·0 kommenttia

Suomenkielinen nimi

 Dominanssi – totta vai tarua?

Alkuperäinen nimi

 Dominance in Dogs: Fact or Fiction?

Kirjoittanut

 Barry Eaton

Suomentanut

 Katriina Mähönen

Painopaikka ja -aika

 Dark Oy, Vantaa 2004

Sivuja

 39

Sehän oli nopeasti luettu. Monelta suunnalta suositeltu kirja, mutta anti jäi lopulta yhtä laihaksi kuin kirjan sivujen määräkin. En oikein tiedä missä vika. Vaikea nähdä, että Eatonin Dominanssi – totta vai tarua? onnistuisi kääntämään yhdenkään johtajuusperiaatteen nimeen vannovan päätä. Itse en johtajuusaatetta allekirjoita ja kaikki opuksessa esitetyt ajatukset olivat jo tulleet tutuksi, joten en odottanutkaan mitään ajatusmaailmaa mullistavaa lukukokemusta. Yritin ehkä kuitenkin hakea jonkinlaista tukea omille ajatuksilleni, mutta perustelut tuntuivat jotenkin jäävän monin paikoin puoli tiehen ja ympäripyöreiksi ollakseen tieteellisesti vakuuttavia. Toisaalta täytynee antaa tunnustusta siitä, että kyseessä lienee niitä ensimmäisiä teoksia, joissa dominanssiteoriaa kumoavaa materiaalia on ylipäätään koottu yksien kansien väliin kaiken kansan luettavaksi.

Sudet susina, koirat koirina ja ihmiset ihmisinä

Koko kirjan voisi tiivistää tämän kappaleen väliotsikkoon. Johtajuusteoria olettaa, että A) koira ja ihminen kykenevät muodostamaan lauman ja B) että koira pyrkii nousemaan lauman arvoasteikossa ylöspäin. Eaton kumoaa molemmat väitteet lähinnä toteamalla, että ne eivät pidä paikkaansa. Perusteluja annetaan nähdäkseni kovin ohuenlaisesti: Laumateoria kumotaan kirjasessa kertomalla, että laumat koostuvat pääsääntöisesti vain yhdestä lajista. Ihminen ja koira eivät voi muodostaa laumaa, koska koira ymmärtää olevansa koira eikä pidä ihmisiä koirina. Dominanssiteoriaa puolestaan kritisoidaan siitä, että se perustuu vankeudessa eläneisiin susiin. Koiria pitäisi kuuleman vertailla villeihin susilaumoihin tai vielä mieluummin villikoiriin, sillä koira ei ole enää susi.

Etsin omille ajatuksilleni tukea, mutta sainkin sen sijaan vain lisää kysymyksiä. Minulle ei esimerkiksi missään vaiheessa valjennut, miksi koiria tulisi tieteen valossa verrata mieluummin villeihin susilaumoihin kuin tarhasusiin. Samoin jäi hieman epäselväksi se, miksi tarhasudet ilmentävät dominanssia, mutta villit eivät niinkään. Perusteluksi esitellään se, että vankeudessa elävät laumat koostuvat kumpaakin sukupuolta olevista eri-ikäisistä ja eri paikoista lähtöisin olevista toisilleen tuntemattomista susista, mutta toisaalta… Koirien dominanssin puutetta perustellaan muun muassa sillä, että ne saavat kaiken ”tarjottimella” eli ruoasta, vedestä, suojasta, seurasta ja virikkeistä ei ole pulaa. Miksi tarhasudet muodostavat hierarkian, vaikka niillekin on kaikki tämä enemmän tai vähemmän tarjottimella ihmisen toimesta?

Saavutettujen etujen puolustaminen ≠ korkeamman aseman tavoittelu

Jos ei jotain hyvääkin sentään. Omien etujen puolustamista koskevan kappale oli mielenkiintoinen, sillä kuten kirjassakin todetaan, resurssien puolustaminen on yksi tieteellisesti hyväksytyistä dominanssin selitysteorioista. Eaton kuitenkin korostaa, että koira ei tunne omistamisen käsitettä, vaan toimii aina tavalla, joka on sille itselleen palkitsevin. Toisin sanoen esimerkiksi ruokaansa puolustava koira ei tavoittele ”laumanjohtajuutta” tai muutoinkaan korkeampaan asemaa, vaan se yksinkertaisesti vain puolustaa saavuttamaansa etua – ts. resurssia eli tässä tapauksessa ruokaa.

En olettanutkaan resurssia puolustavan koiran yrittävän kivuta kalifiksi kalifin paikalle, mutten ollut tullut ajatelleeksi, että koira ei välttämättä ymmärrä omistamisen käsitettä. Hyvin usein kuulee puhuttavan, että koira omii damia tai muita esineitä. Tämä on ehkä hieman harhaanjohtavaa. Koulutusfilosofiani perustuu kyllä hyvin vahvasti koiran itsekkyyteen ja oman edun tavoitteluun, mutta siitä huolimatta vasta nyt aidosti valkeni, että omimistilanteissa onkin koiran näkökulmasta kyse edun säilyttämisestä eikä varsinaisesta omimisesta (= omana pitämisestä).

Mitä romukoppaan heitettyjen johtajuusaatteiden tilalle?

Tiivistetäänpä Eatonin ”Mitä sitten pitäisi tehdä?” -otsikon alle kokoamat suositukset: sosiaalista pentua ja opeta sille kodin säännöt; ole lähellä, kun pentu syö ja lisää vaikka välillä kuppiin ruokaakin kesken ruokailun; leiki vetoleikkejä niin, että pentukin saa voittaa; käytä peruskoulutuksessa palkitsemiseen perustuvia kannustavia opetusmenetelmiä ja ole reilu! Hyviä ohjeita, allekirjoitan kaikki. Toisaalta raapaisu oli hyvin pintapuolinen. Kun vääriä oletuksia oli juuri kumottu noin 30 sivun edestä, olisi voinut odottaa hieman syvällisempää paneutumista siihen, miten koiran pääkoppa sitten oikeasti toimii.

Eaton kritisoi rutiinien muuttamista, koska silloin koiralta viedään sen odottamat palkitsevat asiat. Omaan ajatusmaailmaani tämä kuvio ei oikein tahdo mahtua. Kirjassa käytettiin esimerkkeinä kahta tilannetta: Ensimmäisessä koira on tottunut saamaan ruokansa tietyn ohjelman lopputunnarin kuultuaan ja toisessa koiraa on tervehditty kotiin tullessa aina iloisesti ihmisten toimesta. Jos koira ei saakaan ruokaansa heti lopputunnarin päätyttyä tai saa kotiin palaavan ihmisen huomiota, Eatonin mukaan siltä viedään odotettu palkinto ja koira kokee tämän rangaistuksena. En ihan ymmärrä mistä se palkinto on koiralle tulossa – siitä tavanomaisesta odottamisesta? No joo, ehkäpä ymmärtämättömyyteni johtuu siitä, että en ole alkujaankaan luonut tarkkoja rutiineja omien koirieni kanssa. En nimittäin halua niiden vaativien katseiden ilmestyvän viereen kellon lyödessä.

Mitä siis pidin kirjasta?

Samaa virttä toitotetaan johtajuusteorian kumoavana perusteluna joka tuutista ja vaikken sitä kiistäkään (päin vastoin!), pelkät toteamukset kevyine perusteluineen eivät silti täytä ainakaan allekirjoittaneen tiedonnälkää. Koen, että Eatonin Dominanssikin tarjoaa tyhjänä ammottavalle vatsalle tukevan aterian sijaan ainoastaan pienen välipalan. Nälkäni tyydyttyminen edellyttäisi vähintäänkin sitä, että tässä yhteydessä avattaisiin huomattavasti perusteellisemmin eläinlajia nimeltä koira niin fysiologisesta, etologisesta kuin kognitiotieteellisestäkin näkökulmasta.

☆☆

·0 kommenttia

Landseereita taiteessa käsittelevä sarja jatkuu toisella osalla. Tällä kertaa haluan nostaa esiin erään hollantilaisen taiteilijan – hän tulee olemaan toinen ja samalla myös viimeinen oman artikkelin saava taiteilija. Wouterus Verschuur (1812-1874) oli Sir Edwin Landseerin aikalaisia ja Landseerin tavoin hänetkin tunnetaan nimenomaan eläinaiheisista maalauksistaan. Verschuur maalasi erityisesti hevosia, mutta monissa hänen tauluissaan komeilee myös suuri valkomusta(-tan) koira. Joudutte tässä toisessa osassa tyytymään kirjallisella puolella pelkkään newfoundlandinkoiran syntyä koskevaan taruun. Tarkoitukseni oli alunperin esitellä historiallisia newfoundlandinkoiria, mutta vastaan tuli niin monia hienoja tarinoita, että haluan omistaa niille kokonaan oman sarjansa. Tämän taidetta koskevan sarjan kolmanteen ja mahdollisesti viimeiseen osaan on luvassa maalausten oheen jotain hiukan spesiaalimpaa, joten malttakaa mielenne. 😉


Interior with Dogs, View of Pergola


In the Stable


A Newfoundland Dog and a Cavalier King Charles Spaniel

Taru newfoundlandinkoiran synnystä

Siellä, missä valtameren aallot murskautuvat kuohuvana vaahtona rantakallioihin, syntyi tämä taru.

Tarina kertoo siitä, kun Jumala eräänä päivänä tarkasteli aikaansaannoksiaan. Hän katseli myrskyjen eristämää saarta, jolla asui pieni kalastajakansa. Nämä karaistuneet ihmiset taistelivat urhoollisesti armotonta luontoa vastaan, mutta talven kylmyys ja luoksepäästämättömät rannat vaativat veronsa ihmishenkien muodossa. Siitä huolimatta nämä ihmiset pysyivät sitkeästi saarellaan.

Jumala katseli näiden ihmisten puuhia ja hänen kävi sääliksi heitä. Luoja mietti, kuinka hän voisi lievittää heidän kärsimyksiään. Hän etsi luomakunnastaan sellaista eläintä, joka sopisi tähän tarkoitukseen, mutta hän ei löytänyt sopivaa. Siksi hän päätti luoda uuden eläimen.

Hän otti karhun rungon. Vahva luusto sopi hyvin väsyttävän kovaan työhön ja paksu turkki suojeli kylmyyttä vastaan. Jumala päätti kuitenkin pehmentää luomustaan hylkeen rungon muodolla, jotta se pystyisi paremmin uimaan ja liukumaan sujuvasti aaltojen harjalla. Jumala loi katseensa merelle ja havaitsi siellä delfiinejä, jotka eloisasti ja uteliaina seurasivat laivoja. Niiden ystävälliset pienet silmät paljastivat iloisen eläimen, joka rakasti ihmisiä niin paljon, että oli tarvittaessa valmis pelastamaan heidän henkensäkin.

Jumalan ihmeellisen luomisvoiman ansiosta syntyi vähitellen komea säihkyväturkkinen eläin, joka oli samalla sekä kookas että pehmeä. Mitä tämä luomus tarvitsi vielä, jotta se olisi aina uskollinen, jotta se voisi elää ihmisten kanssa ja jotta se olisi tarvittaessa valmis uhraamaan henkensä ihmisen puolesta? Jumala antoi tälle luomukselleen koiran sydämen ja silloin ihme oli täydellinen.

Siitä hetkestä lähtien on ihmisillä ollut rohkea, voimakas ja uskollinen seuralainen.

Newfoundlandinkoira.

Kirjasta Il Cane Di Terra Nova, kirjoittanut Emmy Bruno
Tarinan suomentanut Pertti Rytkönen


A Jockey Holding Racehorses | Jagdhund and einem Bach


Lähteestä riippuen Landseer Newfoundland Dogs Taking a Drink tai Setters at the Pond


Three Furry Friends | A Landseer Newfoundland in a Landscape


The Naughty Dog


The Comforts of Home | Best of Friends


Reading Man with Two Dogs

·2 kommenttia

Todettakoon heti kättelyssä, että tämä ei ole sponsoroitu postaus. Nostan puhtaasti omasta tahdostani esiin muutamia (liki) päivittäisessä käytössä poikkeuksellisen hyviksi todettuja koiratarvikkeita. Ja sitten asiaan… Rukka Pro Dog -treenitasku saa kunnian aloittaa, sillä se oli melkoisesta jahkailusta huolimatta ehkäpä onnistuneimmaksi osoittautunut hankinta. Hintalappu hirvitti, joten harkitsin pitkään erään kilpailijan vastaavaa, mutta edullisempaa tuotetta. Päästyäni näpelöimään molempia tuotteita totesin kuitenkin heti, että lompakkoystävällisemman merkin materiaalivalinnat eivät vakuuttaneet alkuunkaan. Rukan treenitasku tuntui käteen huomattavasti jämäkämmältä sekä laadukkaammista ja ennen kaikkea kestävämmistä materiaaleista valmistetulta. Silti hinta kirpaisi, mutta tämä on ehdottomasti yksi niistä tuotteista, joiden voi hyvällä omatunnolla sanoa olleen koko hintansa väärti.

Käytän treenitaskua sekä treenatessa että lenkeillä. Etupuolella on kaksi avonaista ja syvää taskua, joihin saa kätevästi vaikkapa nameja ja muuta tarpeellista koiraroinaa. Mie esimerkiksi säilytän koirapilliä treenitaskussa, koska tasku tulee napattua mukaan aina koirien kanssa ulos lähtiessä. Avonaisten taskujen edessä on molemmilla puolilla pienemmät vetoketjulliset taskut, joissa avaimet ja puhelin kulkevat kätevästi mukana. En suosittele puhelimen säilyttämistä avonaisissa taskuissa, sillä ainakin oman kokemuksen perusteella niihin sataa sisälle niin vettä kuin luntakin. Kangas itsessään vaikuttaisi kuitenkin pitävän ainakin kohtalaisesti vettä. Treenitaskun takapuolella on yksi iso tasku, jossa kulkee mainiosti ainakin muutama lelu mukana.

            

Rukan treenitaskussa on paljon pieniä hyödyllisiä yksityiskohtia, joita on selvästi mietitty suunnitteluvaiheessa. Vaikka ensisijainen heijastintuotteeni pimeällä onkin erillinen heijastinliivi, pidän treenitaskun heijastimista. Niitä löytyy isoimpien taskujen suuaukoilta sekä edestä että takaa. Taskun D-lenkkeihin saa roikkumaan esimerkiksi kevyen liinan tai hihnan. Hakanen saa erityispointsit, koska se on mitä kätevin paikka naksuttimelle! Mie olen neljän koirallisen vuoteni aikana hukannut niin monta naksutinta, etten edes tohdi enää laskea lukumäärää. Treenitaskun hankkimisen jälkeen niitä on katoillut huomattavasti aiempaa vähemmän. Vyönsoljen lukitussysteemi on ihan kätevä, samoin sen kiinnitysmahdollisuus hihnalle. Ainut miinus tulee vyöstä ja sen takana olevan tarranauhan yhteispelistä – tai pikemminkin sen puutteesta. En ymmärrä käytänkö tuota väärin: Jos kiinnitän taskun tarralla, se istuu täydellisesti vyötärölle, mutta itse vyötä ei saa kiristettyä riittävän tiukalle. Jos taas kiinnitän taskun pelkällä vyöllä, se roikkuu kätevällä korkeudella lantiolla, mutta tarra ei enää yllä kiinni. Tämä siis ainakin mun käytössäni olevassa XS-koon taskussa.

Toinen suosikkiulkoiluväline on näin vuoden pimeimpänä aikana erittäinkin ajankohtainen T-mallinen heijastinvaljas. Tulen jatkossa luottamaan luultavasti Boett-heijastintuotteisiin, sillä kyseisestä merkistä on tullut vastaan runsaasti hyviä kokemuksia. Norpan ja Muikun valjaat eivät ole Boettin, mutta ne ovat hyvin samankaltaiset kuin kuvassa näkyvät Boettin jäljestysvaljaat – hihnan kiinnityspaikka vain puuttuu ja heijastin jatkuu myös valjaan vatsapuolelle. En aio tuoda koirieni nykyisten valjaiden merkkiä esiin, sillä kuulemani mukaan valmistajalla on ollut suuria toimitusvaikeuksia. En tiedä mahtaako kyseinen firma olla enää pystyssäkään. Boettin valjaissa miellyttää erityisesti solkikiinnitys, kun nykyisissä valjaissa kiinnitys hoidetaan tarralla eivätkä ne tahdo aina pysyä mukana. Boettilta löytyy koirille myös mm. pantaan kiinnitettäviä heijastinliuskoja sekä heijastavia hihnan jatkokappaleita, verkkoliivejä ja pantoja. Lisäksi heijastintuotteita on tarjolla niin ihmisille, hevosille kuin kissoillekin.

Mie olen täysin käsi kahden hihnan kanssa: löydän toisen tai välillä molemmatkin hihnat vähän turhan usein maasta. Siksi vannonkin nykyään nahkaisen monitoimitaluttimen nimeen. Meillä on käytössä Peten Koiratarvikkeessa ja Musteissa & Mirreissä myynnissä oleva kolmemetrinen Feel Braid, josta ei ole juurikaan pahaa sanottavaa. Pujottelen hihnan metallirenkuloista niin, että saan itselleni käsilenkin ja Norpalle ja Muikulle yhtä pitkät hihnat. Nykyinen hihna on 22-millinen, sillä Norppa onnistui kiskaisemaan alkuvuodesta 18-millisen, käytössä kuluneen hihnan poikki innostuessaan. Mikäli tämäkin hihna kuluu muutamassa vuodessa yhtä pahasti, katse suuntautunee sen jälkeen Hollolan Nahkapajan suuntaan. Haluan hihnan olevan ehdottomasti nahkainen, koska se on mukavin materiaali käteen eikä toisaalta luista hanskojenkaan kanssa. Tässä hihnassa on BGB-lukko, jota monet pitävät ainoana satavarmana lukkona. Kummasti vaan Norppa on onnistunut kahteen otteeseen irrottautumaan kyseisestä lukosta – molemmilla kerroilla lukko on siirtynyt pannasta puunoksaan/risuun. Toisaalta minulla on myös huonoja kokemuksia pistolukkojen jumittumisesta pakkasella.

Viikko sitten Koiramessuilta ostamani Ke-Hu Vinkeä on osoittautunut yhdeksi parhaista hankinnoista, vaikka ensimmäinen testikerta ei lupaillutkaan hyvää. Valitsin taisteluleikkejä, palloja ja vinkuleluja rakastavalle Muikulle tämän narupallon, jossa on vinkuva pallo. Ensimmäisillä kokeiluilla näytti siltä, että Muikku ei pehmeäleukaisena saa palloa itse vinkumaan. Lelusta ei tosiaan lähde yhtä helposti ääntä kuin muista meiltä löytyvistä vinkuleluista, mutta Muikku on kuitenkin onnistunut rääkkäämään siitä ääntä esiin muutamaan otteeseen vauhdikkaan ravistelun ja taisteluleikin lomassa. Huomasin toissapäivänä, että pystyn itse taisteluleikissä edesauttamaan asiaa tietynlaisella vetämisellä. Äänestä on aina revennyt riemu, joten ehkäpä laatu korvaa määrän tässäkin tapauksessa. 😉 Tämä Ke-Hu on mielestäni erittäin monipuolinen, sillä sitä voi käyttää niin vetoleluna, pallona kuin vinkulelunakin.

Ke-Hu ansaitsee hieman ylimääräistäkin palstatilaa, sillä kyseessä on kotimainen merkki ja heidän leluvalikoimansa on erittäin mielenkiintoinen. Tarjolla on narupalloja vähän joka lähtöön: niin kovasuisille, rapinasta nauttiville, tennispalloja rakastaville kuin pomppivienkin pallojen jahtaamiseen tykästyneille koirille. Kotoa jo löytyvän Vinkeän lisäksi olisin itse kiinnostunut erityisesti Ke-Hu Pompusta ja Ke-Hu Ropinasta. Patukkatyyppisiä löytyy muutamaa sorttia ja myös yksi erityisesti jahtausleikkeihin tarkoitettu lelu näyttäisi olevan saatavilla.

            

Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä täytyy mainita varmasti jo monille tutut Kong-kumilelut, jotka ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan mahtavia. Meiltä löytyvät kaikki oheen liitetyissä kuvissa esiintyvät Kongit ja lisää olisi haaveissa. Meinaako ehkä karata vähän käsistä? 😀 Käytetyimpiin malleihin kuuluvat ihan perinteisen Kongit, sillä niihin mahtuu eniten ruokaa. Kaikkein suurimmat koot ovat kuitenkin jäänet kaupan hyllylle, koska isojen suuaukkojen vuoksi keskikokoisten koirien lienee kohtalaisten helppo tyhjentää ne. Kongeja on tarjolla ainakin kolmella erilaisella lujuudella: vaaleanpunaiset ja vaaleansiniset ovat pehmeitä pentu-Kongeja, paloautonpunaiset ”normaaleja” Kongeja ja mustat extrakestäviä Kongeja. Jokaista sorttia vähintään yhden omistavana voin todeta, että kumien kovuudessa on selvät erot – valitse teille sopivin koirasi leukojen mukaan.

Täytän lelut vaihtelevasti esimerkiksi lihan ja nappulan seoksella, pelkällä lihalla tai märkäruualla, joskus levitän ainoastaan ohuen kerroksen lohi-/maksatahnaa sisäseinille makua tuomaan. Kongit menevät poikkeuksetta pakastimen kautta koirille, sillä se tuo lisähaastetta syömiseen: mitä pidempään lelu sisältöineen on pakastimessa, sitä pidemmän aikaa sen tyhjentäminenkin tuppaa viemään. Alla olevan punaisen ”raidoitettu” Kongin voi täyttää ruualla ja lisähaastetta saa jos survoo esimerkiksi nappuloita seinän ”raitoihin”, miksipä niihin ei voisi jäädyttää vaikkapa jauhelihaakin. Mustan renkaan muotoisen Kongin sisäpinnoille voi jäädyttää jauhelihaa tai erilaisia tahnoja, mutta tilaa on hyvin rajalti. Pelkät kuivat nappulat eivät tämän Kongin sisällä pysy hetkeäkään. Koska ruuan kanssa pelataan, lykkään Kongit toisinaan koiran ruokakuppien kanssa astianpesukoneeseen eikä yksikään ei ole tykännyt kyttärää konepesusta.

Kongit ovat kestäviä ja monikäyttöisiä leluja, joiden avulla on niin helppoa ja vaivatonta järjestää koiralle tekemistä, että näitä sopisi löytyä muutama kappale jokaisesta koirataloudesta. Mulle Kongit kuuluvat niiden harvojen lelujen joukkoon, joita uskallan jättää koirilleni ilman valvontaakin. Toisaalta en omista ainoatakaan Tasmanian Tuholaista, joten en pysty tarjoamaan vinkkejä sellaisten kesyttämiseen enkä tiedä kestävätkö extrakovatkaan Kongit kaikkein rajuimpien hammaskoneistojen käsittelyä.

      

·0 kommenttia

Mielessäni on pyörinyt muutamakin erilainen postaussarja oikeastaan blogin perustamisesta lähtien, mutta se suunnitelmat käytännöksi muuttava potku takalistolle on puuttunut. Pienoisessa inspiraation puuskassa tuli viimein päätettyä, että nyt tai ei koskaan. Luvassa on ennen pitkää jonkinlaista materiaalia niin sprinkuista kuin labbiksistakin, mutta aloitan helpoimmalla ja itselleni ehkä rakkaimmalla aiheella – landseereilla. Majesteetilliset valkomustat newfoundlandilaiset innostivat lukuisia taiteilijoita 1800-luvun aikana, mutta tätä postaussarjaa ei oikeastaan voi aloittaa kuin yhden taidemaalarin tuotannolla. Hän on Sir Edwin Landseer, jolta landseer-rotukin on saanut nimensä. Landseerin maalausten lisäksi löydät tästä artikkelista tietoa rodun hienosta historiasta.


Neptune, the Property of William Ellis Gosling (1824)

Meren rannalla eläneet ihmiset ovat kautta historian hankkineet elantonsa merestä. Kalastus onkin ihmiskunnan varhaisimpia ja merkittävimpiä elinkeinoja. Ankara elinkeino oli riskialtis ja vaati useita ihmishenkiä, mutta kalaa oli paljon ja työtä riitti kaikille tekijöille. Kalastajan ammattia pidettiinkin luotettavana tapana elättää perhe. Rankkaa työtä pyrittiin helpottamaan koirilla, joiden tehtävänä oli toimia kalastajien apuna niin maalla kuin vedessäkin. Koirat vetivät verkkoja, pyydystivät karanneita kaloja ja kiskoivat kalasaaliita. Niiden oli kyettävä toimimaan aallokossa tehokkaasti ja epäröimättä. Vain kaikkein sitkeimmät yksilöt selvisivät työstään hengissä ja pääsivät lisääntymään.

Tunnetuin esimerkki kalastajien nelijalkaisista apulaisista ovat Atlantin länsirannikolta, Newfoundlandin ja Labradorin alueelta Kanadasta. Useimmat noutajarodut ja newfoundlandinkoira sekä muut näistä erkaantuneet rodut ovat saaneet alkunsa juuri kyseisen alueen kalastajien koirista. Newfoundlandin ja Labradorin alueen koirakanta koostui joukosta erilaisia koiratyyppejä, joista kukin oli kehittynyt juuri oman kalastajayhteisönsä tarpeisiin. Eri tyyppiset koirat saivat lisääntyä melko vapaasti keskenään, joten selkeää jakoa ei päässyt syntymään. Varsinaiset kalastajien apurit voitiin kuitenkin jakaa karkeasti kahdentyyppisiin koiriin: pieniin saintjohninkoiriin ja suurempiin newfoundlantilaisiin.


The Champion; Venus, a Landseer Newfoundland with a rabbit (1819)

Siellä missä voimakkaita nouto-ominaisuuksia ei tarvittu, arvostettiin suurta kokoa. Varsinaisella Newfoundlandin saarella kehittyi kärsivällinen ja uupumaton työjuhta, joka kykeni työskentelemään myös kaikkein haastavimmilla kalastusalueilla. Näiden suurempien newfoundlantilaisten pää oli mastiffimaisen pyöreä ja kuono lyhyempi kuin saintjohninkoirilla, joskin pitkäkuonoisiakin yksilöitä tavattiin. Siinä missä pienempiä saintjohninkoiria suosittiin pienemmissä kalastusjollissa, suuret newfoundlantilaiset työskentelivät ensisijaisesti purjelaivoilla. Suurten ja massiivisten koirien kerrotaan pystyneen muun muassa särkemään jäätä uimalla sen läpi. Talvisin suuria koiria käytettiin valjakoissa esimerkiksi puukuormien vetämiseen. Ne joutuivat etsimään reitin pimeän, sumuisen ja lumimyrskyisenkin metsän läpi, usein vieläpä ilman ihmisen apua. Suuremmat newfoundlantilaiset olivat erityisen tunnettuja pelastusvaistostaan, ja historiaan onkin jäänyt lukuisia tarinoita ihmishenkiä pelastaneista koirista.


Saved (1856)


Off The Rescue

Newfoundlantilaiset levisivät laivojen mukana ympäri maailman. Niitä vietiin Newfoundlandista niin paljon, että saarten oma kanta tyrehtyi täysin jo 1800-luvun alkupuolella. Rodun epätavallinen, suuri ja näyttävä ulkomuoto sekä viehättävä luonne vetosivat ihmisiin erityisesti Brittein saarilla. Britanniassa suosittiin kuitenkin erityisesti mustia koiria, mikä johti valkomustan version hiipumiseen.


Favourites, the Property of H.R.H. Prince George of Cambridge (1834-35)


Princess Mary and Favourite Newfoundland Dog (1839) | A Newfoundland Dog & an Irish Terrier

Valkomustan version säilymisestä on kiittäminen erityisesti englantilaista taidemaalari Sir Edwin Henry Landseeria (1802–1873). Hänen 1800-luvulla maalaamansa, valkomustia koiria esittäneet maalauksensa olivat tulleet tutuksi niin taiteilijan kotimaassa kuin Keski-Euroopassakin. Ihmisiä puhutteli erityisesti ”Arvostettu yhteiskunnan jäsen” (A Distinguished Member of the Humane Society, 1383) -niminen maalaus. Tarina kertoo sen esittävän suurta valkomustaa Paul Pry -koiraa, joka oli pelastanut paitsi omistajansa myös useita muita veden varaan joutuneita ihmishenkiä. Varsinkin saksalaiset, sveitsiläiset ja itävaltalaiset kasvattajat päättivät elvyttää tämän niin sanotusti vanhan tyyppisen newfoundlantilaisen Manner-Eurooppaan tuotujen valkomustien newfoundlandinkoirien avulla.


A Distinguished Member of the Humane Society (1838)

Valkomustan landseer-tyypin konkreettisena säilyttäjänä voidaan pitää erityisesti saksalaista Otto Walterspieliä ja hänen Schartenberg-kenneliään. Kasvattajat yhdistivät aluksi valkomustiin newfoundlandinkoiriin mustia newfoundlandinkoiria ja mahdollisesti jonkinlaisia paikallisia valkoisia paimen- ja laumanvartijakoiria. Tavoitteena oli aktiivinen, silloisia newfoundlandinkoiria kevyempi ja korkearaajaisempi tyyppi.

Mannermainen landseer virallistettiin omaksi rodukseen vuonna 1960, mutta kielimuuri ja tietämättömyys mannermaisen tyypin kehityksestä johtivat siihen, että landseeria pidettiin Iso-Britanniassa vuosia pelkkänä valkomustana newfoundlandinkoirana. Rotu tunnustettiinkin siellä itsenäiseksi vasta vuonna 1988.


Lion: A Newfoundland Dog (1824)

·0 kommenttia

Tarkoitus oli raapustella hihnalenkkejä käsittelevää merkintää eteenpäin, mutta aihe vaihtui kertaheitolla eilen iltalenkin aikana. Tuli todistettua, että Muikku ampaisee näkölähdöllä jäniksen perään – ja vauhdilla ja pitkälle ampaiseekin. ?

Ensin vilahti töpöhäntä ja seuraavalla sekunnilla koiran heijastinliivi viiletti jo jossain otsalamppuni valokeilan äärirajoilla. Ihan turha karjua perään. Usko pois, yritin. Siinä pilliä taskusta kaivellessani (pitikin olla taskussa eikä kaulalla…) ehdin jo nähdä sieluni silmin kuinka jahtaus päättyy auton alle. Se pirun vemmelsääri nimittäin valitsi tietenkin just sen ainoan suunnan, jossa tulee tie vastaan noin puolen kilometrin päässä. Pilli suuhun, luoksetulovihellys ja jokusen sekunnin kuluttua sain huokaista helpotuksesta: heijastinliivi ja kaksi loistavaa pistettä ilmestyivät taas otsalampun valokeilaan. Muikku viiletti pää viidentenä jalkana takaisin oikein riemuloikkien kera. Onnenkiljahduksia, taputuksia, taisteluleikkiä ja muutama vauhdikas nouto palkkioksi. En tiedä kuinka kauas se ehti painella pitkäkorvan perässä, satakunta metriä vähintään ennen kuin hävisi kokonaan pimeyteen. Onneksi oli pilli mukana ja onneksi tuo koira alkaa olla pillin suhteen jo melko varma, mutta sydän ehti silti jättää pari lyöntiä välistä. Pysäyttäminen olisi tietenkin ollut järkevämpi veto, mutta en ehtinyt edes miettiä sitä paniikinpoikasen aikana ja koira huiteli jo jossain Huitsilan Nevadassa siinä vaiheessa, kun sain pillin suuhun.

Saas nähdä miten välikohtaus vaikuttaa jatkossa tuohon tähän asti heikosti irronneeseen perävaunuun. Ihannetapauksessa se sai just tarvitsemansa ripauksen itsevarmuutta, huonommassa skenaariossa saadaan jatkossa työstää tätä ongelmaa ihan olan takaa. Tuumasin, että tämä olisi sopiva hetki hieman pohdiskella sitä, miten olen rakentanut tuolle luoksetuloa ja pysähtymistä. Lisäksi ajattelin tehdä hieman vertailua Norppaan, jonka kanssa tuli aikoinaan mentyä aika pahasti metsään tietyissä asioissa. Muistutettakoon kuitenkin, että luoksetulo ja pysähtyminen ovat vain osa hallintaa, johon sisältyy myös muun muassa runsaasti erilaisia kontakti-, maltti- ja rauhoittumisharjoituksia.


© Marie and Alistair Knock / Flickr (CC BY-NC-SA)

Alkeista alkeet

Ensinnäkin, suosittelen pilliluoksetulon opettamista sanallisen käskyn lisäksi. Pilliluoksetulolla on monia hyviä puolia: Pillin ääni on melko kantava ja korviinpistävä. Siitä ei välity ihmisen tunnetila eli äänen erilaiset nyanssit. Norppa esimerkiksi oppi hyvin nopeasti kuulemaan mun äänestäni, koska lähettyvillä on muita ihmisiä ja koiria. Mitenkäs kävikään luoksetulon kanssa? Ylisosiaaliselle koiralle ne ihmis- ja Norpan tapauksessa varsinkin koirakontaktit ovat ultimaalinen palkinto. Kuullessaan sen tietyn äänensävyn luoksetulokäskyssä se jähmettyi kuin patsas tarkkailemaan ympäristöä sen sijaan, että olisi tullut luokse. Sinne paineli musta häntä heiluen moikkaamaan vastaantulijat – ihan sama kuinka karjuin pää punaisena. Moni ihminen (minä mukaan lukien) sortuu myös helposti maanittelemaan koiraa: ”Tänne. Tänne! Tule nyt! TÄNNE!!!” Tule- ja tänne-käskyt on erittäin helppo pilata turhilla huuteluilla, sillä johdonmukaisuus ja ehdottomuus valuvat sen sileän tien viemäristä alas. Ainakin itse koen, että pilliä tulee käytettyä paljon harkitummin.

Hyödynnän pilliluoksetulon alkeiden opettamisessa klassista ehdollistumista, koska en ole keksinyt operanttia tapaa, jolla luoksetulolle voisi saada yhtä vahvan pohjan. Kyse on siis samasta ideasta kuin Pavlovin koirakokeissa, joissa koirat oppivat kellon äänen tarkoittavan ruokaa ja alkoivat kuolata. Nyt on tarkoitus, että koira oppii yhdistämään pillin äänen siihen, että ohjaajalla on tarjolla jokin aivan superrrkiva juttu ja hakeutuu siksi tämän luokse.

Aloita pennun opettaminen pillille heti luovutusikäisenä: ”Kutsu” napero syömään aina luoksetulovihellyksellä, siis myös vaikka se olisi jo jaloissa odottamassa. Ekoilla kerroilla pentu ei toki vielä tiedä, mitä vihellys tarkoittaa, mutta mikäli siltä löytyy yhtään ahneutta, se hoksaa kyllä nopeasti, että vihellys = ruokaa. Luovutusikäinen pentu syö 3-4 kertaa päivässä, joten toistoja tulee se 3-4 päivässä eli 21-28 viikossa ja 90-120 kuukaudessa. Lisäksi kupillinen ruokaa on melkoinen superrrjuttu – edellyttäen tietenkin, että pentu on perso ruualle. Jos ruoka ei maistu niin hyvin, seuraa omaa pentuasi ja kokeile mikä olisi sille The Juttu. Käytä sitä palkkana. Koittaisin myös huolehtia siitä, että pentu ei pääsisi tässä vaiheessa tekemään tätä The Juttua muutoin kuin palkkana pilliluoksetulosta.

En vaatisi pentua istumaan ja odottamaan kupin ääressä, vaan antaisin kupin kirsun eteen välittömästi vihellyksen jälkeen (toki vasta koiran saavuttua paikalle). Tässä on taka-ajatuksena ensisijaisesti ajoitus: mitä nopeammin pentu saa superrrjutun vihellyksen jälkeen, sitä helpompi sen on hoksata vihellyksen ja superrrjutun yhteys. Lisäksi haluan ainakin uskoa, että kupin ilmestyminen nenän eteen viivytyksettä saa pennun myös reagoimaan nopeammin. Nyt on tärkeintä takoa pennun päähän, että vihellyksen kuullessaan sen kannattaa rynnätä täyttä häkää omistajan luokse. Istumisen ja luvan odottamisen pystyy opettamaan muutaman viikon myöhemmin eikä pieni viivästys tuottanut ainakaan Muikun kanssa ongelmia.

Kun olet viheltänyt pentua parin viikon ajan ruokakupille sisällä, siirry ainakin osalla ruokintakerroista ulos tuttuun ja häiriöttömään paikkaan. Älä näytä ruokaa ja kuppia koiralle, vaan vie se pihalle vaikka ennen pentua. Jos vaikuttaa tarpeelliselta, laita pennulle hihna/liina perään. Anna pennun touhuta aluksi hetki omiaan, mutta kutsu se kuitenkin pillillä luokse ennen kuin ympäröivä maailma alkaa kiinnostaa liikaa. Ja taas kuppia kirsun eteen, jotta pentu hoksaa, että superrrrjuttua on luvassa ulkonakin vihellyksen jälkeen. Jos et halua ruokkia joka kerta ulkona, jatka pillityksiä sisälläkin. Ulkoruokintaa harjoittaisin viikon tai pari riippuen siitä, kuinka ahkerasti viitsii raahata ruuan ulos.

Toimin Muikun kanssa oikeastaan täysin edellä kuvaillulla tavalla. Se ei ole erityisen ahne, mutta ruoka kelpaa kyllä enkä joutunut keksimään vaihtoehtoisia palkitsemistapoja vielä tässä vaiheessa. Norpan kanssa hoksasin ottaa pillin käyttöön vasta koipileikkauksen jälkeen eli kuntoutusajan huomioiden vasta joskus vajaa 1,5-vuotiaana. Kutsuin sitä kyllä pillillä ruokakupille, mutten yhtä järjestelmällisesti: jos koira oli jo jaloissa, jätin vihellyksen viheltämättä enkä kutsunut sitä koskaan ruokakupille ulkona. Norppa on huomattavasti persompi ruualle kuin Muikku, joten sille olisi varmasti voinut rakentaa huomattavasti vahvemman pilliluoksetulon, jos olisi aloittanut jo luovutusiässä ja toiminut järjestelmällisemmin.

Varovaisia ensiaskeleita

Kun olet viikon tai pari ruokkinut koiraa ulkona vaikkapa tutulla pihamaalla, on aika siirtyä uusiin ympyröihin. Luoksetulopillitystä voi kokeilla vaikkapa tutussa metsässä tai puistossa, kun pentu on suhteellisen rauhallisessa ja kontaktia hakevassa mielentilassa. Muistutettakoon, että vahvan kontaktin luominen on hallinnan perusta. Tästä syystä kontaktiharjoitusten ahkera tekeminen erilaisissa ympäristöissä on erittäin tärkeää: kulkiessasi sosiaalistamassa pentuasi milloin missäkin palkitse, kun se ottaa sinuun oma-aloitteisesti katsekontaktia – kokeile myös saada pentu reagoimaan nimeensä ja palkitse kontaktista.

Et ehkä ole halukas raahaamaan ruokakippoa ja ruoka-annoksia mukaan pikkukävelyillenne, joten tässä vaiheessa aletaan hieman lisätä variaatiota palkitsemisessa. Joskus kannattaa kuitenkin ehkä yllättää koira ja napata se ruoka-annoskin metsään palkkioksi. 😉 Muista koiralähtöisyys palkitsemisessa: Et voi päättää palkitsevasi kuivilla nameilla niiden helppouden vuoksi, jos koirasi ei niistä perusta. Voit toki yrittää kasvattaa sen mielenkiintoa niitä kohtaan, mutta tässä vaiheessa pennun tulisi saada edelleen superrrpalkkaa luoksetulosta, jotta se kokee luoksetulon superrrkannattavana. Toistaiseksi kannattanee myös vielä rajoittaa palkkaustavat muutamaan superrrjuttuun ja välttää koko armadan ottamista käyttöön. Sen kokonaisen valikoiman merkitys kasvaa siinä vaiheessa, kun ympärille alkaa ilmestyä entistä enemmän houkuttelevia häiriötekijöitä rohkeuden kasvaessa ja viettien heräillessä.

Kokeile siis kutsua pentua pillillä luokse jossakin rauhallisessa ympäristössä ja pennun mielentilan ollessa vastaanottavainen. Jos (KUN!) pentu ryntää luoksesi, palkitse se ruhtinaallisesti. Toista näitä harjoituksia kerran tai pari päivässä erilaisissa helpoissa ympäristöissä, mutta älä missään nimessä käytä pilliluoksetuloa vielä ns. ”tositilanteissa”. Jos hallinta pettää, yritä houkutella pentu jollakin muulla keinolla luoksesi tai nappaa se vauhdista kiinni (suosittelen tosin välttämään sellaisia jahtausleikkejä ja -tilanteita, joissa sinä juokset pennun perässä – sellaiset opettavat äkkiä pennulle, että juokseminen pois luotasi on hauskaa ja kannattavaa). Jatka edelleen samaan aikaan myös luoksetulopillityksiä ruokakupin ääressä, mutta voit ehkä hiljalleen alkaa luopumaan niistä. Yllättäisin koiran kyllä silloin tällöin aikuisenakin kutsumalla sen pillillä ruokakupille sisällä, kotipihassa tai vaikkapa metsässä.

Taas sama juttu kuin edellä: Muikun koulutus perustui pitkälti esiteltyyn tapaan. Norpan kanssa toteutin samaa runkoa, mutta se järjestelmällisyys puuttui tässäkin vaiheessa. Kontaktin luominen jäi puolitiehen. Kiirehdin ja hätiköin innoissani liian nopeasti tämän vaiheen yli.

Yleistä ja yllätä

Kasvata haastetta lisäämällä häiriöitä mahdollisimman kontrolloidusti siinä vaiheessa, kun alat tuntea olosi varmemmaksi ja koet koiran aidosti sisäistäneen pilliluoksetulon merkityksen. Tässä vaiheessa on erittäin tärkeää, että et saa antaa koirasi epäonnistua. Suosittelenkin liinan käyttöönottoa varsinkin ”murkkuikäisen” kanssa, mutta muistutan kuitenkin, että tarkoitus ei ole vetää koiraa liinalla luokse, vaan ainoastaan estää sen karkaaminen ulottumattomiin. Luoksetulon pitää tulla koiralta vapaaehtoisesti, ei pakotettuna. Anna liinan roikkua vapaana perässä ja tartu siihen vain, jos tarve tulee.

Edellisen kappaleen valossa lienee itsestään selvää, että luoksetulopillitystä ei pidä vielä tässäkään vaiheessa käyttää tilanteissa, joissa hallinta on jo menetetty. Turha itkeä, kun maito kaatui jo. Jos olet epävarma, jätä mieluummin viheltämättä tai helpota ensin tilannetta kontrolloidusti ja kutsu vasta sitten. Korostan sanaa kontrolloidusti, sillä häiriöitä pitää treenata, mutta vain tilanteen ollessa hallinnassa. Mä pidin tätä aivan idioottina ohjeena Norpan kanssa, koska koin jokaikisen tilanteen olevan epävarma. Kyse oli siitä, että olin edennyt liian nopeasti liian vaikeisiin tilanteisiin. Jos tuntuu tältä, ota takapakkia ennen kuin sitä tulee homman karatessa käsistä. Ja hyödynnä liinaa, jos se tuo varmuutta itsellesi.

Nyt on aika ottaa esiin koko palkkojen kirjo, mutta muistutan yhä edelleen, että palkan kuin palkan pitää olla koiralähtöinen ja toisaalta myös tilannekohtainen. Palkitse ISOSTI, kun koira onnistuu erityisen haastavissa tilanteissa. Helpommista tilanteista ja kehnommista suorituksista palkataan maltillisemmin tai jätetään kokonaan palkkaamatta – peilaa suoritusta aina koiran tasoon. Vaihtele palkkaamistapoja ja ole yllätyksellinen. Jos palkkaat luoksetulosta aina vaikkapa sillä kuivalla namilla, koira tekee aina saman punninnan: kannattaako hakea kuiva nami vai onko jäniksen perään säntääminen, riistan jäljelle lähteminen tai vastaantulijoiden moikkaaminen palkitsevampaa. Itsekkäänä olentona koira toimii aina tavalla, jonka se kokee omaksi edukseen. Jos kuiva nami häviää ympäristön houkutuksille, niin ”Se on moro!” ja näät vaan peräpeilin. Mikäli taas onnistut olemaan positiivisessa mielessä yllätyksellinen, koira ei koskaan tiedä mitä tuleman pitää ja ainakin itse oletan sen valitsevan silloin luoksetulon. En kuitenkaan lupaa, että tämä toimii kaikentyyppisillä koirilla, esimerkiksi hyvin voimakkaasti itsenäisestä ja/tai riista- tai saalisviettisestä koirasta ei ole kokemusta. Sellaiselle riistan jälki tai pakeneva riista voi olla niin ultimaattinen houkutus, että sinne hävisi horisonttiin mokoma.

Alla vielä pieni luettelo erilaisia palkkaamisvaihtoehtoja. Olen pohtinut näitä lähinnä lintukoiran omistajana omiin tarkoituksiini, joten lista ei välttämättä inspiroi kauheasti esimerkiksi vinttikoira- tai paimenkoiraihmisiä. Suosittelen tutustumaan omaan rotuun, sen alkuperäiseen käyttötarkoitukseen ja luontaisiin ominaisuuksiin sekä tietenkin siihen omaan koirayksilöön. Palkkaamistapojen kehittämisessä on oikeastaan vain taivas rajana! Ja aina paras palkka on tietenkin se juttu, mitä koira juuri sillä hetkellä tavoittelee. Oma lukunsa on sitten se, että onnistuuko ohjaaja käyttämään luovuuttaan ja hyödyntämään tätä palkkaamisessa tai voiko/kannattaako kyseisellä asialla ylipäätään palkata ensinkään.

  • ruoka ja namit: kädestä/maasta/kupista/saalistaminen, lähellä/etäällä ohjaajasta
  • vetoleikit: lukuisat erityyppiset vetolelut
  • jahtaamisleikit: narupallo pitkällä narulla/viehetyyppinen/pallon heittely/koirasta poispäin juokseminen – harkiten myös koiran perässä juokseminen
  • noutaminen: kahden lelun leikki/markkeerausnouto/vesinouto
  • nenätyöskentely: damien/lelujen/ruuan/avainten etsiminen, kiinnostaville hajuille vapauttaminen
  • äänekkäät lelut: erilaiset vinkulelut/tyhjä pullo
  • sosiaaliset: kehumisen eri asteet/silittäminen/rapsutukset/muiden tervehtiminen

Muikku on ollut aivan ihana kouluttaa ja motivoida! Sen silmät alkavat liekehtiä usein jo pelkistä vuolaista kehuista ja rapsutuksista. Pallon perässä juokseminen on ihan huippua, samoin taisteluleikit. Haustakin se alkaa jo innostua siinä määrin, että sitä voi varmaan jatkossa käyttää palkkana. Ruoka ja herkut kelpaavat nekin ja jotkut namit ovat selvästi parempia kuin toiset. Ihan sama mitä olen kokeillut, Muikku on ollut aina ihan täysillä mukana. Norppa sen sijaan on haastavampi. Sille ultimaattinen palkka olisi vieraiden ihmisten ja koirien moikkaaminen, mutta kyseisen palkan käyttäminen tuntuu todella haastavalta. Sosiaalinen palkka mun suunnalta ei erityisemmin kiinnosta. Norppa näyttää lähinnä sanovan: ”Ai, jäin ilman palkkaa – pöh ja pah.” Ruuan tähden tuo menisi vaikka takapuoli edellä puuhun, mutta se ei silti voita vastaantulijoiden tervehtimistä. Lisäksi kaikki ruoka katoaa ääntä kohti yhtä suurella intohimolla – koita siinä sitten arvioida kuinka koira arvottaa erilaiset suuhunpantavat. Leluista se ei ole koskaan erityisemmin innostunut. Oikeastaan tyhjät pullot on ainoa asia, joille Norpan voi sanoa oikeasti syttyvän. Nenänkäyttö olisi mieluista, mutta en ole osannut ja tajunnut hyödyntää sitä riittävästi palkitsemisessa. Lisäksi Norpan koivet aiheuttavat hieman päänvaivaa palkkaamisen valinnassa, sillä on ollut pakko luopua vauhdikkaimmista ja äkkikäännöksiä sisältävistä menetelmistä.

En osaa eksaktisti määritellä sitä, koska pilliluoksetuloa voi alkaa käyttää ”tositilanteissa”. Riippuu varmasti koirasta, tilanteesta ja aika paljon myös olosuhteista. Mä en esimerkiksi ennen tätä päivää kuvitellutkaan, että lähtisin kutsumaan Muikkua jäniksen perästä yli sadan metrin etäisyydeltä. Ensinnäkin me ei olla tuollaisilla etäisyyksillä harjoiteltu. Toiseksi en tiennyt kantaisiko pilli jahtaamisen hurman yli. Pakon edessä ei kuitenkaan ollut oikeen mitään muuta vaihtoehtoa, koska pelkäsin oikeasti koiran jäävän auton alle. En tosin tiedä kuinka realistinen tuo pelko oli eli olisiko Muikku luopunut oma-aloitteisesti jahtaamisesta ennen tielle saapumista. Enhän voi olla varma siitäkään oliko Muikku jo luopunut ajosta pillin kuullessaan, mutta katsoin silti aiheelliseksi palkata sen luoksetulosta ennennäkemättömän ruhtinaallisesti.

Se jarru

Luoksetulon merkitystä korostetaan kovasti, mutta henkilökohtaisesti pidän pysähtymistä lähes yhtä tärkeänä taitona. Se voi itse asiassa olla joissakin tapauksissa helpompikin opettaa ja toisaalta helpompi koiran myös noudattaa kuin perinteinen luoksetulo. Jos luoksetulossa on menty metsään, suosittelen aloittamaan tyhjältä pöydältä ja vaikka iskostamaan ensin selkärankaan pillipysähtymisen. Mikäli kyse on pennusta, niin itse aloin opettaa pysähtymistä Muikulle siinä vaiheessa, kun luoksetulon alkeet tuntuivat hiljalleen menneen perille.

Huomaa, että pysähtymispillitys ei voi olla samanlainen kuin luoksetulopillitys. Meillä tullaan luokse kahdesta lyhyestä vihellyksestä (pi pi) ja pysähdytään yhdestä pidemmästä (piii). Nämä voi kuitenkin jokainen päättää itse. Kannattaa ehkä harjoitella luontevalta tuntuvat pillitykset ilman koiraa, sillä pillistä on yllättävän hankala saada samanlainen ääni joka kerta. Itse en todellakaan ole erityisen hyvä pillipiipari. Vihellyksen lisäksi sinun tulee valita haluatko koiran vain seisahtuvan aloilleen vai myös istuutuvan, kun se kuulee pysähtymispillityksen. Itse päätin opettaa pysähtymisen istumisen kautta, sillä haluaisin tuon istahtavan myös ylösajossa. Voit myös halutessasi opettaa koiralle käsimerkin pysähtymistä (ja miksei myös luoksetuloa) varten. Minä käytän pysähtymismerkkinä taivasta kohti nostettua vasenta kättä. Luoksetulon aikana laitan puolestani molemmat kädet alaviistoon kohti maata.

Istumisen kautta pysähtyminen opetetaan yksinkertaisesti opettamalla pentu ensin istumaan. En mene tässä sen syvällisemmin tämän peruskäskyn opettamiseen, mutta suosittelen itse välttämään houkuttelua tai pakottamista. Istuminen on erittäin helppo opettaa naksutinkoulutuksen periaatteilla, joten jos kyseinen aihepiiri yhtään kiinnostaa, niin tutustu siihen. Muista, että haluat opettaa koiran istumaan pillin vihellyksestä. Se tapahtuu ihan samalla periaatteella kuin istu-käskysanankin opettaminen, mutta nyt käytät suusi sijaan vaan pilliä. Tällä tavalla koira oppii istahtamaan vihellyksestä lähellesi, mutta palkkaustavasta riippuen ei välttämättä ymmärrä, että istua voi myös etäämmälle sinusta. Tuskailinkin itse aikani sen kanssa, että Muikku ei tosiaankaan pysähtynyt, vaan ryntäsi lähelleni ja istahti sitten. Tämä johtui puhtaasti siitä, että olin palkannut sen aina ojentamalla namin kädestä.

Koira oppii pysähtymään etäämmälle, kun se palkataan etäältä. Pallohullun koiran kanssa kannattaa tässä yhteydessä hyödyntää pallolla palkkaamista. Sen sijaan, että palkkaisit koiran ojentamalla sille makupalan, heitätkin pallon palkaksi. Näin koira oppii, että sen ei tarvitse tulla lähietäisyydelle saadakseen palkkansa. Meillä ainakin välimatka alkoi kasvaa ihan itsestään, kun siirryin ruokapalkasta pallopalkkaan. Kannattaa vaihdella pallon heittosuuntaa, jotta koira ei ala ennakoida ja juosta valmiiksi vastaanottamaan palloa. Välttelisin myös pallon heittämistä suoraan koiraa kohti, sillä Muikku ainakin rakastaa nimenomaan pallon jahtaamista – suuhun kävelevä ”saalis” ei ole lähellekään yhtä houkutteleva. Mikäli pallo ei saa koiraasi syttymään, joudut itse vähän kehittelemään ideoita etäältä palkkaamiseksi. Jos koirasi osaa esimerkiksi odottaa kupin ääressä lupaa syödä, voit viedä maaston ruokakupin sen nähden ja hyödyntää sitä palkkaamisessa. Suosittelen muutoinkin pohtimaan, kuinka pysähtymisen palkkaamiseen saisi yllätyksellisyyttä.

Mikäli haluat koiran vain seisahtuvan aloilleen, järkevin tapa lienee hyödyntää palkkaamisessa palloa ensi metreistä lähtien. Puhallat pilliin pysähtymisvihellyksen ja heti kun koira vilkaiseekin suuntaasi, pallo lentää palkaksi. Pallohullu koira oppii muutamasta toistosta kääntämään katseen omistajan suuntaan ja pysähtyy näin ainakin lyhyeksi hetkeksi. Tätä hetkeä aletaan pidentää hiljakseen venyttämällä pysähtymiskäskyn ja palkan väliä eli koiran täytyy pysyä aloillaan hetki ennen kuin pallo lentää. Odotusajan pidentäminen täytyy toteuttaa epäsäännöllisesti: 1s, 2s, 1s, 3s, 2s, 1s, 4s, 3s, 4s, 2s, 5s…

Muikun päästyä jyvälle pysähtymisen ideasta, opetin sen myös pysymään aloillaan vapauttamiseen saakka. Aloitin tämän hihkaisemalla ”Vapaa!” juuri ennen kuin heitin pallon. Erillisten malttitreenien ansiosta pystyn nykyään heittämään pallon ja Muikku istuu silti aloillaan, kunnes vapautan sen. Mieti koetko vapauttamisen opettamisen järkevänä. Tämä saattaa jossain worst case scenariossa osoittautua halvaksi henkivakuutukseksi: Koirasi ryntää kohti tietä ja saat sen pysäytettyä pillillä, mutta jos luoksetulon kanssa on ongelmia eikä koiralle ei ole opetettua pysähtymisessä kestoa ja käskyn alla pysymistä. Voit vain sydän syrjälläsi toivoa, ettei koira keksi lähteä hortoilemaan ennen kuin pääset sen luokse tai ehdit palkita sen poispäin tiestä. Oma periaatteeni on, että käsky päättyy aina toiseen käskyyn tai vapauttamiseen.

Loppuun sama virsi kuin luoksetulonkin suhteen: Toistoja, toistoja ja toistoja, mutta varo aiheuttamasta inflaatiota. Sen vältät sillä, että palkkaat riittävän motivoivasti ja ennalta-arvaamattomasti. Muista myös, ettet käytä pysähtymiskäskyä liian vaikeissa tilanteissa ennen kuin se on selkärangassa. Varmista, että koira ei pääse epäonnistumaan: älä epäröi laittaa koiralle liinaa perään äläkä ahnehdi ja etene liian nopeasti.


© lawrencegs / Flickr (CC BY-NC-SA)