Suomenkielinen nimi

Dominanssi – totta vai tarua?

Alkuperäinen nimi

Dominance in Dogs: Fact or Fiction?

Kirjoittanut

Barry Eaton

Suomentanut

Katriina Mähönen

Painopaikka ja -aika

Dark Oy, Vantaa 2004

Sivuja

39

Sehän oli nopeasti luettu. Monelta suunnalta suositeltu kirja, mutta anti jäi lopulta yhtä laihaksi kuin kirjan sivujen määräkin. En oikein tiedä missä vika. Vaikea nähdä, että Eatonin Dominanssi – totta vai tarua? onnistuisi kääntämään yhdenkään johtajuusperiaatteen nimeen vannovan päätä. Itse en johtajuusaatetta allekirjoita ja kaikki opuksessa esitetyt ajatukset olivat jo tulleet tutuksi, joten en odottanutkaan mitään ajatusmaailmaa mullistavaa lukukokemusta. Yritin ehkä kuitenkin hakea jonkinlaista tukea omille ajatuksilleni, mutta perustelut tuntuivat jotenkin jäävän monin paikoin puoli tiehen ja ympäripyöreiksi ollakseen tieteellisesti vakuuttavia. Toisaalta täytynee antaa tunnustusta siitä, että kyseessä lienee niitä ensimmäisiä teoksia, joissa dominanssiteoriaa kumoavaa materiaalia on ylipäätään koottu yksien kansien väliin kaiken kansan luettavaksi.

Sudet susina, koirat koirina ja ihmiset ihmisinä

Koko kirjan voisi tiivistää tämän kappaleen väliotsikkoon. Johtajuusteoria olettaa, että A) koira ja ihminen kykenevät muodostamaan lauman ja B) että koira pyrkii nousemaan lauman arvoasteikossa ylöspäin. Eaton kumoaa molemmat väitteet lähinnä toteamalla, että ne eivät pidä paikkaansa. Perusteluja annetaan nähdäkseni kovin ohuenlaisesti: Laumateoria kumotaan kirjasessa kertomalla, että laumat koostuvat pääsääntöisesti vain yhdestä lajista. Ihminen ja koira eivät voi muodostaa laumaa, koska koira ymmärtää olevansa koira eikä pidä ihmisiä koirina. Dominanssiteoriaa puolestaan kritisoidaan siitä, että se perustuu vankeudessa eläneisiin susiin. Koiria pitäisi kuuleman vertailla villeihin susilaumoihin tai vielä mieluummin villikoiriin, sillä koira ei ole enää susi.

Etsin omille ajatuksilleni tukea, mutta sainkin sen sijaan vain lisää kysymyksiä. Minulle ei esimerkiksi missään vaiheessa valjennut, miksi koiria tulisi tieteen valossa verrata mieluummin villeihin susilaumoihin kuin tarhasusiin. Samoin jäi hieman epäselväksi se, miksi tarhasudet ilmentävät dominanssia, mutta villit eivät niinkään. Perusteluksi esitellään se, että vankeudessa elävät laumat koostuvat kumpaakin sukupuolta olevista eri-ikäisistä ja eri paikoista lähtöisin olevista toisilleen tuntemattomista susista, mutta toisaalta… Koirien dominanssin puutetta perustellaan muun muassa sillä, että ne saavat kaiken ”tarjottimella” eli ruoasta, vedestä, suojasta, seurasta ja virikkeistä ei ole pulaa. Miksi tarhasudet muodostavat hierarkian, vaikka niillekin on kaikki tämä enemmän tai vähemmän tarjottimella ihmisen toimesta?

Saavutettujen etujen puolustaminen ≠ korkeamman aseman tavoittelu

Jos ei jotain hyvääkin sentään. Omien etujen puolustamista koskevan kappale oli mielenkiintoinen, sillä kuten kirjassakin todetaan, resurssien puolustaminen on yksi tieteellisesti hyväksytyistä dominanssin selitysteorioista. Eaton kuitenkin korostaa, että koira ei tunne omistamisen käsitettä, vaan toimii aina tavalla, joka on sille itselleen palkitsevin. Toisin sanoen esimerkiksi ruokaansa puolustava koira ei tavoittele ”laumanjohtajuutta” tai muutoinkaan korkeampaan asemaa, vaan se yksinkertaisesti vain puolustaa saavuttamaansa etua – ts. resurssia eli tässä tapauksessa ruokaa.

En olettanutkaan resurssia puolustavan koiran yrittävän kivuta kalifiksi kalifin paikalle, mutten ollut tullut ajatelleeksi, että koira ei välttämättä ymmärrä omistamisen käsitettä. Hyvin usein kuulee puhuttavan, että koira omii damia tai muita esineitä. Tämä on ehkä hieman harhaanjohtavaa. Koulutusfilosofiani perustuu kyllä hyvin vahvasti koiran itsekkyyteen ja oman edun tavoitteluun, mutta siitä huolimatta vasta nyt aidosti valkeni, että omimistilanteissa onkin koiran näkökulmasta kyse edun säilyttämisestä eikä varsinaisesta omimisesta (= omana pitämisestä).

Mitä romukoppaan heitettyjen johtajuusaatteiden tilalle?

Tiivistetäänpä Eatonin ”Mitä sitten pitäisi tehdä?” -otsikon alle kokoamat suositukset: sosiaalista pentua ja opeta sille kodin säännöt; ole lähellä, kun pentu syö ja lisää vaikka välillä kuppiin ruokaakin kesken ruokailun; leiki vetoleikkejä niin, että pentukin saa voittaa; käytä peruskoulutuksessa palkitsemiseen perustuvia kannustavia opetusmenetelmiä ja ole reilu! Hyviä ohjeita, allekirjoitan kaikki. Toisaalta raapaisu oli hyvin pintapuolinen. Kun vääriä oletuksia oli juuri kumottu noin 30 sivun edestä, olisi voinut odottaa hieman syvällisempää paneutumista siihen, miten koiran pääkoppa sitten oikeasti toimii.

Eaton kritisoi rutiinien muuttamista, koska silloin koiralta viedään sen odottamat palkitsevat asiat. Omaan ajatusmaailmaani tämä kuvio ei oikein tahdo mahtua. Kirjassa käytettiin esimerkkeinä kahta tilannetta: Ensimmäisessä koira on tottunut saamaan ruokansa tietyn ohjelman lopputunnarin kuultuaan ja toisessa koiraa on tervehditty kotiin tullessa aina iloisesti ihmisten toimesta. Jos koira ei saakaan ruokaansa heti lopputunnarin päätyttyä tai saa kotiin palaavan ihmisen huomiota, Eatonin mukaan siltä viedään odotettu palkinto ja koira kokee tämän rangaistuksena. En ihan ymmärrä mistä se palkinto on koiralle tulossa – siitä tavanomaisesta odottamisesta? No joo, ehkäpä ymmärtämättömyyteni johtuu siitä, että en ole alkujaankaan luonut tarkkoja rutiineja omien koirieni kanssa. En nimittäin halua niiden vaativien katseiden ilmestyvän viereen kellon lyödessä.

Mitä siis pidin kirjasta?

Samaa virttä toitotetaan johtajuusteorian kumoavana perusteluna joka tuutista ja vaikken sitä kiistäkään (päin vastoin!), pelkät toteamukset kevyine perusteluineen eivät silti täytä ainakaan allekirjoittaneen tiedonnälkää. Koen, että Eatonin Dominanssikin tarjoaa tyhjänä ammottavalle vatsalle tukevan aterian sijaan ainoastaan pienen välipalan. Nälkäni tyydyttyminen edellyttäisi vähintäänkin sitä, että tässä yhteydessä avattaisiin huomattavasti perusteellisemmin eläinlajia nimeltä koira niin fysiologisesta, etologisesta kuin kognitiotieteellisestäkin näkökulmasta.

☆☆

Oih, tää tyttö rakastui ensi silmäyksellä, nimittäin Edinburghiin! Olin jo jokusen vuoden haaveillut vierailevani siellä, mutten kuvitellutkaan, että kaupunki voisi viedä niin mennessään.

Matkaseuranani oli kaksi potterheadia, joten opin tahtomattani yhtä ja toista Harry Potterista. Allekirjoittaneen suhteesta kyseiseen spektaakkeliin kertokoon se, että luin ensimmäistä kirjaa hampaita kiristellen noin 50 sivua ennen kuin luovutin. Leffoja olen nähnyt vissiin kaksi ja ne olivat… Noh, leffoja muiden joukossa eivätkä edes erityisen mieleenpainuvia sellaisia. Täytyy kuitenkin myöntää, että esimerkiksi Candlemaker Row’n (Viistokujan esikuva), The Elephant Housen (kahvila, jossa Rowling kirjoitti ensimmäistä kirjaa) ja Greyfriars Kirkyardin (hautausmaa, josta Rowling lainaili nimiä) näkeminen osoittautui yllättävän kiehtovaksi.

Kaupunki oli kuitenkin äärettömän mielenkiintoinen myös koiraihmisen näkökulmasta. Hetkittäin melkeinpä harmitti, että omat koirat eivät olleet mukana. Labbis ja sprinkku olisivat istuneet täydellisesti esimerkiksi Holyrood Parkin maisemiin.

Olen vihreä kateudesta mitä tulee brittien koirakulttuuriin. Koirat tuntuivat kulkevan mukana lähes kaikkialla. Edinburghin keskustassa ne olivat pitkälti hihnoissa, mutta esimerkiksi Holyrood Parkissa jokaikinen vastaan tullut koira paineli irrallaan. Silti yksikään ei aiheuttanut häiriötä sivullisille. Koirat saattoivat käydä moikkaamassa toisiaan, mutta sitten matka jatkui ilman suurempaa numeroa. Ainuttakaan koirien välistä välikohtausta en nähnyt.

Voi kunpa Suomessa suhtauduttaisiin edes puoliksi niin suopeasti koiriin kuin tuolla. Meillä saattaisi olla hyvinkin erilaisia koiria, jos ne saisivat pennusta lähtien kulkea mukana ja kohdata niin ihmisiä kuin koiriakin. Vaan ehei, koirakieltoja tulee vastaan vähän joka nurkalla, joten kun jonnekin lähdetään, koirat on yksinkertaisesti helpompi jättää kotiin. Jos lenkillä kohdataan joku, vastaantulijasta tehdään valtava numero ja ilmapiiri on toisinaan melkein panikoivakin: ”Musti, tänne! TÄNNE! TÄNNE, MUSTI! MUSTI PRKL!!! Voi anteeksi. Se on ihan kiltti kyllä, mutta vähän innokas… Nyt mennään Musti! Musti, TULE! Pahus. Anteeksi vielä kerran.” Hihna pantaan kiinni ja koira kiskotaan mukaan. Osa sättii koiraa vielä poistuessakin.

Myönnän itsekin syyllistyneeni edellä mainittuun tapahtumaketjuun erityisesti Norpan kanssa. Siksipä se ei varmaan olekaan kuin harvoissa ja valituissa paikoissa irtipidettävä. Riistan perään ei lähde, mutta tosiaan vastaantulijat…

Edinburghin koirakanta oli mielestäni jossain määrin yksipuolisempi kuin Helsingin seudulla. Meillä kaupungissa tulee vastaan varsin monenmoista hiihtäjää noutajista erilaisten paimenten ja perinteisten pk-rotujen kautta pikkufifeihin. Sen sijaan Edinburghissa selvän enemmistön muodostivat nähdäkseni erilaiset lintukoirat: noutajat, spanielit, vesikoirat, seisojat ja näiden kaltaiset sekoitukset. Muun rotuisesta edustuksesta jäivät mieleen lähinnä yllä olevaan kuvaan eksynyt pikkuterrieri(?), pari dalmista ja jokin bulltyyppinen.

Toinen silmiinpistävä seikka oli paikallisten koirien lihavuus. Ruokakupin ääressä viihtyneitä koiria oli paljon, ihan aikuisten oikeasti paljon. Niiden kahden ja puolen päivän aikana, jotka kaupungissa vietimme, ehdin nähdä jopa useamman sairaalloisen lihavan koiran. Kyllähän mie olen kuullut ja lukenut brittien lihavista koirista, mutta en silti arvannut ilmiön näkyvän ihan niin päivänselvästi katukuvassa.

Yksi edinburghilaisten ylpeys on Greyfriars Bobby: Bobby oli skyenterrieri, jonka John Gray -niminen isäntä menehtyi ja haudattiin Greyfriars Kirkyard -hautausmaalle koiran ollessa noin parivuotias. Tarinan mukaan Bobby istui isäntä haudalla seuraavat 14 vuotta aina omaan kuolemaansa saakka. Se haudattiin Greyfriars Kirkyardin maille, isäntänsä haudan lähelle.

Olin lukenut Greyfriars Bobbyn tarinan jokunen vuosi sitten, mutten muistanut koiran nimeä enkä osannut yhdistää sitä Edinburghiin. Yllätys oli suuri, kun kävelimme Greyfriars Kirkyardiin etsimään J.K. Rowling’n Harry Potteriin lainaamia nimiä: törmäsimme heti portin sisäpuolella Bobbyn hautakiveen, minkä eteen ihmiset olivat tuoneet keppejä – miten liikuttavaa! Alkuperäinen Bobby-patsas on muistaakseni jossakin museossa, mutta patsaan kopio löytyi Candlemaker Row’n ja George IV Bridgen kulmasta. Turisteilla näytti olevan pakkomielle kosketella sen kirsua…

Paljastettakoon, että Greyfriars Bobbysta on tämän tunnetuimman legendan lisäksi vaihtoehtoisia tarinoita. Bobbyn omistajasta on epäselvyyksiä, sillä alueella eli samaan aikaan ainakin kaksi John Gray -nimistä henkilöä: Edinburghin kaupungin poliisin yövartija ja maanviljelijä, joista ensimmäinen oli tarinan mukaan Bobbyn omistaja. Yhden vaihtoehtoisen tarinan mukaan Bobby jäi hautausmaalle ruuan tähden, koska hautausmaan kävijämäärät kasvoivat koiran maineen kiiriessä ja ihmiset toivat sille syötävää. Eräs versio puolestaan väittää, että kyseessä oli paikallisten kauppiaiden mainostempaus ja Bobbya esitti peräti kaksi koiraa.

Greyfriars Bobby ei suinkaan ollut ainoa koira, jota kaupungissa muistettiin. Edinburgh Castlesta löytyi koirille oma hautausmaa. Sinne oli haudattu rykmenttien maskotteja ja sotilaiden koiria 1800- ja 1900-luvuilla. En tullut laskeneeksi hautakivien määrää, mutta lähellekään kaikki eivät mahtuneet kuvaan. Jonkin lähteen mukaan kyseisellä haustausmaalla lepäisi kaiken kaikkiaan pari tusinaa sotilaiden parasta ystävää ja uskollista kumppania.

Hankin itse itselleni ”tuliaisiksi” kaksi koira-aiheista kirjaa. Kaupungista ei yksinkertaisesti voinut lähteä ostamatta Greyfriars Bobbysta kertovaa kirjaa. Toinen kirja on puolestaan tositarina Bamse-nimisestä bernhardinkoirasta, joka palveli norjalaisen vartiolaivan ja miinanraivaajan maskottina II maailmansodassa.

Suomenkielinen nimi

Arjelle kultareunus – sekä sinulle että koirallesi

Alkuperäinen nimi

Guldkant på tillvaron – både för dig och din hund

Kirjoittanut

Gunilla Wedeen, Kennel Doubleuse

Suomentanut

Anne Woivalin

Painopaikka ja -aika

Kirjapaino Hermes Oy, Tampere 2010

Sivuja

124

Olen luultavasti kuullut suosituksia tästä kirjasta enemmän ja säännöllisemmin kuin yhdestäkään toisesta koira-aiheisesta teoksesta. Ainakin noutajaväen joukossa tätä näytetään helposti suositeltavan niin pennunottajille kuin koiransa koulutus- tai käytösongelmien kanssa kamppaileville. Kirja on ollut pitkään lukulistallani, mutta sain sen vasta nyt ensimmäisen kerran käsiini. Kuulemieni suositusten määrä ehti nostaa odotukset korkealle. Miten Wedeenin Arjelle kultareunus täytti ne? Kiitettävästi, jollei peräti erinomaisesti.

Käsittelen tässä katsauksessa lähinnä Gunilla Wedeenin koulutusfilosofiaa, mutta kirja valaisee erinomaisesti myös noutajien metsästyskoulutuksen saloja. Omat kokemukseni ja tietämykseni metsästyskoulutuksesta ovat erittäin vajavaiset enkä siksi kykene arvioimaan kyseistä osa-aluetta kriittisesti. Tästä syystä en erityisemmin viittaa metsästyskoulutukseen liittyviin vinkkeihin.

Itse oivalletut asiat pysyvät muistissa ja koira tarvitsee selkeän johtajan

Pidän kovasti Wedeenin koiralähtöisyydestä. Hän tiivistää itse koulutusfilosofiansa seuraavasti:

”Kaikki mitä koira voi keksiä, joko yksin tai ohjaajan avustuksella, säilyy sen muistissa loppuelämän ajan. Näitä taitoja voi hyödyntää itsenäisesti tai yhdessä ohjaajansa kanssa. Perinteisiä koulutustapoja käyttäen koulutamme koirasta usein palvelijan, joka ei kykene itsenäiseen ongelmaratkaisuun.”

Allekirjoitan täysin, joten mitäpä tuohon lisäämään.

Wedeenin koulutusfilosofian toinen perusajatus on kuitenkin hieman vaikeammin nieltävä. Hän korostaa selkeää johtajuutta sekä kunnioitusta ja keskustelua koiran ja ohjaajan välillä. Allekirjoitan selkeyden ja keskustelun, mutta sosiaalinen dominanssi, laumanjohtajuutta tavoittelevat koirat sekä koiran kunnioituksen ja ihailun saavuttaminen särähtävät ikävästi korvaan.

Johtajuusteoriat korostavat koiran kunnioituksen saavuttamista, mutta kyseenalaistan koiran kyvyn tuntea kunnioitusta sellaisena kuin me ihmiset sen ymmärrämme. Koira on itsekäs olento, joka tavoittelee omaa etuaan ja peilaa toiminnassaan oppimishistoriaansa. Yksinkertaistaen ja mutkia suoriksi oikoen: Jos tottelemattomuudesta on aina seurannut ikävyyksiä, koira tottelee välttääkseen ne – ei kunnioittaakseen ihmistä. Jos tottelemisesta on seurannut hyviä asioita, koira tottelee saavuttaakseen niitä – ei kunnioittaakseen ihmistä. Totteleminen ja tottelemattomuus ovat tosin mielestäni huonoja sanavalintoja, koska koira ei ajattele olevansa tottelevainen tai tottelematon taikka tekevänsä oikein tai väärin.

Toisaalta Wedeenin eduksi katsottakoon se, että hän lähestyy johtajuutta positiivisessa mielessä: johtajuutta ei saavuteta alistamalla, vaan selkeillä, nopeilla ja järkevillä päätöksillä. Johtajuuden saavuttamisen sijaan väittäisin, että yksiselitteisillä, nopeilla ja järkevillä päätöksillä autetaan koiraa ymmärtämään, mikä olisi sille edullisin toimintatapa. Mitä selvemmät, yksiselitteisemmät ja varmemmat otteet, sitä helpompi koiran on tulkita niitä. ”Johtajuus” on nähdäkseni sitä, kuinka taitavasti onnistuu ”huijaamaan” koiran toimimaan haluamallaan tavalla hyödyntäen palkkioiden ja/tai rangaistusten antamista ja poistamista. Tästä on tulossa jossakin vaiheessa kokonaan oma blogimerkintänsä.

Heitä rutiineilla ja ehdottomilla säännöillä vesilintua

Arjelle kultareunus esittelee useita mielenkiintoisia ajatuksia koulutukseen liittyen. Yhden suurimmista AHAA!-elämyksistä koin johtajuuden ja hyvien tapojen erottamisessa toisistaan. Itse tosin käyttäisin mieluummin termejä aito kontakti ja rutiininomainen toiminta. Usein kuulee sanottavan, että rutiinit ovat koirille hyväksi, mutta Wedeen kyseenalaistaa tämän väitteen: Rutiinien ylläpitämisen myötä koira alkaa toimia rutiininomaisesti eikä keskity sinuun ja vaatimuksiisi. Rutiinien rikkominen esimerkiksi ruokakupilla ja ulos lähtiessä haastaa koiraa keskittymään sinuun – ts. syntyy aito kontakti.

Rutiinien rikkomiseksi voitanee katsoa sekin, että Wedeenin mielestä koira ei tarvitse ehdottomia sääntöjä, kunhan toimitaan aina omistajan ehtojen mukaan. Kulloinkin voimassaolevat ehdot tulee esittää koiralle riittävän selkeästi ja yksiselitteisesti. Jos koira ei opi elämään rutiinien ja sääntöjen maailmassa, se ei myöskään kysele miksi eilen toimittiin tavalla X ja tänään tavalla Y. Hämmästelylle ei jää sijaa, kun koira keskittyy annettuihin ehtoihin ja vaatimuksiin – siis omistajaansa.

Kohderyhmänä käyttöön jalostettujen noutajien omistajat

Wedeen antaa kirjassaan hyvin paljon palstatilaa maltti- ja rauhoittumisharjoituksille. Wedeen kehottaa vetämään selvän pesäeron malttitreenien ja muun harjoittelun välillä koiran parin ensimmäisen ikävuoden aikana: Pentua ja nuorta koiraa ei saisi hänen mukaansa virikkeellistää ennen tai jälkeen rauhoittumisharjoittelun. Koiran on opittava siihen, että joskus on niin tylsää, ettei tapahdu kerta kaikkiaan yhtään mitään. Jos tämän harjoittelun sivuuttaa koiran ollessa nuori, mahdollisesti syntyvien ongelmien korjaaminen voi kuuleman olla erittäin hankalaa tai jopa mahdotonta.

Facebookin labbisryhmää selaamalla huomaa hyvin nopeasti, että juurikin rauhoittumis- ja malttitreeneissä on monella labbiksen omistajalla kunnostautumisen paikka. Wedeenin rauhoittumisvinkit liittyvät passissa olemiseen, mutta niistä voi napsia jonkin verran apukeinoja myös arkielämään. Kirjan kohderyhmä heijastuu kuitenkin lukijalle monin paikoin erittäin vahvana – toisinaan mielestäni jopa liian yksipuolisena. Arjelle kultareunus ei nimittäin valitettavasti tarjoa mainittavammin apua niille, jotka kamppailevat saadakseen noutajansa syttymään. Useimmissa koulutusvinkeissä nojaudutaan siihen, että koiralla on valmiiksi hyvin voimakas taipumus noutaa ja että se kokee noutamisen itsessään palkitsevana.

Mitä siis pidin kirjasta?

Vaikka Gunilla Wedeenin Arjelle kultareunus – sekä sinulle että koirallesi nojaa nykytieteen valossa kyseenalaiseen johtajuuteen, se ei tue perinteisestä johtajuusnäkemystä, jossa koira alistetaan tottelemaan. Opus onkin nähdäkseni erinomainen siirtymäteos johtajuusajattelusta kohti koiralähtöistä koulutusfilosofiaa, joka perustuu koirista ja niiden oppimisesta olemassa olevaan tutkimustietoon.

☆☆☆☆