Muikulle tuli kuun alussa kuusi kuukautta mittariin. Pikkuriiviö on venähtänyt vähän isommaksi riiviöksi melkein huomaamatta. Strategisia mittoja minulla ei kyllä valitettavasti ole teille tällä hetkellä antaa. Kakara onnistuu edelleen änkemään itsensä Norpan mahan ali, jos ja kun oikein haluaa. Norppa kylläkin avittaa ”vähän” nostelemalla koipiaan… Painoa on sen verran, että jaksan nostaa tenavan ilman hampaiden kiristelyä, vaikka salilla en viihdykään.
Luonteeltaan tuo on ennen kaikkea osallistuva. Vielä puoli vuotta sitten kuvittelin Norpan olevan sitä, mutta Muikku on kyllä mullistanut käsitykseni tuosta termistä ihan täysin. Kun leffaillan aikana korjaan asentoani sohvalla, Norppa avaa silmät tarkistaakseen jätänkö huoneen mennäkseni esimerkiksi jääkaapille. Jos jään niille sijoilleni, se vetää taas hetken kuluttua lonkkaa. Vaan mitä tekee Muikku? Loikkaa pystyyn, nappaa lähimmän irtotavaran suuhunsa, kiipeää syliin ja esittelee aarrettaan sentin etäisyydellä naamastani häntä vinhasti vispaten. Pelkän klyyvarinkin esittely onnistuu ihan yhtä hyvin.
Muikun itsesuojeluvaiston olemassaolosta en ole aivan varma. Pidättelin viimeksi pari viikkoa sitten hengitystä, kun tuo kakara päätti loikata pari-kolmemetriseltä kallioseinämältä alas. Alla oli onneksi pehmeä sammalmätäs, sillä en ehtinyt kissaa sanoa tajutessani, että mitä se aikoo. Siinä alta sekunnin mittaisen ilmalennon aikana ehdinkin sitten jo nähdä jos minkälaisia kauhukuvia koipensa katkoneesta koirasta… Seuraavaksi missioksi koiranketale otti saman pystysuoran seinän kiipeämisen ylöspäin. Ei onnistunut, muttei kyllä paljosta jäänyt vaillekaan.
Muikku osaa säälittävän vähän verrattuna Norppaan kolme vuotta sitten, mutta toisaalta sillä on (ainakin toistaiseksi) varma luoksetulo ja ehkäpä myös pysähtyminen. Tuskailin pitkää pysähtymisen kanssa, kun koira haahuili aina aikansa ennen kuin iski takapuolensa maahan: se siitä terävästä pysähtymisestä… Ihan vasta tässä eräs kaunis päivä välähti ja päätin lähestyä ongelmaa toisenlaisesta näkökulmasta – kannatti! Avaan aihetta tässä joku päivä lisää.
Perusasentoa ja erilaisia jättämistreenejä pyritään tekemään ahkerasti erilaisissa ympäristöissä. Noutamisintoa löytyisi vaikka muille jakaa, mutta onnistuin ryssimään palauttamisen ja luovuttamisen opettamisen täysin. Päätin yrittää korjata ongelmaa opettamalla luovuttamisen kämmenkosketuksen kautta naksutinta ja sheippausta hyödyntäen. Tunnelin päässä näkyikin jo häivähdys valoa, kunnes ahneuksissani nostin kriteerin liian korkealle ja taas pahuksen riiviö kaarteli ympärillä The Aarre suussaan ilman aikomustakaan palauttaa sitä allekirjoittaneelle. Ei muuta kuin lakki nöyrästi kainaloon ja takapakkia, sillä kämmenkosketus tuntui kuitenkin menetelmänä toimivalta.
Mie olen parhaani mukaan yrittänyt omaksua englanninspringerspanielin trimmaamista. Se on osoittautunut huomattavasti hauskemmaksi kuin osasin kuvitellakaan. Sakset ja trimmauskone eivät ihan vielä pysy kädessä niin, että lopputulos miellyttäisi edes omaa silmää, mutta kaitpa se tästä vielä. Suunnittelin virallista näyttelydebyyttiä lokakuulle ja haaveena olisi taiteilla silloin itse näyttelykelpoinen trimmi.