaan ja osoittautui myöhemmin vanhuudenpäivillään oikein turbomummoksi. Tästäkään labbiksesta ei kyllä saa tekemälläkään ajokoiraa saatika sitten vinttikoiraa.

Vaikka labradorinnoutaja ei olekaan ajo- tai vinttikoira, siihen pätevät ihan samat periaatteet kuin muihinkin koiriin: Ihannepainossaan olevan koiran kylkiluut tuntuvat kevyesti silittämällä – myös labbiksen ollessa kyseessä. Ohutturkkisilla yksilöillä viimeiset kylkiluut voivat näkyä tietyissä asennoissa ilman, että koira on liian laiha. Lisäksi metsästyskoirat tuppaavat ymmärtääkseni hoikistumaan kauden ollessa kiivaimmillaan.

Greyhoundin kuvat © The Sighthound Underground / Labradorinnoutajan kuvat © Purina Body Condition System (PDF)

Valtavien labbisten joukkoon mahtuu toki niitäkin, jotka eivät oikeasti ole lihavia, vaan jo rakenteensakin puolesta sairaalloisen massiivisia. Paino sanalla sairaalloisen. Olen ilokseni huomannut, että suuren ja/tai raskaan rakenteen riskit on tiedostettu ja myönnetty jo ainakin muutamissa jättiroduissa. Isompi ja raskaampi ei olekaan enää parempi. Valitettavasti samaa herätystä ei ole koettu labbispiireissä tai ainakaan se ei ole konkretisoitunut käytäntöön näyttelylinjaisten parissa. ”Labbiksen nyt vaan kuuluu olla vankkarakenteinen!” Terveys- ja hyvinvointinäkökulman laiminlyöntiä perustellaan puhtaasti ulkonäköseikoilla. Prioriteetit kohdillaan, etten sanoisi. Kasvuhäiriöisen ja nivelrikkoisen labbiksen omistajana seuraava Labbiskerhon sivuilta lainattu pätkä sai ensin näkemään punaista ja sitten itkemään lohduttomasti:

”Rotumääritelmä kuvaa labradorinnoutajan vankkarakenteiseksi, tiivisrunkoiseksi koiraksi, jolla on voimakas ja leveä lanne. Kevyet “field trial“ -tyyppiset koirat eivät siis vastaa rotumääritelmää. Toisaalta rotumääritelmässä mainitaan myös toiminnanhaluisuus – labradori ei kuitenkaan saa olla mastiffimaisen raskas ja flegmaattinen. Yleisempi ongelma rodussamme ovat silti liian kevyet, heikkoluustoiset koirat, joilta usein puuttuvat myös rodun tyypilliset erityispiirteet.” (lainattu 29.12.2015 Labradorinnoutajakerhon Yleisvaikutelma-sivulta)

Käsi ylös, kuka ottaisi mieluummin nivelrikkoisen raskasrakenteisen labbiksen kuin kevyemmän ”ajokoiralabbiksen” nivelrikon kera? Jos nostit tassun kohti taivasta, voisi tehdä ihan hyvääkin elää jonkin aikaa nivelrikkoisen kanssa. Hoikka ja maltillisemmin rakentunut koira pärjää yleensä paremmin nivelrikkoisena kuin ylipainoinen tai raskasrakenteinen koira. Nyt jo edesmennyt ortopedi Kai Skutnabb piti Norppaa hyvin epätavallisena kinnerpotilaana, sillä tyypillisimmin kinnervaivojen vuoksi hoitoon hakeutuu kuuleman massiivisia labradoriuroksia. Ihmettelenpä mahtaako labbiksen luustoterveys tosiaan olla niin ruusuisella tolalla kyynär-, kinner- ja polviongelmineen, että kasvuhäiriöihin sairastuvien koirien hyvän elämän eväät voidaan talloa ulkonäköön vedoten.

Oikeastaan kaikkein vastenmielisimpänä ilmiönä pidän parivuotiaina ”valmiita” koiria. Hitaan kypsymisen soisi olla raskasrakenteisten rotujen parissa tavoiteltava ominaisuus, koska sekä pentu- ja nuoruusiän ylipainon että nopean kasvun tiedetään altistavan kasvuhäiriöille. Katselkaapa joskus kehissä pyöriviä nuoria uroksia. Moniko niistä vaikuttaa hitaasti kypsyvältä? Kyllähän ne varmasti massaa keräävät useamman vuoden, mutta lopputulos on niin jytky, että elopainoa riittää kannettavaksi jo nuorena. Samaan aikaan pennunomistajia pelotellaan vääränlaisen ruokinnan, liikuttamisen ja portaiden vaaroista, jotta omistaja ei vaan riko herkässä iässä olevan koiran luustoa. Pennun kanssa on toki syytä pitää järki kädessä, mutta olenko tosiaan ainoa, joka on havaitsevinaan tässä pienen ristiriidan? Ensin jalostetaan massiivinen nopeasti kypsyvä koira ja sitten yritetään olla kieli keskellä suuta, jotta nopeaan kasvuun ja raskaaseen rakenteeseen liittyvät riskit eivät konkretisoituisi terveysongelmiksi… Melkein koomista kaikessa lohduttomuudessaan eikä koske vain labradorinnoutajia.

Facebookin Labradorinnoutajat-ryhmässä nousee tasaisin väliajoin keskustelua labbisten lihavuudesta ja raskasrakenteisuudesta. Olen osallistunut niihin nostaen esiin samoja koirien hyvinvointiin ja luustoterveyteen nojaavia pointteja kuin tässäkin artikkelissa. Kerroin myös taannoin päätyneeni vaihtamaan rotua ensisijaisesti juurikin ulkomuoto- ja hyvinvointinäkökulmien rajun yhteentörmäyksen vuoksi. Sain kuulla rotuvaihdoksen olevan hyvä idea, kun kerran rotumääritelmän mukainen labbis ei kelpaa ja on mielestäni läpeensä sairas. Pointtini meni taas ohi niin, että heilahti… On se väärin, jos arvottaa koiran hyvinvoinnin korkeammalle kuin näyttelykehissä määritellyn, käytännössä pelkkään ulkonäköön perustuvan rotumääritelmänmukaisuuden. En näe labradorinnoutajan terveystilannetta (vielä) toivottomana, mutta hyvinvointinäkökulman soisi nousevan massakeskusteluissa esiin nykyistä useammin. Tällä hetkellä keskustelu tuntuu nimittäin pyörivän ulkonäkömieltymysten ja käyttöön liittyvien ominaisuuksien välillä.

Ihmettelin samaista keskustelua lukiessani myös sitä, miten ylipainoisissa ja/tai liioitellun raskasrakenteisissa koirissa näkyy rakkaus rotuun. Hieman myöhemmin välähti, että siitähän tässä juuri on kyse: Sokeasta rakkaudesta ihmisen itse lähinnä ulkonäköseikkojen avulla määrittelemää rotua (eli rotumääritelmää) kohtaan. Kumarretaan sille ainoana oikeana pidetylle tulkinnalle labradorinnoutajan ulkomuodosta ja pyllistetään samalla koirien hyvinvoinnille.

Norppa, ikää 3 v ja melkein 4 kk