·0 kommenttia

On se kumma. Ihan sama minkä rodun parissa joku kyselee tyypillisimmistä terveysongelmista, vastaukset ovat pitkälti samaa sarjaa: ”ei ole sen sairaampi kuin muutkaan”, ”kaikilla on ongelmansa” tai oma suosikkini ”meidän puolivuotias on ihan terve”. Aha. Jos kysyn mitkä ovat rodun x yleisimmät terveysongelmat, niin en mie ainakaan halua kuulla muista roduista tai terveistä yksilöistä. Samat toteamukset kuulee läpi rotukirjon aina englanninbulldogeista englanninvinttikoiriin. Pitääkö tehdä oletus, että kaikki rodut ovat läpeensä yhtä sairaita vai aivan yhtä terveitä? Edellä mainittujen fraasien informaatioarvo on pyöreä nolla ja lisäksi ne alkavat olla jo niin kuluneita, etteivät mene enää edes ovelista väistöliikkeistä.

Nämä puhkikulutetut ja ympäripyöreät lausahdukset edustavat kaikkea muuta kuin sitä niin kovasti koiramaailmassakin toitotettua avoimuutta. Ainakin minulle koirarodun ja myöhemmin yhdistelmän valinta on ensisijaisesti riskien punnitsemista: millaisia riskejä ja kuinka suurina haluan ottaa. Voisipa sitä sanoa ehkäpä eräänlaiseksi henkilökohtaiseksi kustannus-hyötyanalyysiksikin. Riskit eivät toki liity pelkästään terveyteen vaan myös esimerkiksi luonteeseen ja henkilökohtaisiin mieltymyksiin: mietin muun muassa englanninspringerspanielin kohdalla, että olenko valmis joustamaan mahdollisimman helppoa turkkia koskevista kriteereistä, kun rotu tuntui muutoin varsin sopivalta. Milläs vertailet ja arvioit eri rotujen tyypillisimpiä riskejä, jos niitä ei sulle kerrota?

Sitten kun joku tulee vihdoin avaamaan omaa näkemystään rodun tavallisimmista ongelmista, kymmenkunta muuta hyökkää tämän niskaan: ”Älä tartu yksittäistapauksiin! Meidän rekku on täysin ongelmaton. Ei saa yleistää!” Jjjjooooh… Ideaalitilannehan on se, että enemmistö koirista on terveitä ja muutoin ongelmattomia, jolloin ne ei-niin-hyvät-eväät saaneet yksilöt voi halutessaan mieltää poikkeamiksi. Sen ongelmattoman massan katselu ei ikävä kyllä kerro yhtään mitään rodun ongelmakohdista – ja niitähän tässä kyseltiin. Silloin on pakko kääntyä poikkeustapausten puoleen.

Yhden tilastopoikkeaman omistajana haluaisin muistuttaa, että niiden tilastojen ”kauneusvirheidenkin” taustalla on ihka eläviä koiria omistajineen. Kyseisille koirakoille ne kauneusvirheet eivät ole pelkkiä numeroita ruudulla, vaan todellisia sairauksia tai vaikkapa käyttäytymisongelmia. Jos huono tuuri käy, se nakki voi napsahtaa omallekin kohdalle. Rotupohdintaa tehdessä kannattaa uhrata edes tovi myös sille ajatukselle, että mitäs sitten jos itselle osuukin se tavalla tai toisella rodulle tyypillinen sekundakappale: elääkö mieluummin vaikkapa luustosökön kanssa vai valitsee jo alun alkaen rodun, jossa luustoriski on pienempi, mutta suurempana riskinä esimerkiksi epilepsia/kaihi/autoimmuunisairaudet/you-name-it. Omilla valinnoillaan voi nimittäin vaikuttaa siihen, mikä on se kaikkein todennäköisin ”tilastovirhe”, joka omalle kohdalle osuu, jos on osuakseen. Tokikaan elävistä eläimistä ei koskaan tiedä, joten just sun kohdalle voi kolahtaa jotain harvinaisempaa tai olla kolahtamatta mitään. Joskus (aika useinkin) on kuitenkin pakko tehdä yleistyksiä ja oletuksia.

Koiraa harkitsevalle ja Sitä Oikeaa Rotua etsivälle: Aloita riisumalla vaaleanpunaiset lasit ja unohtamalla kiire. Varaa malttia ja kärsivällisyyttä. Kysy suoraan ja vaadi suoriin kysymyksiin suoria vastauksia. Lue tarvittaessa rivienkin välistä, kaiva syövemmältä ja kyseenalaista rohkeasti. Kysy lisää. Haastattele niin useita kasvattajia kuin yksittäistenkin koirien omistajia. Punnitse riskejä ja todennäköisyyksiä. Uhraa muutama ajatus kunkin rodun kohdalla myös tyypillisimmille ”Mitä jos…?” -skenaarioille. Kysy taas lisää ja yhä edelleen lisää.


© Rob Swatski / Flickr

·2 kommenttia

En edes muista kuinka kauan tarkalleen pyysin, anoin, lahjoin ja lopulta taisin jo yrittää kiristääkin vanhemmiltani koiraa. Reipas vuosikymmen (tulokseton sellainen) siinä taisi kuitenkin vierähtää, sillä ehdin päntätä melkoisen määrän rotujen nimiä kahlatessani kaikki kirjaston koirakirjat läpi ”muutamaan” kertaan. Reiluun vuosikymmeneen mahtuu myös yksi pitkäaikainen samojedihoidokki ja lukematon määrä virtuaalikoiria.

Yhdellä rodulla on ollut aivan erityinen paikka sydämessäni alusta asti. Olinkin vuosien ajan aivan varma, että ensimmäinen koirani tulisi olemaan ei vähempää eikä enempää kuin landseer. Koiranhankinnan konkretisoituessa konkretisoituivat kuitenkin onneksi myös realiteetit: kuvittele itsesi raahaamassa landseerin kaltainen jättirotua perässäsi hissittömässä kerrostalossa tai julkisissa liikennevälineissä – juu ei. Piti löytää landseer pienemmässä ja siten ehkä myös hieman monipuolisemmassa paketissa. Tutkailin varteenotettavimpina vaihtoehtoina noutajia ja suurempia spanieleita. Molemmista löytyi monipuolisia ja elämäniloisia tuttavuuksia, mutta turkki ratkaisi asian labradorinnoutajan eduksi.

Norpan osteokondroosi ja sitä seuranneet ongelmat ovat olleet melko raju pudotus haavelinnoista. Niitä ruusunpunaisia pilvilinnoja kun tuli tosiaan rakenneltua reilu vuosikymmen. Olen näiden kolmen vuoden aikana kokenut, kuullut ja nähnyt vähän liiankin paljon, minkä seurauksena on tullut väkisin mietittyä välillä, että kuinka tässä uskaltaa enää ottaa yhtäkään koiraa. Koirakuume kasvoi kuitenkin hiljalleen pelkoja suuremmaksi. Vaan koirarodun valintapa osoittautui tällä kertaa entistä haasteellisemmaksi tehtäväksi…

Miten olisi toinen labbis?

Norppa on ollut luonteeltaan just eikä melkein sitä mitä hainkin, joten jotakuta kiinnostanee se, miksen ottanut toista labradorinnoutajaa. Kyse on maamme suosituimmasta rodusta, jossa on kaksi linjaa ja kirjava joukko välimuotoja – luulisi siis valinnanvaraa riittävän! Varmasti riittää, en sitä kielläkään. Omalla kohdalla kyse on kuitenkin terveysriskien, jalostusta ohjaaviin ihanteiden ja käyttötarkoituksen kohtaamisesta. Muutaman vuoden tutkailun tuloksena totesin, ettei labbiksista löydy kovin helposti yhdistelmää, jossa nämä risteäisivät haluamallani tavalla.

Arvatkaa mikä on ylivoimaisesti useimmin ortopedien odotushuoneessa tapaamani rotu? Mikäpä muukaan kuin labradorinnoutaja. Olkoonkin myös Suomen suosituin rotu, silti erityisesti kyynäriltään sököjä labradoreja tulee vastaan aivan liikaa. Moni pennunhankkija tuntuu kantavan huolta ”lonkkaviasta”. Itse melkein toivon, että se olisi luustopuolella labbiksen suurin ongelma… Valitettavasti mun nähdäkseni rodun ongelmanivelet ovat kuitenkin muualla ja ikävä kyllä ennusteeltaan heikompia kuin tuo niin pelätty ”lonkkavika”. Lonkkaongelmien ja eliniän välillä ei ole tutkimusten mukaan yhtä voimakasta korrelaatiota kuin kyynärongelmien ja eliniän välillä. Labbikselle tyypillisiä osteokondroosiniveliä ovat kyynärten lisäksi kinner- ja polvinivelet, joiden hoitoennuste on yleensä vielä kyynärniveltäkin heikompi. Olkanivelen osteokondroosin ennuste olisi hyvä, mutten ole henkilökohtaisesti tavannut ainuttakaan olkanivelen OCD:sta kärsivää labbista. Kaikkia muita mainitsemiani OCD:n tyyppejä on kyllä tullut kohdattua.

Pelkästään luustoriski ei kuitenkaan ollut syy luopua labbiksesta. Kyse on ennemminkin kokonaisuudesta: Näyttelylinjaisten piireissä vallitsevista ihanteista, jotka viittaavat kintaalle hyvinvoinnille. Kaikki kyllä selittävät pyrkivänsä terveisiin koiriin eli vähentämään luusto-ongelmia, mutta sairastuville koirille ja niiden hyvinvoinnille ei uhrata ajatustakaan – tai jos uhrataan, nämä ajatukset eivät konkretisoidu käytäntöön. Näyttelykehissä arvostetaan massiivisia koiria, jotka pärjäävät usein heikommin huonojen nivelten kanssa kuin maltillisemmin rakentuneet lajitoverinsa. Näin sairaan koiran omistavan ihmisen näkökulmasta luustovioista kärsiville näyttelylinjaisille ei siis lähtökohtaisestikaan yritetä antaa mahdollisuuksia pärjätä elämässä… Samaan aikaan ollaan kyllä valmiita osoittelemaan sormella ruokintaa, portaita, liikutustapoja ja ties mitä.

Mitenkäs sitten käyttölinjainen labradorinnoutaja? Kyllähän mie sitä mietin. Mietin itse asiassa varsin pitkään ja olin yhteydessäkin erääseen erityisen kiinnostavaan kasvattajaan. Samat riskithän käyttiksilläkin on, mutta mieluummin tukisin tervehenkisiä jalostuskriteereitä rahoillani. Olen kuitenkin katsellut kieroon varsinkin nuorten koiraharrastajien keskuudessa vallitsevaa sokeaa käyttisjumalointia. Sinänsä käyttisten ihannoinnissa ei itsessään ei ole mitään vikaa, onhan ne monissa roduissa maltillisemmin rakentuneita kuin näyttelylinjaiset toverinsa, mutta hieman häiritsee se kuinka jokatoinen koiratyttö unelmoi käyttiksen hankkimisesta. Monelle riittäisi vähemmätkin paukut. Omalla kohdalla totesin, että käyttölabbiksen hankkiminen tämän hetkisiin tarpeisiini olisi sama kuin ostaisi rataferrarin perheautoksi. Katsotaan sitten joskus tulevaisuudessa uudelleen, jos koiraharrastus vie tosissaan mukanaan.

Perspektiivin laajentamista

Labbiksesta luovuttuani suuntasin katseen luonnollisesti ensin muihin noutajiin. Mielessä kävivät varteenotettavimpina vaihtoehtoina kultainennoutaja, sileäkarvainen noutaja ja kiharakarvainen noutaja. Kultsun tuli hylättyä pitkälti samoista syistä kuin labbiskin, vaikka luustoterveyden ja ihanteiden törmäys ei ehkä ole ihan yhtä korostunut kuin näyttelylabbiksilla. Flatin kohdalla vaakakupissa painoivat lyhyt elinikä ja syöpien yleisyys. Lisäksi sain kuulla useammaltakin suunnalta kuinka uskomattoman ärsyttäviä elukoita flatit voivat pahimmillaan olla. 😀 Kihara olisi ehkä lopulta houkuttanut eniten, mutta mitä enemmän otin selvää rodusta, sitä kovempaa hälytyskellot soivat epilepsian suhteen.

Noutajat eivät toki ole englanninbulldoggeihin tai muihin jalostuksen irtikuviin verrattavassa jamassa, mutta kovin vakavia rotutyypillisiä ongelmia niilläkin tuntuu olevan. Toki joukkoon mahtuu paljon terveitäkin yksilöitä, mutta se ei paljon lohduta siinä vaiheessa, kun itselle osuu se rodulleen tyypillistä sairautta sairastava yksilö. En todellakaan halua vaihtaa luustoriskiä syöpä-, epilepsia- tai autoimmuunisairausriskiin, joten oli pakko kääntää katse noutajista muihin rotuihin. Kovin montaa vaihtoehtoa en lopulta edes vakavissani harkinnut. Lista näytti lyhykäisyydessään seuraavalta (suluissa syy rodun hylkäämiseen):

  • isovillakoira (epilepsia, turkki ja näyttelykeskeisyys – jenkkien käyttövillikset olisi kylläkin makeita!)
  • dalmatiankoira (värijalostus ja siihen liittyvät kuurous ja uriittikideongelmat)
  • sileäkarvainen collie (typerä syy, mutta nahkasta vaan puuttuu kerta kaikkiaan se jokin)

Harkitsin jo heittäväni hanskat tiskiin, kun kaipaamani luonnetta ei tuntunut löytyvän riittävän terveestä kropasta. FCI 1 -ryhmässä olisi jokunen terveyskriteereihin istuva paimenkoira, mutta ne tuntuvat liian… Noh, paimenilta. Purin rotuahdistusta pienelle koiratuttavajoukolle ja sieltä tipahti ratkaisu: ehdotus, jota olin jo ensimmäistä koiraa etsiessäni pohtinut, mutta joka ei ollut syystä tai toisesta tullut nyt lainkaan mieleen – spanielit.

Takaisin spanieleihin

Vinkkien ja pienen järkipuheenkin jälkeen palasin taas spanieleihin, jotka olin Norppaa hankkiessani hylännyt trimmattavan turkin vuoksi. Englanninspringerspanieli kolahti hyvinkin nopeasti. Joku sprinkkuharrastaja kiteytti englanninspringerspanielin osuvasti yhteen lauseeseen: ”Sama koira voi olla isännän metsästyskaveri, emännän näyttelykoira, lasten agilitykoira ja perheen lemmikki.” Kun merkittäviä ennenaikaisesti monttuun vieviä terveysriskejäkään ei tuntunut löytyvän eikä turkinhoitokaan vaikuttanut lopulta ylitsepääsemättömältä esteeltä, päätös oli pian sinetöity. Enkkuprinkun eduksi katsottakoon myös se, että vaikka sprinkku ei olekaan yhtä yleinen kuin labbis, valinnanvaraa löytyy nähdäkseni kiitettävästi moneen muuhun kiinnostavaan rotuun verrattuna.

Englanninspringerspanielin suurin terveysongelma lienevät labradorinnoutajienkin repertuaariin kuuluvat tulehdukset ja iho-oireet. Epilepsiasta, autoimmuunisairauksia tms. en ole kuullut – toki yksittäisiä tapauksia löytyy varmasti rodusta kuin rodusta. Muutamasta osteokondroosia (kyynär- ja olkanivel) sairastavasta sprinkusta on kantautunut korviini tieto, mutta varsinkin huonoennusteisiin niveliin liittyvä luustoriski on huomattavasti pienempi kuin labbiksissa. Rotujen lonkkatilanne lienee hyvin samankaltainen enkä ole siitä erityisen huolissani. Näyttelylabbista 10 kiloa kevyemmän sprinkun voi yleistäen olettaa pärjäävän paremmin, vaikka kohdalle ei osuiskaan luustoltaan parasta A-luokkaa.

Täysin ilman kompromisseja en toki englanninspringerspanieliinkaan päätynyt. Eniten annoin periksi lopulta turkkiin liittyvissä vaatimuksissa. Mahdollisimman vaivaton turkki vaihtui trimmattavaan turkkiin. Toinen kompromissi tuli tehtyä kokoon ja harrastusmahdollisuuksiin liittyvissä vaatimuksissa, sillä sprinkkunarttujen fysiikka ei välttämättä riitä vepeen pienehkön koon vuoksi. Muikun emä on menossa ensi kesänä vepen alkeiskurssille, joten mielenkiinnolla odotan millaista viestiä sieltä suunnalta tulee. Onhan noita kiinnostavia lajeja muitakin.

Tällä hetkellä tuntuu, että englanninspringerspanielista saattaisi hyvinkin muodostua samanlainen nappivalinta luonteensa puolesta kuin labbiksesta kolme vuotta sitten. Jos nyt saisi vielä terveen ja harrastuspotentiaalia osoittavan koiran, niin voilà! Toivotaan parasta.

Jatkoa seuraa…

Seuraava koira ei ole toivottavasti ajankohtainen vielä muutamiin vuosiin, mutta voihan sitä aina unelmoida. Mitään kovin suuria suunnitelmia ei ole kylläkään toistaiseksi mielessä. Muikun kanssa ollaan vielä tutustumisvaiheessa, mutta ainakaan näin lyhyen tuttavuuden jälkeen en pidä mahdottomana ajatusta toisesta enkkusprinkusta. Jos koirien kanssa harrastaminen vie tosissaan mennessään, käyttölinjainen labradorinnoutaja voisi tulla sekin kysymykseen. Koko intohimoni koiriin tiivistyy kuitenkin yhteen rotuun, joten se landseer on varmasti hankittava ennemmin tai myöhemmin vesipelastusta silmällä pitäen. Lansu taitaakin olla tätä nykyä ainoa rotu, jonka kanssa olen ehkä valmis ottamaan jätteihin (/ raskaaseen rakenteeseen) liittyvän tietoisen riskin.

·4 kommenttia

Tai siis, suosikit roturyhmittäin. Jos kerran muutkin, niin miksen minäkin. Muita suosikkinsa valinneita ovat mm. Chocochilin Chillailua, Huurrekuonot, Koiria maalta, Luuhullut, Pieni koti maalla, Resko & Kasko, Tavoitteena tähtiin ja Valkoiset paimenet.

FCI 1 Lammas- ja karjakoirat (paitsi sveitsinpaimenkoirat)

Uuups, en ole muodikas koirabloggaaja, koska ykkösryhmä ei kiehdo oikeastaan yhtään. Paimenissa ja karjakoirissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta ne on vaan liian… Noh, paimenia. Sileäkarvaista collieta mietin kyllä ihan tosissani toista koiraa etsiessäni. En onnistunut löytämään nahkasta mitään varsinaista vikaa, mutta mun näkökulmastani siitä puuttuu kokonaan Se Jokin, joka koirassa pitää olla.

FCI 2 Pinserit, snautserit, molossityyppiset ja sveitsinpaimenkoirat

Roturyhmä, josta mun rakkauteni koiriin lähti ja jolle sydän sykkii edelleen erityisesti.

Yksi yltää yhä edelleen ylitse muiden – landseer. Norpan terveysongelmat ovat kuitenkin laittanut miettimään, että uskaltaakohan sitä koskaan ihan aikuisten oikeesti harkitakaan jättirotua. Se vois olla sama kuin kerjäis verta nenästään… Lansun tunnetumpi serkku, newfoundlandinkoira, kiinnostaisi myös, mutta rodun terveystilanne ja kuohunta nöffipiireissä toimivat tehokkaina karkotteina eikä tuo ulkomuotokaan tätä nykyä oikein viehätä. Rotuvalintaa ei tarvitsisi miettiä hetkeäkään, jos newfoundlandinkoirat olisivat samanlaisia kuin 1930-luvun Newfoundlandissa syntynyt aikansa newfoundlandilainen, alla olevissa kuvissa esiintyvä Swansea Jack – WAUUU!


Kuvat lainattu sivustoilta Natural History ja Buying Puppies

Hovawart voisi olla myös kiinnostava ja terveystilanteensakin puolesta varteenotettava vaihtoehto, jos kaipaan joskus pk-koiraa. Kummasti tämänkin rodun taustalta löytyy mm. sitä newfoundlandinkoiraa. Liekö valkomustien hoffien väri niitä peruja? Sääli, että väri ei ole hyväksytty, sillä tuollainen koira on kyllä silmiä hivelevä olento!

FCI 3 Terrierit

Amerikanstafforshirenterrieri voisi olla ihan hauska ilmestys, mutta… Terrieri? Mulle? Voin ihan kainostelematta myöntää olevani olevani ennakkoluuloinen ja nojaavani stereotypioihin. Mulle useimmat terrierit ovat pieniä ja äänekkäitä termiittejä. Näen sieluni silmin kuinka ne roikkuvat vielä aikuisinakin lahkeissa ja varpaissa. Tai ainakin olen satavarma, että onnistuisin tekemään niistä kauhukuvieni kaltaisia. 😛 Kiitosta vaan, mutta ei kiitos ehkä kuitenkaan.

FCI 4 Mäyräkoirat

Ei nappaa, ei sitten niin yhtään. Miksikö? Jalattomuus, pieni koko, alkuperäinen käyttötarkoitus ja sieltä juontuvat ominaisuudet eivät istu toiveisiini jnejne. Toisaalta, jos olisi pakko ottaa jokin ”jalaton” rotu, niin voisin ehkä harkita karkeakarvaista mäyräkoiraa, mutta todennäköisemmin ottaisin siinä tilanteessa FCI 5 -ryhmästä löytyvän länsigöötanmaanpystykorvan.

FCI 5 Pystykorvat ja alkukantaiset koirat

Samojedinkoiralla on erityinen paikka sydämessäni, koska ulkoilutin erästä sammarirouvaa viikoittain melkein vuosikymmenen veran. Siinä sivussa tuli myös pieni kosketus näyttelymaailmaan ja pentuarkeen. En siltikään koe, että samojedi olisi mulle välttämättä sopivin koirarotu enkä oikein muutenkaan syty pystykorville ja alkukantaisille.

FCI 6 Ajavat ja jäljestävät koirat

Pohtiessani toisen koiran rotua tutustuin enemmän tai vähemmän tosimielellä pariin kuutosryhmän edustajaan: dalmatiankoiraan ja rhodesiankoiraan. Totesin melko pian, että rhode ei ehkä ole ihan mun juttuni, mutta dalmis vaikuttaa edelleen kivalta. Kyseisessä rodussa vaan tökkii pahasti värijalostus, johon ymmärtääkseni liittyy kuuroutta ja virtsakiviongelmia.

FCI 7 Kanakoirat

Seiskaryhmässä on paljon kauniita koiria, mutta toisaalta jo niiden katseleminen hengästyttää enkä tiedä niistä oikeastaan juuri mitään. Tykkään useimpien seisojien ja maltillisilla turkeilla varustettujen settereiden ulkonäöstä. En kuitenkaan voisi ainakaan tällä hetkellä kuvitella sellaisia itselleni. Sininenpicardienspanielissa ja ranskanspanielissa on kiinnostavia elementtejä, mutta Suomesta ei oikein taida löytyä tarjontaa. Stabyhoun kiehtoo myös omalla tavallaan, muttei syystä tai toisesta ole kuitenkaan tuntunut varteenotettavalta vaihtoehdolta.

FCI 8 Noutajat, ylösajavat koirat ja vesikoirat

No niin, nyt päästiin taas asiaan! Kasiryhmä on alkanut tuntua vuosi vuodelta enemmän ”omalta”. Näen noutajissa ja osin spanieleissakin jotakin samaa kuin lansuissa ja nöffeissä. Ehkäpä siksi en osannut erityisemmin yllättyä huomatessani, että newfoundlandinkoirat, landseerit ja useimmat noutajat polveutuvat samoista Newfoundlandin ja Labradorin alueen koirista. Noutajat ja spanielit ovat vaan kompaktimmassa, terveemmässä ja toimintakykyisemmässä paketissa.

Spanieleista voisin huolia englanninspringerspanielin ohella myös fieldspanielin. Noutajatkin kiinnostavat edelleen enkä ole hylännyt täysin ajatusta toisesta labbiksesta. Käyttölinjainen labradorinnoutaja tulee kuitenkin konkreettiseksi vaihtoehdoksi vasta siinä tapauksessa, jos innostun tosissani harrastamisesta. Muista noutajista kiharakarvainen noutaja kiinnostaisi kovasti, mutta minulle on jäänyt vähän ikävä mielikuva rodun epilepsiatilanteesta.


© Mattias Agar, Flickr.com (BY-SA)

FCI 9 Seurakoirat ja kääpiökoirat

Seurakoiraryhmän rodut ovat monet kovin pieniä kavereita allekirjoittaneen makuun. Törmäsin kuitenkin jokunen vuosi sitten amerikkalaisiin käyttövillakoirakasvattajiin. Heidän lintukoirina toimiveet isovillat olivat niin makeita, että voisin huolia sellaisen isovillakoiran! Sääli vain, että Suomessa villakoirapiirit taitavat olla melkolailla näyttelyorientoituneita.

FCI 10 Vinttikoirat

Kymppiryhmäkään ei oikein tunnu omalta, koska vinttikoirat ovat nähdäkseni niin omaa luokkaansa. Whippet vaikuttaa kuitenkin vinttikoiraksi varsin monipuoliselta – ja ennen kaikkea koiramaiselta. Muutamaa vipukkaa sivusta seuranneena se voisi olla jopa melkein varteenotettava vaihtoehto jossakin mielentilassa.

FCI:n ulkopuolelle jäävät rodut

Jos totta puhutaan, tämä porukka ei ole kovin tuttu, mutta yksi rotu on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Jos haluaisin pienen seurakoiran, se olisi luultavasti lähdettävä reissun päälle ja haettava koira Alankomaista. Markiesje on todella herttaisen oloinen pikkukaveri, mutta valitettavan harvinainen.