Olipa kerran lapsiperhe, joka päätti hankkia koiran. Rotuvalinnassa päädyttiin yksissä tuumin labradorinnoutajaan, jota kehuttiin monelta suunnalta kiltiksi ja helpoksi perhekoiraksi. Perhe muisteli itsekin nähneensä katukuvassa useita vähän pulskanpuoleisia ja rauhallisesti omistajansa vierellä käveleviä labbiksia. Kyseessä oli vieläpä maan suosituin rotu, joten kyllähän sen täytyy olla täydellinen jokamiehen käteen sopiva perhekoira! Niinpä labbispentu tuli taloon. Kahdeksanviikkoinen pennunpallero sai herttaisia iltahepuleita ja maisteli vähän perheenjäsenten käsiä leikkien lomassa, mutta sai käytöksensä anteeksi söpöydellään. Nyt tuosta luttanasta naperosta on kasvanut 20-kiloinen puolivuotias nuorukainen, joka hyppii ja juoksee ihmisiä päin, repii vaatteista, koittaa ottaa käsiä suuhunsa ja tuhoaa kotia. Perhe on helisemässä labbiksensa kanssa eikä ymmärrä missä on se täydellinen perhekoira, jota heille markkinoitiin.

Kuulostaako tutulta? Ei hätää, et ole ainoa! Erittäin moni labradorinnoutajan omistaja tuntuu olevan pulassa nuoren koiransa kanssa. Labradorikeskustelujen yleisimpiä kysymyksiä lienevätkin: ”Labbikseni riehuu niin päättömästi, että vaatteet ovat reikiä täynnä ja käsivarret mustelmilla – mitä minun pitäisi tehdä?” ja ”Olisiko vinkkejä yksinoloon, kun labbikseni myllää huonekasvien mullat, tuhoaa sohvaa ja nakertaa reikiä seiniin yksin jäädessään?”. Apuaan ja vinkkejään tarjoavat kanssaihmiset kertovat usein, että nuori koira haastaa tai kokeilee omistajaa. Hops hops, pysähdytäänpä vähän miettimään asiaa syvällisemmin. Nuori labbis kyllä aktiivisena koirana tarjoaa haasteita, mutta että ihan haastaa?

Labradorinnoutaja on erittäin aktiivinen työkoira – paino sanalla erittäin. Näyttelylinjainenkaan labradorinnoutaja ei ole unelmien perhekoira tai pulska sohvaeläin, jos siitä ei tehdä sellaista. Moni perus-Pertti ei taida tajutakaan, kuinka aktiivisesta rodusta on oikeasti kysymys. Minullekin se on vasta alkanut valjeta eikä suinkaan Norpan myötä vaan kanssaihmisten kokemuksia kuuntelemalla ja lukemalla. Norpan virikkeellistämistä, aktivointia ja rauhoittumistreenejä en ole koskaan kokenut erityisen työläiksi, vaikka silläkin omat hetkensä ja heikkoutensa on.

Varsinkin nuori labbis vaatii paljon aktiviteetteja ja vastavuoroisesti rauhoittumisen opettelua. Jos omistaja ei tarjoa niitä tarpeeksi ja ohjaa koiraa toivottuun käyttäytymiseen, koira purkaa energiaansa omalla tavallaan – hyppimällä, jyräämällä, tuhoamalla jne. Se purkaa ylimääräisen energiansa ainoilla osaamillaan tavoilla. Kyse ei ole nähdäkseni omistajan haastamisesta tai kokeilemisesta, vaan nimenomaan koiralle luontaisen toiminnan toteuttamisesta, joka näyttäytyy meille epätoivottavana. Omistajan tehtäväksi jää suunnata energia sopivammaksi katsomaansa toimintaan ja opettaa koira myös rauhoittumaan.

Labbis kaipaa virikkeitä – etenkin nuorena

Ahaa, labbikseni tarvitsee tekemistä… Suuntaanpa siis metsään heittelemään koiralle palloa. Väärin ja metsään meni! Kasvavan koiran mielen ja kropan kannalta on toki hyvä päästä juoksemaan irrallaan säännöllisesti, mutta se ei välttämättä ole tehokkain keino väsyttää vilkasta ja energiaa pursuavaa labbista. Pallonheittelyn voin melkein suoralta kädeltä todeta täysin vääräksi tavaksi purkaa ylitsepursuavan koiran energiaa, sillä se nostaa kierroksia entisestään sen sijaan, että laskisi niitä. Terve koira jaksaa painella menemään ihmisen jo väsähdettyä, joten koiran väsyttäminen liikunnalla on haastavaa.

Fyysisen aktivoinnin sijaan suosittelen nuorelle labradorinnoutajalle (tai koirille ylipäätään) rauhoittavaa aivojumppaa – kokeillaan josko ne kaksi toisiaan etsivää aivosolua törmäisivät joskus! Rauhoittavaa aivojumppaa voi tarjota vaikkapa nenätyöskentelyn muodossa. Voit opettaa koirasi etsimään maastoon piilottamiasi leluja tai dameja. Avainten etsimisen ja ilmaisemisen opettaminen saattaa osoittautua joskus hyödylliseksi taidoksi. Koira voi jäljestää ihmistä, eläintä tai vaikkapa sienellä vedettyä (vedellä laimennettua) verivanaa, jonka päässä odottaa herkkupala. Toko, temppujen opettaminen sheippaamalla, koiratanssi… Akvointi- ja virikkeellistämiskeinoja riittää.

Koiran ruoka kannattaa tarjota jostain muualta kuin kupista, jolloin koira joutuu näkemään vaivaa ja tekemään työtä täyttääkseen vatsansa. Markkinoilla on useita erilaisia aktivointileluja ja -pelejä, joihin voidaan piilottaa nameja tai vaikkapa kokonainen ruoka-annos. Aktivointileluja voi itsekin kehitellä esimerkiksi tyhjistä pulloista ja maitotölkeistä taikka täyttää vadin vedellä ripotella sinne nappuloita koiran pyydystettäväksi. Muistathan kuitenkin aina valvoa lelun kanssa touhuavaa koiraa. Tykkään itse heitellä ruuan nurmikolle ja antaa sitten koiran etsiä murua rintansa alle. Sisällä nameja voi piilottaa vaikkapa yhteen huoneeseen, josta koira joutuu ne etsimään. Haastetta voi lisätä esimerkiksi pimentämällä huoneen. Myös esimerkiksi luun kaluaminen rauhoittaa koiraa.

Vain taivas on rajana erilaisia virikkeitä ja aktiviteetteja kehiteltäessä!

Rauhoittuminen vaatii opettelua

Rauhoittuminen. Asia, johon kovin moni ensikertalainen labbiksen omistaja ei osaa kiinnittää riittävästi huomiota, mutta joka tunnetaan erityisesti harrastus- ja työkoirapiireissä erittäin tärkeänä taitona. Labradorinnoutajan tulisi olla on/off-kytkimellä varustettu koira: se on aina valmis touhuamaan, mutta osaa rauhoittua, kun mitään ei tapahdu. Koirien synnynnäisten erojen vuoksi toiset on hyvin helppo saada off-tilaan, mutta rauhoittuminen on taito, jota on syytä opetella jokaisen koiran kanssa heti pikkupennusta lähtien. Iltahepuleissaan ympäri kämppää ryntäilevä pennunpallero on ehkä söpö, mutta samoin käyttäytyvä 20-kiloinen nuorukainen muistuttaa jo norsua posliinikaupassa.

Rauhoittumisen ja maltin harjoittelu on usein sekä koiran että omistajan näkökulmasta siinä määrin tylsää, ettei siihen jaksaisi oikein panostaa. Harjoittelua tulisi nuoren koiran kanssa tehdä vielä koko ajan ja kaikkialla, joten se tuntuu entistä turhauttavammalta. Meneminen sieltä, missä aita on matalin, kostautuu kuitenkin nopeammin kuin uskoisikaan. Harjoittele siis rauhoittumista labbiksesi kanssa kaikissa arjen tilanteissa: Pidä pentua sylissä, kunnes se rauhoittuu. Älä anna ruokaa tai avaa ovea ennen kuin koira jaksaa malttaa mielensä. Sosiaalistaessasi pentua anna sen rauhoittua uusissa tilanteissa ja paikoissa ennen kuin lykkäät seuraavan kokemuksen tarjottimelle. Harjoittele rauhallisen koiran kanssa kontaktia kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Jos sinulla on kaksi koiraa, lähde treeneihin molempien koirien kanssa ja jätä toinen sivuun, kun treenaat toista.

Muista, että koira ei saisi saada levottomalla touhottamisella haluamaansa. Sen pitää ensin rauhoittua ja mahdollisesti myös keskittyä sinuun. Tunnista siis mistä koirasi käytös johtuu ja vältä epätoivottua käytöstä palkitsevaa toimintaa. Yksinkertaisesti siis, jos koira kerjää epätoivotulla käytöksellään huomiota, älä anna sitä äläkä salli myöskään muilta ihmisiltä huomionosoituksia koiran suuntaan. Muista, että negatiivinenkin huomio (kieltäminen, pikkupainimatsi eli selättäminen yms.) on huomiota eikä välttämättä siksi tehoa halutulla tavalla eli katkaise toimintaa – tehokkuus riippuu yksilöstä. Nuoren labbiksen omistajan on syytä hallita paitsi koiraansa myös tietyissä määrin ympäristöään, esimerkiksi kertomalla ihmisille kuinka koiransa tulisi kohdata. Rauhoittuminen on iso, keskeinen ja lopulta melko näkymätön osa arkea, mutta jo koiran oman hyvinvoinnin kannalta tärkeääkin tärkeämpi taito: se auttaa stressinhallinnassa.

Rauhoittumisen opetteleminen on osa pitkäjänteistä ja johdonmukaista peruskoulutusta. Se vaatii toistoja, toistoja ja taas kerran toistoja. Rauhoittumisen ja maltin opettamista on kovin hankala tiivistää, joten linkitänpä muutaman hyvän artikkelin aiheesta. Suosittelen perehtymään alla oleviin linkkeihin ja etsimään itse lisää tietoa. Rauhoittumisharjoituksiin satsattu aika on kuin laittaisi rahaa pankkiin.

Parhaimmillaan labradorinnoutajalla on kaikki loistavan perhekoiran edellytykset, mutta pelkkien edellytysten olemassaolo ei kuitenkaan vielä tee labbiksesta loistavaa perhekoiraa. Jokaisen labradorinnoutajaa harkitsevan ja sellaisen hankkineen tulisi ymmärtää, että ollakseen loistava perhekoira, labbis vaatii tasapainoisessa suhteessa virikkeitä ja rauhoittumisharjoituksia – runsaasti kumpiakin. Labradorinnoutaja on lähtökohtaisesti aktiivisen ja liikkuvan perheen tai ihmisen koira. Jos tätä ei tiedosta, luvassa on takuulla ongelmia.


Kuvien © Rick, Flickr.com (BY-NC) & Terence T.S. Tam, Flickr.com (BY-NC-SA)

P.S. Tämä kirjoitus ei toki ole sidottu pelkästään labradorinnoutajiin, vaan ihan yhtälailla jokainen koira tarvitsee virikkeitä ja rauhoittumistreeniä. Tekstin inspiraationa ovat kuitenkin toimineet labbisten omistajien kohtaamat ongelmat. Nuorten labbisten toilailuihin liittyviä kysymyksiä tuntuu tulevan vastaan viikoittain, jos ei jopa harva se päivä.

Luinpahan taas silmät lautasina Facebookin koiraryhmien keskusteluja. Kanssaihmiset valittavat kerrostaloissa haukkuvista, rappukäytävät kuraavista ja oven eteen pissivistä koirista. Olipa jonkun naapuri kutsunut poliisitkin paikalle, kun koira juoksenteli irrallaan kerrostalon pihassa.

Mikä on koiraväen reaktio? Käsketään käyttämään valituskirjeitä vessapaperina. Todetaan, että tuollaisten mätäpaiseiden heittämien kommenttien kannattaa antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Koirasta valittavia nimitellään toinen toistaan kekseliäämmillä haukkumanimillä. Tämä idiootti naapurikyylä voisi kuuleman hankkia elämän tai Oikean Harrastuksen. Oman elämänsä koomikot kehottavat kippaamaan koirankarvoja tai -pissaa naapurin postiluukusta sisään.

Way to go, koiraihmiset! Näin me vaalimme koirien mainetta. Miksiköhän rekut eivät ole Suomessa tervetulleita minnekään…? Olisi ehkä itsetutkiskelun paikka itse kullakin. Ei ne koirat, vaan omistajat… Olisko ihan mahdoton ajatus kantaa pentua muutama kymmenen metriä pois ovensuusta, pitää haukut kytkettynä pihoilla ja katsoa, ettei rappu jää siivottomaan kuntoon mutakylvyn ottaneen koiran jäljiltä? Onneksi jokunen kommentti säilytti hitusen uskoa koiraihmisiin.

On se kumma, kun en ole itse saanut kertaakaan missään negatiivista palautetta Norpasta. Okei, yksi bussikuski nyrpisteli kerran nenäänsä, mutta muuten olen kuullut vain positiivisia kommentteja: ”Voi kuinka nätisti käyttäytyvä koira!”, ”Oho, en huomannutkaan koiraasi – ihana!” ja naapurikin totesi taannoin ”En edes tiennyt, että sulla on koira, mutta onpa se herttainen!” Mä pyrin siihen, että koira ei saa aiheuttaa häiriötä muille. Koira on siis ihmisten ilmoilla mahdollisimman näkymätön, jollei muuta pyydetä, ja me tehdään tilaa kanssaihmisille tarpeen mukaan. Pentu on toki pentu ja vasta harjoittelee käytöstapoja, mutta senkin aiheuttama häiriö tulee minimoida mahdollisuuksien mukaan.

Jos koiralla on ongelmia yksinolon kanssa, fiksu ja vastuullinen koiranomistaja on yhteydessä naapureihin ja vaikkapa isännöitsijään. Hän kertoo, että ongelma on tiedossa ja että sen eteen tehdään koko ajan töitä. Oikein järkevä tapaus vielä pyytää ilmoittamaan, jos koiran ääntely käy sietämättömäksi. Vihoviimeisenä, muttei vähäisimpänä asiana: vastuunsa kantava koiranomistaja myös tekee konkreettista työtä hiljentääkseen koiransa. Ylimielinen koiranomistaja toimii täysin päinvastoin ja polkee paitsi omia etujaan myös kaikkien muiden koiraihmisten etuja.

En kiellä, etteikö maailmasta löytyisi myös niitä ihmisiä, jotka ovat ottaneet koirista valittamisen elämäntyökseen. Fiksu koiranomistaja hoitaa koiransa niin, että valittaja joutuu valittamaan tyhjästä – näin motkotuksen voi jättää omaan arvoonsa. Ylimielinen koiranomistaja luulee hiljentävänsä valittajan ah-niin-nokkelilla letkautuksillaan. Ikävä kertoa, mutta todennäköisesti hän lisää vain vettä myllyyn polkien taas kerran koko koiraväen etua ja mikä pahinta… Nelijalkaisten ystäviemme etua.

Kiitos vaan kovasti…

Suomenkielinen nimi

Arjelle kultareunus – sekä sinulle että koirallesi

Alkuperäinen nimi

Guldkant på tillvaron – både för dig och din hund

Kirjoittanut

Gunilla Wedeen, Kennel Doubleuse

Suomentanut

Anne Woivalin

Painopaikka ja -aika

Kirjapaino Hermes Oy, Tampere 2010

Sivuja

124

Olen luultavasti kuullut suosituksia tästä kirjasta enemmän ja säännöllisemmin kuin yhdestäkään toisesta koira-aiheisesta teoksesta. Ainakin noutajaväen joukossa tätä näytetään helposti suositeltavan niin pennunottajille kuin koiransa koulutus- tai käytösongelmien kanssa kamppaileville. Kirja on ollut pitkään lukulistallani, mutta sain sen vasta nyt ensimmäisen kerran käsiini. Kuulemieni suositusten määrä ehti nostaa odotukset korkealle. Miten Wedeenin Arjelle kultareunus täytti ne? Kiitettävästi, jollei peräti erinomaisesti.

Käsittelen tässä katsauksessa lähinnä Gunilla Wedeenin koulutusfilosofiaa, mutta kirja valaisee erinomaisesti myös noutajien metsästyskoulutuksen saloja. Omat kokemukseni ja tietämykseni metsästyskoulutuksesta ovat erittäin vajavaiset enkä siksi kykene arvioimaan kyseistä osa-aluetta kriittisesti. Tästä syystä en erityisemmin viittaa metsästyskoulutukseen liittyviin vinkkeihin.

Itse oivalletut asiat pysyvät muistissa ja koira tarvitsee selkeän johtajan

Pidän kovasti Wedeenin koiralähtöisyydestä. Hän tiivistää itse koulutusfilosofiansa seuraavasti:

”Kaikki mitä koira voi keksiä, joko yksin tai ohjaajan avustuksella, säilyy sen muistissa loppuelämän ajan. Näitä taitoja voi hyödyntää itsenäisesti tai yhdessä ohjaajansa kanssa. Perinteisiä koulutustapoja käyttäen koulutamme koirasta usein palvelijan, joka ei kykene itsenäiseen ongelmaratkaisuun.”

Allekirjoitan täysin, joten mitäpä tuohon lisäämään.

Wedeenin koulutusfilosofian toinen perusajatus on kuitenkin hieman vaikeammin nieltävä. Hän korostaa selkeää johtajuutta sekä kunnioitusta ja keskustelua koiran ja ohjaajan välillä. Allekirjoitan selkeyden ja keskustelun, mutta sosiaalinen dominanssi, laumanjohtajuutta tavoittelevat koirat sekä koiran kunnioituksen ja ihailun saavuttaminen särähtävät ikävästi korvaan.

Johtajuusteoriat korostavat koiran kunnioituksen saavuttamista, mutta kyseenalaistan koiran kyvyn tuntea kunnioitusta sellaisena kuin me ihmiset sen ymmärrämme. Koira on itsekäs olento, joka tavoittelee omaa etuaan ja peilaa toiminnassaan oppimishistoriaansa. Yksinkertaistaen ja mutkia suoriksi oikoen: Jos tottelemattomuudesta on aina seurannut ikävyyksiä, koira tottelee välttääkseen ne – ei kunnioittaakseen ihmistä. Jos tottelemisesta on seurannut hyviä asioita, koira tottelee saavuttaakseen niitä – ei kunnioittaakseen ihmistä. Totteleminen ja tottelemattomuus ovat tosin mielestäni huonoja sanavalintoja, koska koira ei ajattele olevansa tottelevainen tai tottelematon taikka tekevänsä oikein tai väärin.

Toisaalta Wedeenin eduksi katsottakoon se, että hän lähestyy johtajuutta positiivisessa mielessä: johtajuutta ei saavuteta alistamalla, vaan selkeillä, nopeilla ja järkevillä päätöksillä. Johtajuuden saavuttamisen sijaan väittäisin, että yksiselitteisillä, nopeilla ja järkevillä päätöksillä autetaan koiraa ymmärtämään, mikä olisi sille edullisin toimintatapa. Mitä selvemmät, yksiselitteisemmät ja varmemmat otteet, sitä helpompi koiran on tulkita niitä. ”Johtajuus” on nähdäkseni sitä, kuinka taitavasti onnistuu ”huijaamaan” koiran toimimaan haluamallaan tavalla hyödyntäen palkkioiden ja/tai rangaistusten antamista ja poistamista. Tästä on tulossa jossakin vaiheessa kokonaan oma blogimerkintänsä.

Heitä rutiineilla ja ehdottomilla säännöillä vesilintua

Arjelle kultareunus esittelee useita mielenkiintoisia ajatuksia koulutukseen liittyen. Yhden suurimmista AHAA!-elämyksistä koin johtajuuden ja hyvien tapojen erottamisessa toisistaan. Itse tosin käyttäisin mieluummin termejä aito kontakti ja rutiininomainen toiminta. Usein kuulee sanottavan, että rutiinit ovat koirille hyväksi, mutta Wedeen kyseenalaistaa tämän väitteen: Rutiinien ylläpitämisen myötä koira alkaa toimia rutiininomaisesti eikä keskity sinuun ja vaatimuksiisi. Rutiinien rikkominen esimerkiksi ruokakupilla ja ulos lähtiessä haastaa koiraa keskittymään sinuun – ts. syntyy aito kontakti.

Rutiinien rikkomiseksi voitanee katsoa sekin, että Wedeenin mielestä koira ei tarvitse ehdottomia sääntöjä, kunhan toimitaan aina omistajan ehtojen mukaan. Kulloinkin voimassaolevat ehdot tulee esittää koiralle riittävän selkeästi ja yksiselitteisesti. Jos koira ei opi elämään rutiinien ja sääntöjen maailmassa, se ei myöskään kysele miksi eilen toimittiin tavalla X ja tänään tavalla Y. Hämmästelylle ei jää sijaa, kun koira keskittyy annettuihin ehtoihin ja vaatimuksiin – siis omistajaansa.

Kohderyhmänä käyttöön jalostettujen noutajien omistajat

Wedeen antaa kirjassaan hyvin paljon palstatilaa maltti- ja rauhoittumisharjoituksille. Wedeen kehottaa vetämään selvän pesäeron malttitreenien ja muun harjoittelun välillä koiran parin ensimmäisen ikävuoden aikana: Pentua ja nuorta koiraa ei saisi hänen mukaansa virikkeellistää ennen tai jälkeen rauhoittumisharjoittelun. Koiran on opittava siihen, että joskus on niin tylsää, ettei tapahdu kerta kaikkiaan yhtään mitään. Jos tämän harjoittelun sivuuttaa koiran ollessa nuori, mahdollisesti syntyvien ongelmien korjaaminen voi kuuleman olla erittäin hankalaa tai jopa mahdotonta.

Facebookin labbisryhmää selaamalla huomaa hyvin nopeasti, että juurikin rauhoittumis- ja malttitreeneissä on monella labbiksen omistajalla kunnostautumisen paikka. Wedeenin rauhoittumisvinkit liittyvät passissa olemiseen, mutta niistä voi napsia jonkin verran apukeinoja myös arkielämään. Kirjan kohderyhmä heijastuu kuitenkin lukijalle monin paikoin erittäin vahvana – toisinaan mielestäni jopa liian yksipuolisena. Arjelle kultareunus ei nimittäin valitettavasti tarjoa mainittavammin apua niille, jotka kamppailevat saadakseen noutajansa syttymään. Useimmissa koulutusvinkeissä nojaudutaan siihen, että koiralla on valmiiksi hyvin voimakas taipumus noutaa ja että se kokee noutamisen itsessään palkitsevana.

Mitä siis pidin kirjasta?

Vaikka Gunilla Wedeenin Arjelle kultareunus – sekä sinulle että koirallesi nojaa nykytieteen valossa kyseenalaiseen johtajuuteen, se ei tue perinteisestä johtajuusnäkemystä, jossa koira alistetaan tottelemaan. Opus onkin nähdäkseni erinomainen siirtymäteos johtajuusajattelusta kohti koiralähtöistä koulutusfilosofiaa, joka perustuu koirista ja niiden oppimisesta olemassa olevaan tutkimustietoon.

☆☆☆☆

Koiranpennun sosiaalistamisen herkkyyskausi alkaa noin neljän viikon iässä ja jatkuu yksilöstä riippuen 12–14-viikkoiseksi. Tänä aikana kerätyt kokemukset muovaavat koiran käyttäytymistä niin hyvässä kuin pahassakin. Herkkyyskausi kannattaakin hyödyntää tutustuttamalla pentua sen tulevan arkielämän ympäristöihin, asioihin ja olentoihin. Tätä kutsutaan sosiaalistamiseksi. Sosiaalistamisessa on kuitenkin huomioitava pennun yksilölliset ominaisuudet ja edettävä pennun mukaan. Onnistunut sosiaalistaminen voi parantaa mm. koiran stressinsietoa, sosiaalisuutta ja oppimista, mutta vastaavasti myös negatiiviset sosiaalistamiskokemukset jättävät muistijäljen koiran mieleen.

Tarkoitus ei ole juosta suuna päänä kokemuksesta toiseen niin, että heikompaa alkaa hengästyttää. Kohdattavat asiat riippuvat usein osittain sattumasta ja ennen kaikkea pennun reaktioista: mitä tulee vastaan ja reagoiko pentu innokkaasti, välinpitämättömästi vai arkaillen. Tavoitteeksi kannattaa toki ottaa mahdollisimman monen uuden ja ihmeellisen asian kohtaaminen, mutta pentua ei ole tarkoitus hukuttaa kokemustulvan alle. Pennulle tulee antaa aikaa sopeutua edelliseen kokemukseen ennen kuin sille tarjotaan seuraavaa. Tykkään vääntää rautalangasta, joten… Anna pennun rauhoittua ja rentoutua uusien asioiden äärellä – kyseessä ei ole kilpailu.

Pysähdyin pohtimaan sosiaalistamista nyt, kun alkaa vahvasti näyttää siltä, että napero on kuin onkin tulossa taloon. Tässä siis ”muutamia” allekirjoittaneen mietteitä siitä, millaisia asioita kannattaisi hämmästellä ja kummastella pennun kanssa:

Alustat

asfaltti, betoni, epävakaa alusta, hiekka, jää, kivi ja kivikko, laituri, laminaatti, lumi, muovi, pehmeä maasto, pitkospuut, portaat, pressu, puu, ritilä

Eläimet

citykani, hevonen, kissa, koirat (alempana tarkemmin), lehmä, linnut, lammas, pienlemmikit, orava

Esineet

erilaiset ruoka-aineet, fööni, imuri, kaulapanta, kolisevat tavarat (kattilat, tiskit yms.), lattiaharja ja -lasta, sadeviitta, sateenvarjo, talutushihna, televisio, äänekkäät kodinkoneet (kahvinkeitin, pesukoneet, sodastream, tehosekoitin, yleiskone jne.)

Ihmiset

aurinkolasipäinen, hiihtäjä, juopunut, lastenvaunujen kanssa, lippispäinen, (rulla)luistelija, lapsi, mies, nainen, parrakas, potkulautailija, pyöräilijä, pyörätuolissa istuva, rollaattorilla kulkeva, sauvakävelijä, skeittaaja, sähköpyörätuolissa istuva, vanhus, vauva

Koirat

erivärisiä koiria, haukkuva, iso, kippurahäntä, luppakorva, lyttykuono, narttu, parrakas, pieni, pitkäkarvainen (”hiukset silmillä”), pystykorva, tappijalka, töpöhäntä, uros, vanhus

Kulkuvälineet

henkilöauto, juna, lastenvaunut, linja-auto, metro, moottoripyörä, mopo, ostoskärryt, pyörätuoli, raitiovaunu, rekka, traktori, työmaa-ajoneuvot, vene

Käsittely

harjaaminen ja kampaaminen, koko koiran käsittely ja tutkiminen, korvien puhdistus, kynsien leikkaaminen, peseminen shampoolla, pyyhkeellä pyyhkiminen, suihkuttaminen, suun ja hampaiden tutkiminen, tassujen ja jalkojen tutkiminen, trimmauskone, trimmaussakset

Luonnonympäristöt

kalliot, metsä, pelto, ranta, suo

Rakennetut ympäristöt

eläinkauppa, hissi, julkisen liikenteen terminaali/asema, jäähalli, kauppakeskus, kaupungin keskusta, liukuovet, parkkihalli, parkkipaikka, porraskäytävä, pyöröovet, päiväkoti/leikkikenttä, rakennustyömaa, silta, tunneli/alikulkusilta, vilkasliikenteisen tien vierusta

Äänet

hälytysajoneuvo, ilotulitus, laukaus, ukkonen

Mihin meillä satsataan?

Toisin sanoen, missä menin Norpan kanssa vikaan? Ennen kuin moitin itseni pystyyn, todettakoon, että Norppa on ollut monella tapaa erittäin helppo koira luonteensa ja sopeutuvaisuutensa vuoksi. En tosin tiedä mistä kaikesta tohdin ottaa kunnian itselleni. 😀 Täydellinen Norppakaan ei toki ole. Joitakin asioita tekisin nykyään toisin ja paljon on tullut opittua puhtaasti kantapään kautta. Toki uusi pentu on omanlaisensa yksilö ja sen heikoiksi kohdiksi voivat lopulta osoittautua ihan muut asiat eli pennun mukaan sopeutetaan sitten suunnitelmaa.

Alustat. Eh… Norpan kanssa ei taidettu tehdä minkäänlaista alustatreeniä aikoinaan. Alustatreenin puutteesta ja nivelrikkoisista kintereistään huolimatta Norpasta on kasvanut yllättävän varmajalkainen tapaus. Viime kesänä se käveli ihan muina koirina itsensä levyisellä keinuvalla laiturinpätkällä – vastaavaa alustaa ei ollut tullut aiemmin vastaan. Tulokkaan kanssa aion kuitenkin panostaa alustoihin tosissani. Moniin alustoihin tulee tutustuttua väkisin, mutta erityistä huomiota aion antaa ainakin liukkaille pinnoille, ritilöille ja epävakaille alustoille. Pitäisi vain keksiä mistä löydän ritilöitä ja metalliportaita, joissa voisi kiipeillä ihan luvan kanssa aiheuttamatta päänvaivaa vartijoille tms.

Hissit. Hisseihin tuli tutustuttua Norpan kanssa vähän ohimennen. Se tulee kyllä mukanani hissiin eikä edes pistä hanttiin, mutta koiran olemuksesta näkee sen ei varsinaisesti nauti olostaan. Hissimatkustelua olisi siis tiedossa tulevan pennun kanssa.

Lapset. Norpan mielestä niiiiiiin kauheeeeeen kiinnostavia – kunhan hajurako säilyy riittävän pitkänä. Lähietäisyydellä pienet ihmiset ovat vähän jännittäviä. Eräs kasvattaja vinkkasi kerran, että kannattaa laittaa lapsi istumaan maahan ja levitellä herkkupaloja tämän ympärille. Lapsen käsketään pysymään paikoillaan ja jättämään nameja syövä koira huomiotta. Kun koira rentoutuu, nameja voi siirrellä lähemmäksi lasta ja lopulta tämän käteen asti. Haasteena on se, että tätä treeniä varten tarvitsisi vastaanottavaisen ja koirien kanssa varman lapsen, mutta tuttavapiiriini kuuluu kovin vähän pieniä lapsia. Tulokkaan kanssa tullaan ainakin pyörimään paljon päiväkotien ja leikkikenttien läheisyydessä, jotta se tottuu äänekkäisiin ja ryntäileviin lapsiin. Täytyy vielä vähän miettiä, miten kontaktit pikkuihmisiin toteutetaan. Onneksi kasvattajalla on pari lasta, jotka käsittelevät pentuja ennen luovutusikää.

Toiset koirat. HUOH. Tämä on ollut alusta asti heikoin lenkkimme. Kaikki muut koirat ovat vastustamattoman superhyperkivoja ja potentiaalisia leikkikavereita Norpan näkökulmasta. Hihnaohitukset olivat juuri lähteneet sujumaan, kun OCD-diagnoosi saatiin ja tähystystä seurannut sairasloma alkoivat. Nykyään hihnaohitukset toimivat kadulla, mutta metsässä tohotetaan kuin hinaaja. Irrallaan korvat katoavat välittömästi, jos haju-/näkö-/kuuloetäisyydelle tulee toinen koira. Olen lukenut paljon aiheesta ja rakentanut siltä pohjalta koulutusaihion, jonka avulla uuden tulokkaan kanssa ei toivottavasti olla saman ongelman edessä. Tästä syystä aion aluksi ulkoiluttaa koiria aina erikseen, ja mietin jatkossakin tarkkaan koska ja missä päästän ne irralleen samaan aikaan.

Vilkkaat ympäristöt. Häsläystä, kohellusta, tättähääräilyä. Tässä meni ehkä vikaan se, että olin ensimmäisen koiran kanssa innokas kiertelemään vähän kaikkialla, mutten tajunnut tehdä kontakti- ja rauhoittumistreenejä riittävästi vilinän keskellä. Täytynee opetella sanomaan innokkaille silittelijöille välillä ei ja kertomaan, että me treenataan rauhoittumista.

Veden valamien ensimmäistä versiota lukeneita kiinnostanee se, missä mennään Norpan kintereiden kanssa. Uusia lukijoita varten ajattelin tiivistää koko Norpan koipiin liittyvän sairasteluhistorian.

Eskelisen diagnoosi ja Skutin konsultaatio

Kaksi Norpan sisarusta sai puolivuotiaina diagnoosin kinnernivelen osteokondroosista ja irtopaloista. Norpalla oli samoihin aikoihin levon jälkeisiä jäykkyysoireita ja pupulaukkaa, mutta ne menivät levolla ohi. Oireet eivät muutoinkaan täsmänneet ainakaan toiseen tutummaksi tulleen sairastuneeseen siskoon: Norpan Pipsa-sisko ontui selvästi, varoi kiertoliikettä ja reagoi jalan taivutteluun. Konsultoin asiasta sekä omaa eläinlääkäriämme että Norpan kasvattaja-sijoittajaa, mutta emme nähneet tarpeelliseksi tutkituttaa Norppaa tarkemmin. Jälkiviisaana on helppo todeta, että olisi pitänyt… Tulenpahan vastaisuudessa tutkituttamaan kasvuikäisen koiran ontumiset perin pohjin.

Jäykkyysoireet palasivat 11 kuukauden iässä, jolloin suuntasimme kasvattaja-sijoittajan suosituksesta Esa Eskelisen vastaanotolle Animagi Apexiin. Norppa ei ontunut eikä reagoinut taivutteluun, mutta Eskelinen havaitsi pientä turvotusta kinnernivelissä. Röntgenkuvien perusteella olkanivelet, lonkat ja polvet olivat ok, mutta sitten tipahti: ”Hieman luupiikkejä kyynärnivelen reuna-alueilla, merkki koronoideus OCD ongelmasta. Kinnernivelissä on irtopalat: telaluun sisäsivun puoleisen harjanteen osa on irti.” Suosituksena kyynärnivelten ja kinnernivelten tähystys.

  
Norpan kinnernivelet, vasemmalla vasen ja oikealla oikea – klikkaa kuvat suuremmiksi

Konsultoin kuvista nyt jo edesmennyt Kai Skutnabbia. Skutin lausunto: ”Molemmissa kintereissä osteokondroosi. Vasemmassa kyynärnivelessä vähän reaktioita.” Hän suositteli kintereiden leikkaamista, mutta ei kehottanut koskemaan kyynäriin. Vasemman kyynärän vähäiset reaktiot eivät kuuleman viitanneet osteokondroosiin eikä niistä kannattanut huolestua. Skuti piti kinnernivelten kohdalla osteokondroosin molemminpuolisuutta hyvää asiana, koska tällöin koira käyttää ehkä tasaisemmin molempia takajalkojaan eikä terve tai terveempi hajoa rasituksen seurauksena.

Kinnernivelten tähystys

Myönnän pelanneeni uhkarohkeasti upporikasta ja rutiköyhää päättäessäni, että vain kintereet leikataan. Toisaalta kaikkien neljän koiven leikkaamisessa ei olisi ollut mitään järkeä. Pitkän kuntoutusprojektin aloittaminen, jos koiralla ei ole ainoatakaan ehjää jalkaa… Noh, tuskin järkevää. Uskalsin kieltää kyynäriin kajoamisen ja ylipäätään lähteä leikkaamaan, koska Norppa ei ollut oireillut etujalkojaan eikä Skuti nähnyt kyynärissä mitään hälyttävää.

Esa Eskelinen tähysti Norpan kinnernivelet 2. joulukuuta 2013. Vasemmasta kintereestä poistettiin yksi suurempi irtopala ja pari pienempää, oikeasta kinnernivelestä pari pientä irtopalaa. Nivelpinnat olivat Eskelisen mukaan vielä hyvässä kunnossa, mutta molempia kinnerniveliä vaivasi synoviitti eli niveltulehdus. Edessä oli kuukauden sairasloma hihnalenkkeilyn merkeissä. Saimme pariksi ensimmäiseksi päiväksi Tramalia kivunpoistoon ja jatkoksi muutaman viikon Rimadyl-kuurin. Norppa oli tolpillaan jo seuraavana aamuna kuultuaan (minkäs muunkaan kuin) ruuan kutsun: pakastimen ovi kävi = HERKKUJA! Norpan Pipsa-siskolta oli poistettu irtopala/-paloja joitakin kuukausia aiemmin avoleikkauksella, joten vertailimme mielenkiinnolla kokemuksia sen omistajan kanssa – avoleikattu sisko oli vaikuttanut huomattavasti pidempään kivuliaalta.

Iltajäykkyys hävisi tähystyksen jälkeen vajaaksi vuodeksi. Myös takajalkojen kynnet alkoivat kulua eri tavalla kuin aiemmin. Pupulaukka ei poistunut kokonaan, mutta väheni jossakin määrin. Kyseinen liikuntatapa voi olla osittain opittua. Toisaalta Norpan takapää on ollut ja tulee aina olemaan kintereiden vuoksi normaalia heikompi – se on taivahan tosi eikä siitä mihinkään pääse.

Virallinen kyynärlausunto 0/0

Kuvautin Norpan kyynärät ja lonkat Skutilla kesällä 2014 virallisia lausuntoja varten. Arvostin Skutissa kovasti sitä, että hän ei tyytynyt ensimmäisiin räpsyihin, vaan otti (veloituksetta) lisäkuvia, kunnes oli itse tyytyväinen. Kuvien laatu ja suoruus voivat vaikuttaa lausuntoon, joten Skuti halusi lähettää parhaat mahdolliset kuvat Kennelliittoon. Norpan lonkat ovat kuuleman niin kauniit, että Skuti lupasi tarjota kahvit, jos ne eivät tulisi parhaalla mahdollisella arvosanalla takaisin. 😀 Kyynärissäkään ei hänen mukaansa ollut moittimista, joten Skutin arvio oli A/A 0/0.

Limanin näkemys kulki linjassa Skutin kanssa, joten Norpan virallinen kyynärlausunto on 0/0 ja virallinen lonkkalausunto A/A. Ei tarvinnut Skutin tarjota kahveja. Virallisen tuloksen nähtyäni huokaisin myös helpotuksesta: onneksi en antanut Eskelisen koskea kyynäriin! Röntgenkuvat eivät toki välttämättä kerro koko totuutta, mutta terve lausunto yhdistettynä oireettomuuteen antavat ymmärtää, ettei kyynärnivelistä ole syytä kantaa huolta.

Niveltulehduksen ennaltaehkäisy ja hoito – kaiken A & O

Kävin jo leikkausta seuranneen lopputalven/alkukevään aikana Eskelisen luona kyselemässä leikkauksen jälkeen huomaamistani poikkeavuuksista. Olin kiinnittänyt huomiota siihen, että kintereet olivat jääneet leikkauksen myötä aiempaa paksummiksi ja ylösnousu vaikutti hiukan aiempaa hitaammalta, vaikka jäykkyys oli kadonnut. Eskelinen totesi näiden olevan normaaleja oireita ja käski vain antaa Rimadylia, jos koira vaikuttaa kivuliaalta. Kieltämättä tuli vähän ”Maksoinko tyhjästä kalliisti?” -fiilis, mutta en osannut kyseenalaistaa sen enempää ja näillä ohjeilla mentiin vajaa vuosi. Tuona aikana ei juurikaan oireilua ilmennyt.

Syksyllä 2014 Norpalla alkoi taas esiintyä pienoista jäykkyyttä tihenevissä määrin. Olin ehtinyt kesän aikana lukea paljon nivelongelmista ja nivelrikosta enkä siltä pohjalta halunnut enää hakeutua Eskelisen luokse. Hän on loistava ortopedi ja veitsenkäsittelijä, mutta olin alkanut hiljalleen kyseenalaistaa hänen ohjeitaan jatkohoitoon liittyen. Niinpä hakeuduimme Timo Talvion vastaanotolle Etelä-Helsingin Eläinlääkäriasemalle.

Talvio kuvasi Norpalta kintereet ja selän. Selässä ei ollut mitään moitittavaa, mutta kintereitä vaivasi (edelleen) niveltulehdus. Lisäksi kintereisiin oli ehtinyt jo kehittyä selviä rikkomuutoksia. Sain kuulla, että tulehduskipulääkkeet eivät yleensä riitä rikon syntyä edesauttavana niveltulehduksen nujertamiseen, vaan vaaditaan paikallisia injektioita. Talvio laittoikin hyaluronaatti- ja kortisoni-injektiot suoraan Norpan kintereisiin sekä antoi Cartrophen-pistoskuurin ja Dolagis-tulehduskipulääkekuurin. Leikkauksesta lähtien paksulta vaikuttaneet kintereet ohenivat muutamassa päivässä normaalimmaksi ja jäykkyysoireet hävisivät.

Haimme talven 2014-2015 aikana useampia hyaluronaatti- ja kortisoni-injektioita sekä Cartrophen-piikkejä Talviolta. Lisäksi Norpan kintereitä hoidettiin IRAP-injektioilla. IRAP on yksi harvoista hoidoista, joilla voidaan yrittää korjata nivelessä jo tapahtuneita muutoksia. Toiset ovat saaneet siitä merkittävän avun ja itsekin olin havaitsevinani positiivisia muutoksia Norpan kohdalla, mutta kovin suuria ja pitkäaikaisia ne eivät ole olleet. Toisaalta lienee mahdotonta sanoa millainen osa milläkin hoidolla on esimerkiksi niveltulehduksen ja -rikon ennaltaehkäisemisessä.

Tilanne tänä päivänä

Talvi 2014–2015 oli hankala, sillä runsaiden hoitojen ja piikitysten vuoksi kintereet ärtyivät helposti. Kun hoidot loppuivat lopputalvella/alkukeväällä 2015, Norppa voi hyvin eikä tarvinnut kesän aikana kuin hyvin satunnaisesti kipulääkettä. Teimme syksyllä 2015 reilun parin tunnin mustikkaretkiä ilman minkäänlaisia ongelmia. Normaalisti lenkkeilemme kuitenkin päivän aikana 4x 30 minuuttia, jotta liikunta jakautuu tasaisemmin koko päivälle. Alustana suosin pehmeää metsää, suota ja nurmikkoa. Kesällä pyrittiin uimaan mahdollisimman paljon.

Norpan oikea kinner ei ole juurikaan oireillut tähystyksen jälkeen, mutta vasen kinner ei tykkää kylmistä ja koleista syyssäistä eikä liukkaista keleistä. Tyypillisin oire on hetkellinen jäykkyys iltaisin levolta noustessa. Pyrin reagoimaan siihen välittömästi, koska se viestii yleensä alkavasta niveltulehduksesta. Olen oppinut tuntemaan kinnerten asettamat rajat ja osaan yleensä ennustaa, koska ne on ylitetty – tiedän siis odottaa jäykkyysoireita. Tulehduskipulääkkeet saattavat riittää alkavan tulehduksen nujertamiseen, mutta jos oireet pitkittyvät suuntaamme ortopedille hakemaan paikallisinjektioita. Selvää ontumista ei ole esiintynyt kuin yhden käden sormilla laskettava määrä koko sairasteluhistorian aikana.

Norppa on liikkunut koko ajan halukkaasti eivätkä sen menohalut ole vähentyneet mihinkään. Se kävelisi esimerkiksi portaatkin mielellään, mutta kannan sen vähänkään pidemmissä portaissa omasta tahdostani – liukkaat ja kovat raput ovat nimittäin pahin mahdollinen alusta noille koiville. Vapaana ollessaan se hepuloi tyypilliseen labbismaiseen tapaan. Syksyisin ja talvisin käytän Norpalla Back on Trackin kinnersuojia, jotka suojaavat kylmältä ja tukevat hieman liukkailla alustoilla. Kelistä riippuen kinnersuoja on joko pelkästään vasemmassa (heikommassa) kintereessä tai sitten molemmissa.

Ruuan kanssa Norppa syö nivelravinteita ja omega-3-rasvahappoja nivelrikon etenemisen hidastamiseksi. Tällä hetkellä ovat käytössä Makanan glukosamiini, kondroitiinisulfaatti ja MSM; Back on Trackin ruusunmarjarouhe sekä Grizzlyn lohiöljy ja Nutrolin Sportti. Nivelvalmisteiden toimivuudesta on monenlaisia näkemyksiä ja tutkimuksia. Tieteellisesti perustelluin yhdistelmä taitavat olla glukosamiini & omega-3-rasvahapot (+ ehkä kondroitiinisulfaatti siihen lisäksi).

Päivä kerrallaan mennään. Jokainen uusi ikävuosi diagnoosista lähtien on tuntunut lottovoitolta.

Millaista on elää koivista rikkinäisen koiran kanssa?

Stressaavaa, mutta myös silmiä avaavaa. Sitä kyttää jatkuvasti koiran liikkumista miettien, että havaitsenko tänään muutoksia tai kipuoireita. Oman koiran lisäksi tulee alitajuisesti analysoitua koko ajan myös vastaantulevia koiria. Kauhistelin viimeksi joulukuussa Messarissa sitä, kuinka paljon epäpuhtaasti liikkuvia koiria kehdataan tuoda maamme suurimpaan näyttelyyn.

Joskus turhauttaa katsella Facebookin koiraryhmiä, joissa tasaisin väliajoin naureskellaan koirille, jotka kieltäytyvät kulkemasta rappusissa tai heittäytyvät maahan makaamaan kesken lenkin. Joku vihjaisee, että eihän koiralla vaan ole kipuja ja saa hyökkäyksen niskaansa: ”Tämä on vaan ah-niin-ihailtavan jääräpäinen eikä mikään tylsä tassu lipassa tottelija!” ja ”Ei olla käyty eläinlääkärillä, mutta kyllä omistaja koiransa tuntee!” Juuh, hyvin usein nimenomaan ei tunne… Olen joutunut huomaamaan, kuinka heikosti ihmiset oikeasti tunnistavat koirien kipuilua. Mulla on jaloistaan rikkinäinen koira, mutta se ei kieltäydy kulkemasta rappusissa eikä varsinkaan heittäydy lenkillä maahan kieltäytyen liikkumasta. Norpasta näkee sairaudestaan huolimatta, että se on kaikkien muiden koirien tavoin luotu liikkumaan. Jos Norppa kieltäytyisi liikkumasta, se olisi jo TODELLA kipeä.

Seuraavaksi koiraksi ei tule labbista, koska käyttis tuntuu vielä liian isolta palalta purtavaksi ja näyttisten ihanteet eivät vakuuta rodun luustoterveyden huomioiden. Raivostuttaa katsella kuinka massiivisia/lihavia koiria näyttelykehissä palkitaan, kun itse taistelee rikkinäisen koiran kanssa ja pyrkii pitämään sen hoikkana taatakseen koiran hyvinvoinnin ja pidentääkseen sen elinikää. Ilmapiiriä kuvaa hyvin se, että uskaltaessani ilmaista huoleni hyvinvoinnista ja terveydestä ääneen, sain eräältä näyttelykasvattajalta vastaukseksi: ”Parempi varmaan vaihtaakin rotua, jos rotumääritelmän mukainen koira ei miellytä.” Juuh, ehkäpä on tosiaan parempi siirtyä katselemaan muita rotuja, koska mua kiinnostaa ennen kaikkea terve ja monipuolista harrastelua kestävä koira. Ymmärrän rotumääritelmän pointin, mutta en halua kumarrella sokeasti näyttelymaailman määrittelemälle rodunomaisuudelle. Muutama käyttö- ja sekalinjaisten kasvattaja on onneksi onnistunut säilyttämään uskoni labbisihmisiin.

Labradorinnoutajalla olisi verraton luonne ja monipuoliset käyttömahdollisuudet, mutta… Katsotaan palaanko joskus rodun pariin käyttisten tai käyttispainotteisten sekalinjaisten merkeissä. Tämän hetkisiin haaveisiini tulee toivoakseni vastattua paremmin englanninspringerspanielin muodossa. 🙂