Veden valamia 2.0

En edes muista kuinka kauan tarkalleen pyysin, anoin, lahjoin ja lopulta taisin jo yrittää kiristääkin vanhemmiltani koiraa. Reipas vuosikymmen (tulokseton sellainen) siinä taisi kuitenkin vierähtää, sillä ehdin päntätä melkoisen määrän rotujen nimiä kahlatessani kaikki kirjaston koirakirjat läpi ”muutamaan” kertaan. Reiluun vuosikymmeneen mahtuu myös yksi pitkäaikainen samojedihoidokki ja lukematon määrä virtuaalikoiria.

Yhdellä rodulla on ollut aivan erityinen paikka sydämessäni alusta asti. Olinkin vuosien ajan aivan varma, että ensimmäinen koirani tulisi olemaan ei vähempää eikä enempää kuin landseer. Koiranhankinnan konkretisoituessa konkretisoituivat kuitenkin onneksi myös realiteetit: kuvittele itsesi raahaamassa landseerin kaltainen jättirotua perässäsi hissittömässä kerrostalossa tai julkisissa liikennevälineissä – juu ei. Piti löytää landseer pienemmässä ja siten ehkä myös hieman monipuolisemmassa paketissa. Tutkailin varteenotettavimpina vaihtoehtoina noutajia ja suurempia spanieleita. Molemmista löytyi monipuolisia ja elämäniloisia tuttavuuksia, mutta turkki ratkaisi asian labradorinnoutajan eduksi.

Norpan osteokondroosi ja sitä seuranneet ongelmat ovat olleet melko raju pudotus haavelinnoista. Niitä ruusunpunaisia pilvilinnoja kun tuli tosiaan rakenneltua reilu vuosikymmen. Olen näiden kolmen vuoden aikana kokenut, kuullut ja nähnyt vähän liiankin paljon, minkä seurauksena on tullut väkisin mietittyä välillä, että kuinka tässä uskaltaa enää ottaa yhtäkään koiraa. Koirakuume kasvoi kuitenkin hiljalleen pelkoja suuremmaksi. Vaan koirarodun valintapa osoittautui tällä kertaa entistä haasteellisemmaksi tehtäväksi…

Miten olisi toinen labbis?

Norppa on ollut luonteeltaan just eikä melkein sitä mitä hainkin, joten jotakuta kiinnostanee se, miksen ottanut toista labradorinnoutajaa. Kyse on maamme suosituimmasta rodusta, jossa on kaksi linjaa ja kirjava joukko välimuotoja – luulisi siis valinnanvaraa riittävän! Varmasti riittää, en sitä kielläkään. Omalla kohdalla kyse on kuitenkin terveysriskien, jalostusta ohjaaviin ihanteiden ja käyttötarkoituksen kohtaamisesta. Muutaman vuoden tutkailun tuloksena totesin, ettei labbiksista löydy kovin helposti yhdistelmää, jossa nämä risteäisivät haluamallani tavalla.

Arvatkaa mikä on ylivoimaisesti useimmin ortopedien odotushuoneessa tapaamani rotu? Mikäpä muukaan kuin labradorinnoutaja. Olkoonkin myös Suomen suosituin rotu, silti erityisesti kyynäriltään sököjä labradoreja tulee vastaan aivan liikaa. Moni pennunhankkija tuntuu kantavan huolta ”lonkkaviasta”. Itse melkein toivon, että se olisi luustopuolella labbiksen suurin ongelma… Valitettavasti mun nähdäkseni rodun ongelmanivelet ovat kuitenkin muualla ja ikävä kyllä ennusteeltaan heikompia kuin tuo niin pelätty ”lonkkavika”. Lonkkaongelmien ja eliniän välillä ei ole tutkimusten mukaan yhtä voimakasta korrelaatiota kuin kyynärongelmien ja eliniän välillä. Labbikselle tyypillisiä osteokondroosiniveliä ovat kyynärten lisäksi kinner- ja polvinivelet, joiden hoitoennuste on yleensä vielä kyynärniveltäkin heikompi. Olkanivelen osteokondroosin ennuste olisi hyvä, mutten ole henkilökohtaisesti tavannut ainuttakaan olkanivelen OCD:sta kärsivää labbista. Kaikkia muita mainitsemiani OCD:n tyyppejä on kyllä tullut kohdattua.

Pelkästään luustoriski ei kuitenkaan ollut syy luopua labbiksesta. Kyse on ennemminkin kokonaisuudesta: Näyttelylinjaisten piireissä vallitsevista ihanteista, jotka viittaavat kintaalle hyvinvoinnille. Kaikki kyllä selittävät pyrkivänsä terveisiin koiriin eli vähentämään luusto-ongelmia, mutta sairastuville koirille ja niiden hyvinvoinnille ei uhrata ajatustakaan – tai jos uhrataan, nämä ajatukset eivät konkretisoidu käytäntöön. Näyttelykehissä arvostetaan massiivisia koiria, jotka pärjäävät usein heikommin huonojen nivelten kanssa kuin maltillisemmin rakentuneet lajitoverinsa. Näin sairaan koiran omistavan ihmisen näkökulmasta luustovioista kärsiville näyttelylinjaisille ei siis lähtökohtaisestikaan yritetä antaa mahdollisuuksia pärjätä elämässä… Samaan aikaan ollaan kyllä valmiita osoittelemaan sormella ruokintaa, portaita, liikutustapoja ja ties mitä.

Mitenkäs sitten käyttölinjainen labradorinnoutaja? Kyllähän mie sitä mietin. Mietin itse asiassa varsin pitkään ja olin yhteydessäkin erääseen erityisen kiinnostavaan kasvattajaan. Samat riskithän käyttiksilläkin on, mutta mieluummin tukisin tervehenkisiä jalostuskriteereitä rahoillani. Olen kuitenkin katsellut kieroon varsinkin nuorten koiraharrastajien keskuudessa vallitsevaa sokeaa käyttisjumalointia. Sinänsä käyttisten ihannoinnissa ei itsessään ei ole mitään vikaa, onhan ne monissa roduissa maltillisemmin rakentuneita kuin näyttelylinjaiset toverinsa, mutta hieman häiritsee se kuinka jokatoinen koiratyttö unelmoi käyttiksen hankkimisesta. Monelle riittäisi vähemmätkin paukut. Omalla kohdalla totesin, että käyttölabbiksen hankkiminen tämän hetkisiin tarpeisiini olisi sama kuin ostaisi rataferrarin perheautoksi. Katsotaan sitten joskus tulevaisuudessa uudelleen, jos koiraharrastus vie tosissaan mukanaan.

Perspektiivin laajentamista

Labbiksesta luovuttuani suuntasin katseen luonnollisesti ensin muihin noutajiin. Mielessä kävivät varteenotettavimpina vaihtoehtoina kultainennoutaja, sileäkarvainen noutaja ja kiharakarvainen noutaja. Kultsun tuli hylättyä pitkälti samoista syistä kuin labbiskin, vaikka luustoterveyden ja ihanteiden törmäys ei ehkä ole ihan yhtä korostunut kuin näyttelylabbiksilla. Flatin kohdalla vaakakupissa painoivat lyhyt elinikä ja syöpien yleisyys. Lisäksi sain kuulla useammaltakin suunnalta kuinka uskomattoman ärsyttäviä elukoita flatit voivat pahimmillaan olla. 😀 Kihara olisi ehkä lopulta houkuttanut eniten, mutta mitä enemmän otin selvää rodusta, sitä kovempaa hälytyskellot soivat epilepsian suhteen.

Noutajat eivät toki ole englanninbulldoggeihin tai muihin jalostuksen irtikuviin verrattavassa jamassa, mutta kovin vakavia rotutyypillisiä ongelmia niilläkin tuntuu olevan. Toki joukkoon mahtuu paljon terveitäkin yksilöitä, mutta se ei paljon lohduta siinä vaiheessa, kun itselle osuu se rodulleen tyypillistä sairautta sairastava yksilö. En todellakaan halua vaihtaa luustoriskiä syöpä-, epilepsia- tai autoimmuunisairausriskiin, joten oli pakko kääntää katse noutajista muihin rotuihin. Kovin montaa vaihtoehtoa en lopulta edes vakavissani harkinnut. Lista näytti lyhykäisyydessään seuraavalta (suluissa syy rodun hylkäämiseen):

• isovillakoira (epilepsia, turkki ja näyttelykeskeisyys – jenkkien käyttövillikset olisi kylläkin makeita!)
• dalmatiankoira (värijalostus ja siihen liittyvät kuurous ja uriittikideongelmat)
• sileäkarvainen collie (typerä syy, mutta nahkasta vaan puuttuu kerta kaikkiaan se jokin)

Harkitsin jo heittäväni hanskat tiskiin, kun kaipaamani luonnetta ei tuntunut löytyvän riittävän terveestä kropasta. FCI 1 -ryhmässä olisi jokunen terveyskriteereihin istuva paimenkoira, mutta ne tuntuvat liian… Noh, paimenilta. Purin rotuahdistusta pienelle koiratuttavajoukolle ja sieltä tipahti ratkaisu: ehdotus, jota olin jo ensimmäistä koiraa etsiessäni pohtinut, mutta joka ei ollut syystä tai toisesta tullut nyt lainkaan mieleen – spanielit.

Takaisin spanieleihin

Vinkkien ja pienen järkipuheenkin jälkeen palasin taas spanieleihin, jotka olin Norppaa hankkiessani hylännyt trimmattavan turkin vuoksi. Englanninspringerspanieli kolahti hyvinkin nopeasti. Joku sprinkkuharrastaja kiteytti englanninspringerspanielin osuvasti yhteen lauseeseen: ”Sama koira voi olla isännän metsästyskaveri, emännän näyttelykoira, lasten agilitykoira ja perheen lemmikki.” Kun merkittäviä ennenaikaisesti monttuun vieviä terveysriskejäkään ei tuntunut löytyvän eikä turkinhoitokaan vaikuttanut lopulta ylitsepääsemättömältä esteeltä, päätös oli pian sinetöity. Enkkuprinkun eduksi katsottakoon myös se, että vaikka sprinkku ei olekaan yhtä yleinen kuin labbis, valinnanvaraa löytyy nähdäkseni kiitettävästi moneen muuhun kiinnostavaan rotuun verrattuna.

Englanninspringerspanielin suurin terveysongelma lienevät labradorinnoutajienkin repertuaariin kuuluvat tulehdukset ja iho-oireet. Epilepsiasta, autoimmuunisairauksia tms. en ole kuullut – toki yksittäisiä tapauksia löytyy varmasti rodusta kuin rodusta. Muutamasta osteokondroosia (kyynär- ja olkanivel) sairastavasta sprinkusta on kantautunut korviini tieto, mutta varsinkin huonoennusteisiin niveliin liittyvä luustoriski on huomattavasti pienempi kuin labbiksissa. Rotujen lonkkatilanne lienee hyvin samankaltainen enkä ole siitä erityisen huolissani. Näyttelylabbista 10 kiloa kevyemmän sprinkun voi yleistäen olettaa pärjäävän paremmin, vaikka kohdalle ei osuiskaan luustoltaan parasta A-luokkaa.

Täysin ilman kompromisseja en toki englanninspringerspanieliinkaan päätynyt. Eniten annoin periksi lopulta turkkiin liittyvissä vaatimuksissa. Mahdollisimman vaivaton turkki vaihtui trimmattavaan turkkiin. Toinen kompromissi tuli tehtyä kokoon ja harrastusmahdollisuuksiin liittyvissä vaatimuksissa, sillä sprinkkunarttujen fysiikka ei välttämättä riitä vepeen pienehkön koon vuoksi. Muikun emä on menossa ensi kesänä vepen alkeiskurssille, joten mielenkiinnolla odotan millaista viestiä sieltä suunnalta tulee. Onhan noita kiinnostavia lajeja muitakin.

Tällä hetkellä tuntuu, että englanninspringerspanielista saattaisi hyvinkin muodostua samanlainen nappivalinta luonteensa puolesta kuin labbiksesta kolme vuotta sitten. Jos nyt saisi vielä terveen ja harrastuspotentiaalia osoittavan koiran, niin voilà! Toivotaan parasta.

Jatkoa seuraa…

Seuraava koira ei ole toivottavasti ajankohtainen vielä muutamiin vuosiin, mutta voihan sitä aina unelmoida. Mitään kovin suuria suunnitelmia ei ole kylläkään toistaiseksi mielessä. Muikun kanssa ollaan vielä tutustumisvaiheessa, mutta ainakaan näin lyhyen tuttavuuden jälkeen en pidä mahdottomana ajatusta toisesta enkkusprinkusta. Jos koirien kanssa harrastaminen vie tosissaan mennessään, käyttölinjainen labradorinnoutaja voisi tulla sekin kysymykseen. Koko intohimoni koiriin tiivistyy kuitenkin yhteen rotuun, joten se landseer on varmasti hankittava ennemmin tai myöhemmin vesipelastusta silmällä pitäen. Lansu taitaakin olla tätä nykyä ainoa rotu, jonka kanssa olen ehkä valmis ottamaan jätteihin (/ raskaaseen rakenteeseen) liittyvän tietoisen riskin.