·3 kommenttia

Yhdellä jos toisellakin paikkakunnalla järjestettiin mätsäreitä näin Messari-viikonlopun alla. Me pyörähdettiin kolmen päivän aikana kolmessa mätsärissä Vantaalla, mutta jälkipolville ei kyllä jäänyt tällä kertaa kerrottavaa menestyksen osalta. Sen sijaan viikonloppu herätti kyllä huomattavan paljon ajatuksia näyttelyihin ja koiran näyttelykoulutukseen liittyen. Kenenkään on turha enää hokea mulle kuinka näyttelyt on helppo nakki: ”Senkus otat koiran, isket kehään ja laitat juoksemaan ympyrää.” 😛 Muikku on paljon helpompi saada hakemaan damia, pujottelemaan jalkoja tai *sijoita tähän mikä tahansa temppu/tehtävä minkä keksit* kuin esiintymään kehässä edukseen.

Postimerkkeily – ei meidän juttu

Olimme tähän asti mätsäröineet ainoastaan ulkokehissä, ilmeisesti varsin reilun kokoisissa sellaisissa. Perjantaisen Koirakeitaan pikkujoulumätsärin kehä tuntui jo pienehköltä, mutta järkytyin saapuessani lauantaina Suomen Lagottoklubin mätsäripaikalle: Mätsäri järjestettiin jonkinlaisessa hallissa/verstaassa, joka ei mielestäni ollut edes mitenkään erityisen iso (vertailukohtana edesmenneen isäni työpaikan verstaat ja pesuhallit, joissa huollettiin työkoneita). Silti halliin oli tungettu peräti neljä kehää eikä siinä vielä kaikki – kehät kattoivat alle alle puolet hallin pohjapinta-alasta.

Muikku peitsaa herkästi, mikä ei ymmärtääkseni ole mitenkään erikoista sprinkulle. Itse asiassa rotumääritelmäkin toteaa, että ”hitaassa liikkeessä koira saattaa peitsata, mikä on rodulle tyypillistä”. Pienessä kehässä ja vielä useamman koiran kanssa ravaaminen… Ei varmaan tarvitse edes sanoa, että liikkuminen meni viimeistään punaisten kehässä ravin ja peitsin sekamelskaksi. Havaitsin saman ongelman (tosin lievempänä) jo perjantaina Koirakeitaassa sekä alkukarsinnoissa että ”Paras yhteistyö” -loppukilpailussa, joissa juoksutettiin 5-10 koirakkoa kerrallaan kehässä.

Postimerkkikehät eivät kyllä ole ollenkaan meidän juttumme. Muikulla kulmausten epätasapaino saattaa vielä korostaa peitsausongelmaa, vaikka treenaamalla olen saanut peitsaamista vähenemään. Hyvin liikkuva sprinkku on mielestäni erittäin kaunis liitäjä, mutta pienessä kehässä liike ei pääse alkuunkaan edukseen esiin. Ensi vuonna olisi tarkoitus kierrellä jokunen virallinen näyttely, mutta pitääpä miettiä kannattaako tuota ilmoitella esimerkiksi sisänäyttelyihin, joissa on mahdollisesti pieniä kehiä.

Tavan vuoksi vs. koiran ehdoilla


© MrDog / Flickr

Hämmästelin perjantaina kuinka Muikku malttoi seistä poikkeuksellisen pitkiä aikoja ryhdikkäänä. En ole koskaan nähnyt sen esiintyvän yhtä hyvin perinteisesti esitettynä. Se nimittäin inhoaa sekä kuonosta että huulista kiinnipitämistä ja muuttuu usein sen myötä taaksepäin nojailevaksi sahapukiksi. En kokenut tekeväni mitään eri tavalla kuin aiemmin, joten aattelin, että ehkäpä se alkaa vihdoinkin oppia. Noh, lauantaina kaikki oppimisen merkit olivatkin sitten taas tipotiessään.

Tänään päätin vaihtaa taktiikkaa: Sen sijaan, että olisin pitänyt kuonosta tai huulesta kiinni, imuutinkin Muikkua. Olemme treenanneet kotona myös targettina toimivaa käsimerkkiä, jonka myötä Muikku osaa ottaa ryhdikkään asennon ja antaa minun asetella jalat ilman ongelmia. Tämä käsimerkki ei vaan vielä toimi kunnolla häiriöiden keskellä – kokeilin sitä kehän laidalla vaihtelevalla menestyksellä. Punaisten kehässä tein havainnon, että Muikku osaa käsimerkin nähdessään myös nostaa itse häntänsä selän jatkeeksi.

Mietinkin, että kuinkahan pahasti saan huutia virallisissa kehissä, jos esitän sprinkun siellä perinteisestä tyylistä poiketen käsimerkin avulla. Muikku seisoo nimittäin huomattavasti luonnollisemmin ja ryhdikkäämmin käsimerkin avulla kuin päästä pitelemällä. Asetuin kyllä tänäänkin koiran viereen polvilleni, asettelin jalat ja pidin hännästä tarpeen mukaan kiinni, mutta päähän en koskenut. Olen nähnyt jonkin verran seisotusvariaatioita, mutta jokaisessa niistä on pidetty päästä kiinni.

Olen yrittänyt nyt työstää tätä ongelmaa jo kuukausia ilman suurempia edistysaskeleita. Koira ei vaan yksinkertaisesti pidä siitä, että sen päästä pidellään. Onko mun pakotettava se sietämään sitä ja jos on, niin kuinka? Kun kyse ei kuitenkaan ole siitä, etteikö päähän saisi koskea. Päähän saa tarttua ongelmitta, mutta se aiheuttaa sahapukkimaista nojailua. Päätä saa silitellä joka puolelta ilman ongelmia. Dami palautetaan koskettamalla kirsulla kämmeneeni. Hampaat annetaan katsoa, joskin Muikku on alkanut hiljan väistää tuomaria nojautumalla taaksepäin. Hampaiden katsomisen harjoittelua jatkamme ehdottomasti, koska tuomarin väistäminen on nyt tullut uutena ilmiönä. Ihmisten kohtaaminen kehän ulkopuolella sen sijaan ei ole ongelma: eilen joku pikkutyttö työnsi naamansa Muikun kylkeen ja tänään vanhempi tyttö suorastaan halaili Muikkua – koira ei ollut kummallakaan kertaa moksiskaan, vaan pikemminkin innostui saamastaan huomiosta.

Ja kun samaan aikaan mulla on keino saada tuo seisomaan kauniisti ilman, että koira pitää touhua inhottavana. Periaatteeni on, että harrastamisen pitäisi olla koiralle mieluista. Korvien puhdistaminen, hampaiden harjaaminen ja muut hoitotoimenpiteet ovat asia erikseen: ne tehdään, vaikkeivät niin mukavia koirasta olisikaan – toki hyvästä käytöksestä palkiten. Mätsärit ja näyttelyt ovat kuitenkin vain harrastus muiden joukossa.

Love The Game

Salakuuntelin tässä päivänä eräänä myös mielenkiintoista keskustelua omaa vuoroa odottaessani. Eräs osallistuja selitti kaverilleen kuinka ei siedä mätsäreissä haukkuvia, riekkuvia ja leikkiviä koiria. Molemmat totesivat siinä yhteen ääneen, että heidän koiransa eivät kehän reunalla leiki, koska ne oppivat muuten huonoille tavoille. Heidän koiransa odottivatkin vuoroaan häkeissään ja otettiin sieltä ulos vasta vähän ennen kehään menemistä. Minäkään en pidä haukkumisesta tai hallitsemattomasta riekkumisesta, mutta jäin miettimään miten itse toimin Muikun kanssa niin mätsäreissä kuin treenatessani omatoimisestikin.

Lainattakoon ammattihandleri ja ulkomuototuomari Gerard O’Sheaa: ”Teach the dog to love the game. Then teach the rules of the game.” Koirat ovat toki erilaisia, mutta Muikun mielestä patsasmainen tönöttäminen, ympyrän ravaaminen ja vieraan ihmisen lääpittäväksi joutuminen eivät itsessään ole hauskaa. Siksi mä opetan ja palkitsen sitä leikin ja riekkumisen kautta, mitä näyttelykoulutukseen tulee. Ennen kehää ”sparraan” sitä teettämällä muutamia seisotuksia, palkitsemalla niistä, leikittämällä muutamalla lelulla ja palluuttamalla koiraa. Jos mahdollista, ennen kehää ravataan myös vähän ja hihkutaan onnesta. Ilman tätä koira on kehässä kuin löysä lahna. Meitä saa kehän laidalla tulla moikkaamaan niin kaksi- kuin nelijalkaisetkin. Koira on siitä taatusti innoissaan, mutta omistaja voi olla vähän vaisu jännityksen vuoksi. 😀

En koe, että leikistä tai sparraamisesta koituisi ongelmaa, kun sen tekee harkiten. Tässä pätee oikeastaan sama kuin missä tahansa muussakin asiassa: ilman kaasua auto ei liiku, mutta ilman jarrua ollaan äkkiä ojassa – tarvitaan molempia sopivassa suhteessa. Jos koira kerää kierrokset jo pelkästä ympäristöstä ja on siksi kuin superpallo, sitä ei ehkä kannata nostattaa enempää, vaan rauhoitella. Mikäli taas koira on hieman varautunut, sitä lienee paras rohkaista sopivaksi katsomillaan tavoilla ennen kehään menoa. ”Täysin lunki vaikka taivas tippuisi niskaan” -sorttinen koira varmaan esiintyy kehässä kuin kehässä, mutta pienellä nostattamisella sille voi saada ihan eri tavalla pilkettä silmäkulmaan.


© Pete / Flickr (CC BY-NC-SA 2.0)

Viikonlopun saldo

Koirakeitaan pikkujoulumätsäri 2.12.2016
”Paras yhteistyö” -loppukilpailuun, ei sijoitusta
Tuomareina Elli Pehkonen, Nina Forsman, Sanna Pirinen & Eiri Suopanki

Suomen Labottoklubin mätsäri 3.12.2016
PUN, ei sijoitusta
Tuomarina Tiina Vesterinen

Kultaistennoutajien kasvattajien hyväntekeväisyysmätsäri 4.12.2016
PUN, 8 parhaan joukkoon
Tuomarina Kennelliiton puheenjohtaja Helena Suni

Meidän osaltamme mätsärit lienee nyt mätsäilty tältä vuodelta. ShowHau Centerissä olisi vielä yksi mätsäri uudenvuoden aatonaattona, mutta katotaan nyt. Muikku joutuisi siellä jo aikuisten joukkoon ja… Eh, toi kakara ei ole aikuista nähnytkään.

·0 kommenttia

On se kumma. Ihan sama minkä rodun parissa joku kyselee tyypillisimmistä terveysongelmista, vastaukset ovat pitkälti samaa sarjaa: ”ei ole sen sairaampi kuin muutkaan”, ”kaikilla on ongelmansa” tai oma suosikkini ”meidän puolivuotias on ihan terve”. Aha. Jos kysyn mitkä ovat rodun x yleisimmät terveysongelmat, niin en mie ainakaan halua kuulla muista roduista tai terveistä yksilöistä. Samat toteamukset kuulee läpi rotukirjon aina englanninbulldogeista englanninvinttikoiriin. Pitääkö tehdä oletus, että kaikki rodut ovat läpeensä yhtä sairaita vai aivan yhtä terveitä? Edellä mainittujen fraasien informaatioarvo on pyöreä nolla ja lisäksi ne alkavat olla jo niin kuluneita, etteivät mene enää edes ovelista väistöliikkeistä.

Nämä puhkikulutetut ja ympäripyöreät lausahdukset edustavat kaikkea muuta kuin sitä niin kovasti koiramaailmassakin toitotettua avoimuutta. Ainakin minulle koirarodun ja myöhemmin yhdistelmän valinta on ensisijaisesti riskien punnitsemista: millaisia riskejä ja kuinka suurina haluan ottaa. Voisipa sitä sanoa ehkäpä eräänlaiseksi henkilökohtaiseksi kustannus-hyötyanalyysiksikin. Riskit eivät toki liity pelkästään terveyteen vaan myös esimerkiksi luonteeseen ja henkilökohtaisiin mieltymyksiin: mietin muun muassa englanninspringerspanielin kohdalla, että olenko valmis joustamaan mahdollisimman helppoa turkkia koskevista kriteereistä, kun rotu tuntui muutoin varsin sopivalta. Milläs vertailet ja arvioit eri rotujen tyypillisimpiä riskejä, jos niitä ei sulle kerrota?

Sitten kun joku tulee vihdoin avaamaan omaa näkemystään rodun tavallisimmista ongelmista, kymmenkunta muuta hyökkää tämän niskaan: ”Älä tartu yksittäistapauksiin! Meidän rekku on täysin ongelmaton. Ei saa yleistää!” Jjjjooooh… Ideaalitilannehan on se, että enemmistö koirista on terveitä ja muutoin ongelmattomia, jolloin ne ei-niin-hyvät-eväät saaneet yksilöt voi halutessaan mieltää poikkeamiksi. Sen ongelmattoman massan katselu ei ikävä kyllä kerro yhtään mitään rodun ongelmakohdista – ja niitähän tässä kyseltiin. Silloin on pakko kääntyä poikkeustapausten puoleen.

Yhden tilastopoikkeaman omistajana haluaisin muistuttaa, että niiden tilastojen ”kauneusvirheidenkin” taustalla on ihka eläviä koiria omistajineen. Kyseisille koirakoille ne kauneusvirheet eivät ole pelkkiä numeroita ruudulla, vaan todellisia sairauksia tai vaikkapa käyttäytymisongelmia. Jos huono tuuri käy, se nakki voi napsahtaa omallekin kohdalle. Rotupohdintaa tehdessä kannattaa uhrata edes tovi myös sille ajatukselle, että mitäs sitten jos itselle osuukin se tavalla tai toisella rodulle tyypillinen sekundakappale: elääkö mieluummin vaikkapa luustosökön kanssa vai valitsee jo alun alkaen rodun, jossa luustoriski on pienempi, mutta suurempana riskinä esimerkiksi epilepsia/kaihi/autoimmuunisairaudet/you-name-it. Omilla valinnoillaan voi nimittäin vaikuttaa siihen, mikä on se kaikkein todennäköisin ”tilastovirhe”, joka omalle kohdalle osuu, jos on osuakseen. Tokikaan elävistä eläimistä ei koskaan tiedä, joten just sun kohdalle voi kolahtaa jotain harvinaisempaa tai olla kolahtamatta mitään. Joskus (aika useinkin) on kuitenkin pakko tehdä yleistyksiä ja oletuksia.

Koiraa harkitsevalle ja Sitä Oikeaa Rotua etsivälle: Aloita riisumalla vaaleanpunaiset lasit ja unohtamalla kiire. Varaa malttia ja kärsivällisyyttä. Kysy suoraan ja vaadi suoriin kysymyksiin suoria vastauksia. Lue tarvittaessa rivienkin välistä, kaiva syövemmältä ja kyseenalaista rohkeasti. Kysy lisää. Haastattele niin useita kasvattajia kuin yksittäistenkin koirien omistajia. Punnitse riskejä ja todennäköisyyksiä. Uhraa muutama ajatus kunkin rodun kohdalla myös tyypillisimmille ”Mitä jos…?” -skenaarioille. Kysy taas lisää ja yhä edelleen lisää.


© Rob Swatski / Flickr

·1 kommentti

Viimeistelinpä eilisen pentukerhon jälkimaininkeina yhden lukuisista jo pidempään työn alla olleista teksteistä. Pohdiskelimme monipuolisesti erilaisia koiran hankintaan liittyviä teemoja muuan kasvattajan johdolla ja yhdeksi illan keskeisimmistä aiheista nousi kasvattajan valinta, joten tässä hieman allekirjoittaneen näkemyksiä asiaan.

Huono myyjä, hyvä infopiste

Hyvä kasvattaja on kehno myyntimies, mutta erinomainen infopisteen työntekijä. Hän ei yritä myydä rotuaan tai pentuettaan sinulle ylistävien myyntipuheiden avulla. Hyvän kasvattajan ei edes tarvitse kaupata pentua Juuri Sinulle, sillä kiinnostuneita riittää muitakin. Mikäli ostajaehdokkaita ei syystä tai toisesta ole riittävästi, kasvattaja on osannut varautua siihen, että osa pennuista saattaa jäädä pidemmäksi aikaa kotiin. Hälytyskellojen olisi syytä soida, jos kasvattajalla on kiire päästä pennuista eroon heti 7-8 viikon ikäisenä.

Hyvä kasvattaja ei näe tarpeelliseksi puolustella oman rotunsa ongelmia. Vakuuttavien myyntipuheiden sijaan hän kertoo rodun ongelmista ja yhdistelmiensä riskeistä. Hyvä kasvattaja ei kierrä rodun tai omien linjojensa ongelmiin liittyviä kysymyksiä alkamalla puhua muiden rotujen tai kasvattajien ongelmista. Kasvattajan puheissa rotu ei ehkä kuulostakaan rotuesittelyiden unelmakoiralta. Mielessäsi saattaa käydä, että onkohan tämä rotu sittenkään hakemaani.

Omistaa ja kasvattaa epätäydellisiä koiria

Jokaisella hyvän kasvattajan omalla koiralla ja kasvatilla on puutteensa, koska täydellisiä koiria ei ole. Osa koirista on ehkä fyysisesti rikki, toisilla saattaa viirata enemmän tai vähemmän päässä ja jotkin eivät oikein vastaa rakenteeltaan kasvattajan ihannetta. Hyvä kasvattaja kertoo näistä puutteista avoimesti ja rehellisesti – mielellään kysymättäkin. Jos kasvattajan koirat vaikuttavat liian täydellisiltä, juokse ja lujaa!

Kaikki hyvänkään kasvattajan koirat eivät ole jalostusainesta. Jokaisella hyvän kasvattajan omalla koiralla tai sijoituskoiralla ei ole eikä niille myöskään tule jälkikasvua. Myös kalliiksi tullut tuontikoira jätetään jalostuskäytön ulkopuolelle, jos koirassa tai sen suvussa ilmenee suuria puutteita. Menestynyt koira ei ole hyvälle kasvattajlle yhtä kuin loistava jalostuskoira, koska vasta jälkeläisnäyttö määrittelee koiran jalostusarvon. Tästä syystä hyvän kasvattajan muutaman vuoden ikäisillä uroksilla ei ole vielä kymmentä pentuetta.

Tuntee vastuunsa niin koiria kuin kasvatinomistajiakin kohtaan

Hyvä kasvattaja tavoittelee ensisijaisesti hyvinvoivia koiria eikä kumarra sokeasti rotumääritelmälle. Hyvä kasvattaja päivittää tietojaan jatkuvasti ja hänellä on rohkeutta uhmata vallalla olevia, kyseenalaisina pitämiään ihanteita. Erityisesti näyttelymaailman määrittelemä rodunomaisuus tuntuu monissa roduissa sotivan hyvinvoinnin kanssa: tavoitellaan muun muassa raskasta rakennetta, lyhyttä kuonoa ja hervotonta turkkia, jotka aiheuttavat turhanpäiväisiä terveysriskejä ja voivat heikentää elämänlaatua merkittävästikin.

Hyvä kasvattaja näkee epäonnistumiset mahdollisuutena oppia uutta ja jakaa tietoa. Ne eivät ole hänelle jotain, mikä hylätään ja piilotetaan piironginlaatikkoon. Tästä syystä hyvä kasvattaja haluaa pitää yhteyttä myös heikommat eväät elämään saaneisiin kasvatteihinsa ja näiden omistajiin. Hyvä kasvattaja ymmärtää, että kasvatinomistajat elävät päivittäin paitsi omien valintojensa myös kasvattajan valintojen kanssa – niin hyvässä kuin pahassakin. Tilanteen ollessa toivoton hyvä kasvattaja on valmis lyömään hanskat tiskiin ja aloittamaan alusta, vaikka siinä menisi vuosien työ hukkaan.

Hyvälle kasvattajalle voi kertoa ongelmista pelkäämättä ikävyyksiä. Kuullessaan kasvattinsa sairastumisesta tai luonneongelmista hyvä kasvattaja ei ala etsiä syyllisiä tai katoa savuna ilmaan. Kasvuhäiriöisten ja nivelrikkoisten koirien omistajien kanssa keskustellessa oppii yhden valitettavan asian hyvin nopeasti: turhan moni kasvattaja on erittäin taitavia katoamistempuissa kuullessaan kasvattiensa ongelmista. Katoamistempun tai syyttelyn sijaan hyvä kasvattaja jakaa kokemuksiaan sairauteen ja sen hoitoon liittyen. Jos kokemuksia ei vielä ole, hyvä kasvattaja etsii tietoa yhdessä kasvatinomistajan kanssa.

Pohjustaessani tätä tekstiä törmäsin useammankin kerran näkemyksiin, joissa ihmeteltiin nykyisten pennunetsijoiden vaatimuksia kemioiden pelaamisesta: ”Mihin niitä kemioita tarvitaan, kun eihän sitä ole pakko luovutuksen jälkeen olla yhteydessäkään!” Pöyristyttävää. Asiallinen ja vastuullinen kasvatustyö vaatii nähdäkseni kasvattiensa tuntemista, mikä puolestaan edellyttää yhteydenpitoa kasvatinomistajien suuntaan. Kaikista pennunostajista ei tarvitse tulla ylimpiä ystäviä, mutta kemioiden olisi syytä pelata siinä määrin, että yhteydenpito sujuu edes joskus ja jouluna.

Kannustaa vaatimatta

Hyvän kasvattajan ei tarvitse esittää vaatimuksia kasvatinomistajilleen, sillä hän tekee riittävän pohjatyön valitessaan pennuilleen koteja. Kasvattajan sanavalta kasvattinsa asioihin loppuu, kun papereihin kirjoitetaan nimet alle ja raha ja koira vaihtavat omistajia. Hyvä kasvattaja ymmärtää tämän ja tietää, ettei voi vaatia kasvatinomistajaltaan asioita. Joskus kemiat eivät ehkä lopulta kohtaakaan niin hyvin kuin toivoisi, mutta silloinkin hyvä kasvattaja ymmärtää, ettei voi puuttua kasvattinsa asioihin, jos koira hoidetaan kunnialla.

Hyvä kasvattaja kannustaa tutkituttamaan kasvattejaan esimerkiksi järjestämällä joukkokuvauksia tai palauttamalla osan myyntihinnasta tutkimusten jälkeen. Hän on avoin terveysasioissa ja kannustaa myös kasvatinomistajiaan siihen. Hyvä kasvattaja myös huomioi menestyneitä kasvattejaan ja järjestää vapaaehtoisia koulutuksia kannustaen näin kasvattejaan omistajineen rodunomaisten lajien ja harrastusten pariin.

Oppii myös toisten kantapäiden kautta

Hyvästä kasvattajasta tulee loistava, kun hän oppii oppimaan paitsi omista myös muiden kokemuksista. Lainaan Elli Kinnusta (”Miksi hyvät kasvattajat kasvattavat rikkinäisiä koiria?”), joka tiivistää mielestäni osuvasti:

”Toinen asia on liika objektiivisuus. Kun asia ei kosketa ihmistä, se ei kosketa. Sitä ei silloin voi kutsua välinpitämättömyydeksi tai vastuuttomuudeksi, se on vaan merkki siitä että asia ei ole päässyt vielä edes käsittelyasteelle. – – Ei muovipussien pohjien kestävyys ole mikään juttu mikä mulle kuuluisi, paitsi sitten kun se pettää ja jotakin tippuu varpaille niin että sattuu. Yksi tärkeä taito koiramaailmassa on oppia oppimaan muidenkin kuin oman kantapäänsä kautta.”

”Siinä vaiheessa kun kasvattaja kuuntelee harrastajia ja ottaa vakavasti sen tiedon ja palautteen joka sieltä päin tulee, silloin minun asteikollani kasvattaja muuttuu omalla asteikollaan hyvästä kasvattajasta loistavaksi kasvattajaksi, jonka jalostustyötä uskaltaisin tukea seuraavalla isolla lottolapullani joka määrittää sen, minkälaista maisemaa katselen sitten kun pääsen seuraavan koirani pään sisään.”

Kuvat © EveryCarListed P / Flickr (CC BY-SA 2.0), Pixabay ja Free Stock Photos

·32 kommenttia

Mahtaakohan yhdenkään toisen koirarodun parista löytyä yhtä monta puolustelevaa synonyymiä lihavuudelle kuin labradorinnoutajapiireistä. ”Ei, koirani ei ole läski, se on vaan vankkarakenteinen / massiivinen / niiiiiin ISO poika / jytky / hyvälihainen / raskasluustoinen / jätti / muhku…” Termejä riittää loputtomaksi listaksi. Voisi luulla, että labbista harkitsevan kotikokelaan odotetaan pänttäävän ulkoläksyinä synonyymisanastosta kohdat ”lihava” ja ”ylipainoinen”. Rakkaalla lapsella on monta nimeä vai minkäs se nyt menikään.

”Koira on pidettävä niin hoikkana, että näyttelytuomareita ja osaa labbiskasvattajista kauhistuttaa”, totesi ortopedi mulle Norpan kinnerdiagnoosin jälkeen ja samanlaista viestiä on tullut muiltakin hoitaneilta ortopedeiltä ja eläinlääkäreiltä. Kertonee omaa karua kieltään labbiksista. Mulla on nyt sitten vissiin labbismittapuulla ”nälkiintynyt ajokoira”, joka tosin mielestäni vaikuttaa lähinnä runkoonsa nähden normaalikuntoiselta koiralta. Näyttelytähtösen vieressä tuo reppana ei ole tynnyrimäisyyttä nähnytkään, mutta esimerkiksi Muikun emään verrattuna Norppa on selvästi massiivinen, vaikka säkäkorkeus taitaa huidella samoissa senteissä. Olinkin aika järkyttynyt palatessani ekan kerran Muikun kasvattajalta kotiin: silmä ehti tottua jo tiiviin puolen vuorokauden aikana sprinkkuun niin, että kotona odottikin valtamerilaiva.

Siinä missä lihavan synonyymit hallitaan, laihdutus lukeutuu välteltäviin kirosanoihin. Laihdutuskuurille kehottavat eläinlääkärit eivät ymmärrä mistään mitään – kaikkein vähiten labbisten painoista. Labradorinnoutajilla näyttäisi olevan oma maaginen mittapuunsa mitä ihannepainoon tulee: ”Koirana kyllä ehkä sopusuhtainen, mutta labbikseksi aivan liian luikku!” Joidenkin mukaan labbiksella kuuluu olla lämmittävä rasvakerros kylkiluiden päällä alkuperäisestä käyttötarkoituksesta johtuen, tosin käsitys tarpeellisen rasvakerroksen paksuudesta tuntuu vaihtelevan kovin. Koiransa laihdutuskuurille pistäneitä varoitellaan menemästä liiallisuuksiin ja heille muistutellaan säännöllisesti, että labradorinnoutajan ei kuulu olla ajokoira eikä varsinkaan vinttikoira. Onpa tullut nähtyä suoranaisia kehotuksiakin hankkia mieluummin vinttikoira tai käyttölinjainen labradorinnoutaja kuin pitää näyttelylinjainen labbis hoikkana.


Mustan labbiksen kuvat © Jenna Juuti / Keltaisen labbiksen kuvat © Milla Markkanen (kuvissa esiintyy Aino FIN11978/01) – Kiitos molemmille kuvista!

Sain kahdelta labbiksen omistajalta lainaksi yllä olevat mainiot kuvaparit. Vasemmalla puolella on yläkuvassa reilun vuoden ikäinen musta 34-kiloinen narttu ja alla sama koira melkein 2,5-vuotiaana 27-kiloisena. Kuvapari sai FB:n Labbisryhmässä paljon positiivista huomiota, mutta joukkoon mahtui jälleen kerran myös niitä, joiden mukaan koira on jälkimmäisessä kuvassa liian laiha labradorinnoutajaksi. Tynnyrimäisyyttä ehkä uupuu ja vatsalinja nousee rotumääritelmän vastaisesti, mutta että koira pitäisi lihottaa silmää huijatakseen? Jo on aikoihin eletty! Omistajan mukaan koirasta tuli kilojen karistua pirteämpi, iloisempi ja jaksavampi lenkkeilijä, joten ei pitäisi olla epäselvää kumpi paino on koiran itsensäkin kannalta ihanteellisempi. Jos tämä nuori labbis muuttui jonkun silmissä ajokoiraksi, suosittelisin näöntarkistusta.

Oikean puoleisissa kuvissa esiintyvä keltainen labradorinnoutaja Aino on ensimmäisessä kuvassaan noin 35-kiloinen ja abouttiarallaa 4-vuotias. Jälkimmäisessä kuvassa nartulla on ikää pari vuotta enemmän, mutta 10 kiloa kevyempänä se vaikuttaisi pikemminkin nuortuneen. Omistajan mukaan Ainon elämä alkoikin kunnolla vasta 6-vuotiaana, sillä se heräsi aivan uudella tavalla eloon liikakilot karistettuaan ja osoittautui myöhemmin vanhuudenpäivillään oikein turbomummoksi. Tästäkään labbiksesta ei kyllä saa tekemälläkään ajokoiraa saatika sitten vinttikoiraa.

Vaikka labradorinnoutaja ei olekaan ajo- tai vinttikoira, siihen pätevät ihan samat periaatteet kuin muihinkin koiriin: Ihannepainossaan olevan koiran kylkiluut tuntuvat kevyesti silittämällä – myös labbiksen ollessa kyseessä. Ohutturkkisilla yksilöillä viimeiset kylkiluut voivat näkyä tietyissä asennoissa ilman, että koira on liian laiha. Lisäksi metsästyskoirat tuppaavat ymmärtääkseni hoikistumaan kauden ollessa kiivaimmillaan.


Greyhoundin kuvat © The Sighthound Underground / Labradorinnoutajan kuvat © Purina Body Condition System (PDF)

Valtavien labbisten joukkoon mahtuu toki niitäkin, jotka eivät oikeasti ole lihavia, vaan jo rakenteensakin puolesta sairaalloisen massiivisia. Paino sanalla sairaalloisen. Olen ilokseni huomannut, että suuren ja/tai raskaan rakenteen riskit on tiedostettu ja myönnetty jo ainakin muutamissa jättiroduissa. Isompi ja raskaampi ei olekaan enää parempi. Valitettavasti samaa herätystä ei ole koettu labbispiireissä tai ainakaan se ei ole konkretisoitunut käytäntöön näyttelylinjaisten parissa. ”Labbiksen nyt vaan kuuluu olla vankkarakenteinen!” Terveys- ja hyvinvointinäkökulman laiminlyöntiä perustellaan puhtaasti ulkonäköseikoilla. Prioriteetit kohdillaan, etten sanoisi. Kasvuhäiriöisen ja nivelrikkoisen labbiksen omistajana seuraava Labbiskerhon sivuilta lainattu pätkä sai ensin näkemään punaista ja sitten itkemään lohduttomasti:

”Rotumääritelmä kuvaa labradorinnoutajan vankkarakenteiseksi, tiivisrunkoiseksi koiraksi, jolla on voimakas ja leveä lanne. Kevyet “field trial“ -tyyppiset koirat eivät siis vastaa rotumääritelmää. Toisaalta rotumääritelmässä mainitaan myös toiminnanhaluisuus – labradori ei kuitenkaan saa olla mastiffimaisen raskas ja flegmaattinen. Yleisempi ongelma rodussamme ovat silti liian kevyet, heikkoluustoiset koirat, joilta usein puuttuvat myös rodun tyypilliset erityispiirteet.” (lainattu 29.12.2015 Labradorinnoutajakerhon Yleisvaikutelma-sivulta)

Käsi ylös, kuka ottaisi mieluummin nivelrikkoisen raskasrakenteisen labbiksen kuin kevyemmän ”ajokoiralabbiksen” nivelrikon kera? Jos nostit tassun kohti taivasta, voisi tehdä ihan hyvääkin elää jonkin aikaa nivelrikkoisen kanssa. Hoikka ja maltillisemmin rakentunut koira pärjää yleensä paremmin nivelrikkoisena kuin ylipainoinen tai raskasrakenteinen koira. Nyt jo edesmennyt ortopedi Kai Skutnabb piti Norppaa hyvin epätavallisena kinnerpotilaana, sillä tyypillisimmin kinnervaivojen vuoksi hoitoon hakeutuu kuuleman massiivisia labradoriuroksia. Ihmettelenpä mahtaako labbiksen luustoterveys tosiaan olla niin ruusuisella tolalla kyynär-, kinner- ja polviongelmineen, että kasvuhäiriöihin sairastuvien koirien hyvän elämän eväät voidaan talloa ulkonäköön vedoten.

Oikeastaan kaikkein vastenmielisimpänä ilmiönä pidän parivuotiaina ”valmiita” koiria. Hitaan kypsymisen soisi olla raskasrakenteisten rotujen parissa tavoiteltava ominaisuus, koska sekä pentu- ja nuoruusiän ylipainon että nopean kasvun tiedetään altistavan kasvuhäiriöille. Katselkaapa joskus kehissä pyöriviä nuoria uroksia. Moniko niistä vaikuttaa hitaasti kypsyvältä? Kyllähän ne varmasti massaa keräävät useamman vuoden, mutta lopputulos on niin jytky, että elopainoa riittää kannettavaksi jo nuorena. Samaan aikaan pennunomistajia pelotellaan vääränlaisen ruokinnan, liikuttamisen ja portaiden vaaroista, jotta omistaja ei vaan riko herkässä iässä olevan koiran luustoa. Pennun kanssa on toki syytä pitää järki kädessä, mutta olenko tosiaan ainoa, joka on havaitsevinaan tässä pienen ristiriidan? Ensin jalostetaan massiivinen nopeasti kypsyvä koira ja sitten yritetään olla kieli keskellä suuta, jotta nopeaan kasvuun ja raskaaseen rakenteeseen liittyvät riskit eivät konkretisoituisi terveysongelmiksi… Melkein koomista kaikessa lohduttomuudessaan eikä koske vain labradorinnoutajia.

Facebookin Labradorinnoutajat-ryhmässä nousee tasaisin väliajoin keskustelua labbisten lihavuudesta ja raskasrakenteisuudesta. Olen osallistunut niihin nostaen esiin samoja koirien hyvinvointiin ja luustoterveyteen nojaavia pointteja kuin tässäkin artikkelissa. Kerroin myös taannoin päätyneeni vaihtamaan rotua ensisijaisesti juurikin ulkomuoto- ja hyvinvointinäkökulmien rajun yhteentörmäyksen vuoksi. Sain kuulla rotuvaihdoksen olevan hyvä idea, kun kerran rotumääritelmän mukainen labbis ei kelpaa ja on mielestäni läpeensä sairas. Pointtini meni taas ohi niin, että heilahti… On se väärin, jos arvottaa koiran hyvinvoinnin korkeammalle kuin näyttelykehissä määritellyn, käytännössä pelkkään ulkonäköön perustuvan rotumääritelmänmukaisuuden. En näe labradorinnoutajan terveystilannetta (vielä) toivottomana, mutta hyvinvointinäkökulman soisi nousevan massakeskusteluissa esiin nykyistä useammin. Tällä hetkellä keskustelu tuntuu nimittäin pyörivän ulkonäkömieltymysten ja käyttöön liittyvien ominaisuuksien välillä.

Ihmettelin samaista keskustelua lukiessani myös sitä, miten ylipainoisissa ja/tai liioitellun raskasrakenteisissa koirissa näkyy rakkaus rotuun. Hieman myöhemmin välähti, että siitähän tässä juuri on kyse: Sokeasta rakkaudesta ihmisen itse lähinnä ulkonäköseikkojen avulla määrittelemää rotua (eli rotumääritelmää) kohtaan. Kumarretaan sille ainoana oikeana pidetylle tulkinnalle labradorinnoutajan ulkomuodosta ja pyllistetään samalla koirien hyvinvoinnille.


Norppa, ikää 3 v ja melkein 4 kk

·2 kommenttia

En edes muista kuinka kauan tarkalleen pyysin, anoin, lahjoin ja lopulta taisin jo yrittää kiristääkin vanhemmiltani koiraa. Reipas vuosikymmen (tulokseton sellainen) siinä taisi kuitenkin vierähtää, sillä ehdin päntätä melkoisen määrän rotujen nimiä kahlatessani kaikki kirjaston koirakirjat läpi ”muutamaan” kertaan. Reiluun vuosikymmeneen mahtuu myös yksi pitkäaikainen samojedihoidokki ja lukematon määrä virtuaalikoiria.

Yhdellä rodulla on ollut aivan erityinen paikka sydämessäni alusta asti. Olinkin vuosien ajan aivan varma, että ensimmäinen koirani tulisi olemaan ei vähempää eikä enempää kuin landseer. Koiranhankinnan konkretisoituessa konkretisoituivat kuitenkin onneksi myös realiteetit: kuvittele itsesi raahaamassa landseerin kaltainen jättirotua perässäsi hissittömässä kerrostalossa tai julkisissa liikennevälineissä – juu ei. Piti löytää landseer pienemmässä ja siten ehkä myös hieman monipuolisemmassa paketissa. Tutkailin varteenotettavimpina vaihtoehtoina noutajia ja suurempia spanieleita. Molemmista löytyi monipuolisia ja elämäniloisia tuttavuuksia, mutta turkki ratkaisi asian labradorinnoutajan eduksi.

Norpan osteokondroosi ja sitä seuranneet ongelmat ovat olleet melko raju pudotus haavelinnoista. Niitä ruusunpunaisia pilvilinnoja kun tuli tosiaan rakenneltua reilu vuosikymmen. Olen näiden kolmen vuoden aikana kokenut, kuullut ja nähnyt vähän liiankin paljon, minkä seurauksena on tullut väkisin mietittyä välillä, että kuinka tässä uskaltaa enää ottaa yhtäkään koiraa. Koirakuume kasvoi kuitenkin hiljalleen pelkoja suuremmaksi. Vaan koirarodun valintapa osoittautui tällä kertaa entistä haasteellisemmaksi tehtäväksi…

Miten olisi toinen labbis?

Norppa on ollut luonteeltaan just eikä melkein sitä mitä hainkin, joten jotakuta kiinnostanee se, miksen ottanut toista labradorinnoutajaa. Kyse on maamme suosituimmasta rodusta, jossa on kaksi linjaa ja kirjava joukko välimuotoja – luulisi siis valinnanvaraa riittävän! Varmasti riittää, en sitä kielläkään. Omalla kohdalla kyse on kuitenkin terveysriskien, jalostusta ohjaaviin ihanteiden ja käyttötarkoituksen kohtaamisesta. Muutaman vuoden tutkailun tuloksena totesin, ettei labbiksista löydy kovin helposti yhdistelmää, jossa nämä risteäisivät haluamallani tavalla.

Arvatkaa mikä on ylivoimaisesti useimmin ortopedien odotushuoneessa tapaamani rotu? Mikäpä muukaan kuin labradorinnoutaja. Olkoonkin myös Suomen suosituin rotu, silti erityisesti kyynäriltään sököjä labradoreja tulee vastaan aivan liikaa. Moni pennunhankkija tuntuu kantavan huolta ”lonkkaviasta”. Itse melkein toivon, että se olisi luustopuolella labbiksen suurin ongelma… Valitettavasti mun nähdäkseni rodun ongelmanivelet ovat kuitenkin muualla ja ikävä kyllä ennusteeltaan heikompia kuin tuo niin pelätty ”lonkkavika”. Lonkkaongelmien ja eliniän välillä ei ole tutkimusten mukaan yhtä voimakasta korrelaatiota kuin kyynärongelmien ja eliniän välillä. Labbikselle tyypillisiä osteokondroosiniveliä ovat kyynärten lisäksi kinner- ja polvinivelet, joiden hoitoennuste on yleensä vielä kyynärniveltäkin heikompi. Olkanivelen osteokondroosin ennuste olisi hyvä, mutten ole henkilökohtaisesti tavannut ainuttakaan olkanivelen OCD:sta kärsivää labbista. Kaikkia muita mainitsemiani OCD:n tyyppejä on kyllä tullut kohdattua.

Pelkästään luustoriski ei kuitenkaan ollut syy luopua labbiksesta. Kyse on ennemminkin kokonaisuudesta: Näyttelylinjaisten piireissä vallitsevista ihanteista, jotka viittaavat kintaalle hyvinvoinnille. Kaikki kyllä selittävät pyrkivänsä terveisiin koiriin eli vähentämään luusto-ongelmia, mutta sairastuville koirille ja niiden hyvinvoinnille ei uhrata ajatustakaan – tai jos uhrataan, nämä ajatukset eivät konkretisoidu käytäntöön. Näyttelykehissä arvostetaan massiivisia koiria, jotka pärjäävät usein heikommin huonojen nivelten kanssa kuin maltillisemmin rakentuneet lajitoverinsa. Näin sairaan koiran omistavan ihmisen näkökulmasta luustovioista kärsiville näyttelylinjaisille ei siis lähtökohtaisestikaan yritetä antaa mahdollisuuksia pärjätä elämässä… Samaan aikaan ollaan kyllä valmiita osoittelemaan sormella ruokintaa, portaita, liikutustapoja ja ties mitä.

Mitenkäs sitten käyttölinjainen labradorinnoutaja? Kyllähän mie sitä mietin. Mietin itse asiassa varsin pitkään ja olin yhteydessäkin erääseen erityisen kiinnostavaan kasvattajaan. Samat riskithän käyttiksilläkin on, mutta mieluummin tukisin tervehenkisiä jalostuskriteereitä rahoillani. Olen kuitenkin katsellut kieroon varsinkin nuorten koiraharrastajien keskuudessa vallitsevaa sokeaa käyttisjumalointia. Sinänsä käyttisten ihannoinnissa ei itsessään ei ole mitään vikaa, onhan ne monissa roduissa maltillisemmin rakentuneita kuin näyttelylinjaiset toverinsa, mutta hieman häiritsee se kuinka jokatoinen koiratyttö unelmoi käyttiksen hankkimisesta. Monelle riittäisi vähemmätkin paukut. Omalla kohdalla totesin, että käyttölabbiksen hankkiminen tämän hetkisiin tarpeisiini olisi sama kuin ostaisi rataferrarin perheautoksi. Katsotaan sitten joskus tulevaisuudessa uudelleen, jos koiraharrastus vie tosissaan mukanaan.

Perspektiivin laajentamista

Labbiksesta luovuttuani suuntasin katseen luonnollisesti ensin muihin noutajiin. Mielessä kävivät varteenotettavimpina vaihtoehtoina kultainennoutaja, sileäkarvainen noutaja ja kiharakarvainen noutaja. Kultsun tuli hylättyä pitkälti samoista syistä kuin labbiskin, vaikka luustoterveyden ja ihanteiden törmäys ei ehkä ole ihan yhtä korostunut kuin näyttelylabbiksilla. Flatin kohdalla vaakakupissa painoivat lyhyt elinikä ja syöpien yleisyys. Lisäksi sain kuulla useammaltakin suunnalta kuinka uskomattoman ärsyttäviä elukoita flatit voivat pahimmillaan olla. 😀 Kihara olisi ehkä lopulta houkuttanut eniten, mutta mitä enemmän otin selvää rodusta, sitä kovempaa hälytyskellot soivat epilepsian suhteen.

Noutajat eivät toki ole englanninbulldoggeihin tai muihin jalostuksen irtikuviin verrattavassa jamassa, mutta kovin vakavia rotutyypillisiä ongelmia niilläkin tuntuu olevan. Toki joukkoon mahtuu paljon terveitäkin yksilöitä, mutta se ei paljon lohduta siinä vaiheessa, kun itselle osuu se rodulleen tyypillistä sairautta sairastava yksilö. En todellakaan halua vaihtaa luustoriskiä syöpä-, epilepsia- tai autoimmuunisairausriskiin, joten oli pakko kääntää katse noutajista muihin rotuihin. Kovin montaa vaihtoehtoa en lopulta edes vakavissani harkinnut. Lista näytti lyhykäisyydessään seuraavalta (suluissa syy rodun hylkäämiseen):

  • isovillakoira (epilepsia, turkki ja näyttelykeskeisyys – jenkkien käyttövillikset olisi kylläkin makeita!)
  • dalmatiankoira (värijalostus ja siihen liittyvät kuurous ja uriittikideongelmat)
  • sileäkarvainen collie (typerä syy, mutta nahkasta vaan puuttuu kerta kaikkiaan se jokin)

Harkitsin jo heittäväni hanskat tiskiin, kun kaipaamani luonnetta ei tuntunut löytyvän riittävän terveestä kropasta. FCI 1 -ryhmässä olisi jokunen terveyskriteereihin istuva paimenkoira, mutta ne tuntuvat liian… Noh, paimenilta. Purin rotuahdistusta pienelle koiratuttavajoukolle ja sieltä tipahti ratkaisu: ehdotus, jota olin jo ensimmäistä koiraa etsiessäni pohtinut, mutta joka ei ollut syystä tai toisesta tullut nyt lainkaan mieleen – spanielit.

Takaisin spanieleihin

Vinkkien ja pienen järkipuheenkin jälkeen palasin taas spanieleihin, jotka olin Norppaa hankkiessani hylännyt trimmattavan turkin vuoksi. Englanninspringerspanieli kolahti hyvinkin nopeasti. Joku sprinkkuharrastaja kiteytti englanninspringerspanielin osuvasti yhteen lauseeseen: ”Sama koira voi olla isännän metsästyskaveri, emännän näyttelykoira, lasten agilitykoira ja perheen lemmikki.” Kun merkittäviä ennenaikaisesti monttuun vieviä terveysriskejäkään ei tuntunut löytyvän eikä turkinhoitokaan vaikuttanut lopulta ylitsepääsemättömältä esteeltä, päätös oli pian sinetöity. Enkkuprinkun eduksi katsottakoon myös se, että vaikka sprinkku ei olekaan yhtä yleinen kuin labbis, valinnanvaraa löytyy nähdäkseni kiitettävästi moneen muuhun kiinnostavaan rotuun verrattuna.

Englanninspringerspanielin suurin terveysongelma lienevät labradorinnoutajienkin repertuaariin kuuluvat tulehdukset ja iho-oireet. Epilepsiasta, autoimmuunisairauksia tms. en ole kuullut – toki yksittäisiä tapauksia löytyy varmasti rodusta kuin rodusta. Muutamasta osteokondroosia (kyynär- ja olkanivel) sairastavasta sprinkusta on kantautunut korviini tieto, mutta varsinkin huonoennusteisiin niveliin liittyvä luustoriski on huomattavasti pienempi kuin labbiksissa. Rotujen lonkkatilanne lienee hyvin samankaltainen enkä ole siitä erityisen huolissani. Näyttelylabbista 10 kiloa kevyemmän sprinkun voi yleistäen olettaa pärjäävän paremmin, vaikka kohdalle ei osuiskaan luustoltaan parasta A-luokkaa.

Täysin ilman kompromisseja en toki englanninspringerspanieliinkaan päätynyt. Eniten annoin periksi lopulta turkkiin liittyvissä vaatimuksissa. Mahdollisimman vaivaton turkki vaihtui trimmattavaan turkkiin. Toinen kompromissi tuli tehtyä kokoon ja harrastusmahdollisuuksiin liittyvissä vaatimuksissa, sillä sprinkkunarttujen fysiikka ei välttämättä riitä vepeen pienehkön koon vuoksi. Muikun emä on menossa ensi kesänä vepen alkeiskurssille, joten mielenkiinnolla odotan millaista viestiä sieltä suunnalta tulee. Onhan noita kiinnostavia lajeja muitakin.

Tällä hetkellä tuntuu, että englanninspringerspanielista saattaisi hyvinkin muodostua samanlainen nappivalinta luonteensa puolesta kuin labbiksesta kolme vuotta sitten. Jos nyt saisi vielä terveen ja harrastuspotentiaalia osoittavan koiran, niin voilà! Toivotaan parasta.

Jatkoa seuraa…

Seuraava koira ei ole toivottavasti ajankohtainen vielä muutamiin vuosiin, mutta voihan sitä aina unelmoida. Mitään kovin suuria suunnitelmia ei ole kylläkään toistaiseksi mielessä. Muikun kanssa ollaan vielä tutustumisvaiheessa, mutta ainakaan näin lyhyen tuttavuuden jälkeen en pidä mahdottomana ajatusta toisesta enkkusprinkusta. Jos koirien kanssa harrastaminen vie tosissaan mennessään, käyttölinjainen labradorinnoutaja voisi tulla sekin kysymykseen. Koko intohimoni koiriin tiivistyy kuitenkin yhteen rotuun, joten se landseer on varmasti hankittava ennemmin tai myöhemmin vesipelastusta silmällä pitäen. Lansu taitaakin olla tätä nykyä ainoa rotu, jonka kanssa olen ehkä valmis ottamaan jätteihin (/ raskaaseen rakenteeseen) liittyvän tietoisen riskin.