Tarkoitus oli raapustella hihnalenkkejä käsittelevää merkintää eteenpäin, mutta aihe vaihtui kertaheitolla eilen iltalenkin aikana. Tuli todistettua, että Muikku ampaisee näkölähdöllä jäniksen perään – ja vauhdilla ja pitkälle ampaiseekin. ?

Ensin vilahti töpöhäntä ja seuraavalla sekunnilla koiran heijastinliivi viiletti jo jossain otsalamppuni valokeilan äärirajoilla. Ihan turha karjua perään. Usko pois, yritin. Siinä pilliä taskusta kaivellessani (pitikin olla taskussa eikä kaulalla…) ehdin jo nähdä sieluni silmin kuinka jahtaus päättyy auton alle. Se pirun vemmelsääri nimittäin valitsi tietenkin just sen ainoan suunnan, jossa tulee tie vastaan noin puolen kilometrin päässä. Pilli suuhun, luoksetulovihellys ja jokusen sekunnin kuluttua sain huokaista helpotuksesta: heijastinliivi ja kaksi loistavaa pistettä ilmestyivät taas otsalampun valokeilaan. Muikku viiletti pää viidentenä jalkana takaisin oikein riemuloikkien kera. Onnenkiljahduksia, taputuksia, taisteluleikkiä ja muutama vauhdikas nouto palkkioksi. En tiedä kuinka kauas se ehti painella pitkäkorvan perässä, satakunta metriä vähintään ennen kuin hävisi kokonaan pimeyteen. Onneksi oli pilli mukana ja onneksi tuo koira alkaa olla pillin suhteen jo melko varma, mutta sydän ehti silti jättää pari lyöntiä välistä. Pysäyttäminen olisi tietenkin ollut järkevämpi veto, mutta en ehtinyt edes miettiä sitä paniikinpoikasen aikana ja koira huiteli jo jossain Huitsilan Nevadassa siinä vaiheessa, kun sain pillin suuhun.

Saas nähdä miten välikohtaus vaikuttaa jatkossa tuohon tähän asti heikosti irronneeseen perävaunuun. Ihannetapauksessa se sai just tarvitsemansa ripauksen itsevarmuutta, huonommassa skenaariossa saadaan jatkossa työstää tätä ongelmaa ihan olan takaa. Tuumasin, että tämä olisi sopiva hetki hieman pohdiskella sitä, miten olen rakentanut tuolle luoksetuloa ja pysähtymistä. Lisäksi ajattelin tehdä hieman vertailua Norppaan, jonka kanssa tuli aikoinaan mentyä aika pahasti metsään tietyissä asioissa. Muistutettakoon kuitenkin, että luoksetulo ja pysähtyminen ovat vain osa hallintaa, johon sisältyy myös muun muassa runsaasti erilaisia kontakti-, maltti- ja rauhoittumisharjoituksia.

© Marie and Alistair Knock / Flickr (CC BY-NC-SA)

Alkeista alkeet

Ensinnäkin, suosittelen pilliluoksetulon opettamista sanallisen käskyn lisäksi. Pilliluoksetulolla on monia hyviä puolia: Pillin ääni on melko kantava ja korviinpistävä. Siitä ei välity ihmisen tunnetila eli äänen erilaiset nyanssit. Norppa esimerkiksi oppi hyvin nopeasti kuulemaan mun äänestäni, koska lähettyvillä on muita ihmisiä ja koiria. Mitenkäs kävikään luoksetulon kanssa? Ylisosiaaliselle koiralle ne ihmis- ja Norpan tapauksessa varsinkin koirakontaktit ovat ultimaalinen palkinto. Kuullessaan sen tietyn äänensävyn luoksetulokäskyssä se jähmettyi kuin patsas tarkkailemaan ympäristöä sen sijaan, että olisi tullut luokse. Sinne paineli musta häntä heiluen moikkaamaan vastaantulijat – ihan sama kuinka karjuin pää punaisena. Moni ihminen (minä mukaan lukien) sortuu myös helposti maanittelemaan koiraa: ”Tänne. Tänne! Tule nyt! TÄNNE!!!” Tule- ja tänne-käskyt on erittäin helppo pilata turhilla huuteluilla, sillä johdonmukaisuus ja ehdottomuus valuvat sen sileän tien viemäristä alas. Ainakin itse koen, että pilliä tulee käytettyä paljon harkitummin.

Hyödynnän pilliluoksetulon alkeiden opettamisessa klassista ehdollistumista, koska en ole keksinyt operanttia tapaa, jolla luoksetulolle voisi saada yhtä vahvan pohjan. Kyse on siis samasta ideasta kuin Pavlovin koirakokeissa, joissa koirat oppivat kellon äänen tarkoittavan ruokaa ja alkoivat kuolata. Nyt on tarkoitus, että koira oppii yhdistämään pillin äänen siihen, että ohjaajalla on tarjolla jokin aivan superrrkiva juttu ja hakeutuu siksi tämän luokse.

Aloita pennun opettaminen pillille heti luovutusikäisenä: ”Kutsu” napero syömään aina luoksetulovihellyksellä, siis myös vaikka se olisi jo jaloissa odottamassa. Ekoilla kerroilla pentu ei toki vielä tiedä, mitä vihellys tarkoittaa, mutta mikäli siltä löytyy yhtään ahneutta, se hoksaa kyllä nopeasti, että vihellys = ruokaa. Luovutusikäinen pentu syö 3-4 kertaa päivässä, joten toistoja tulee se 3-4 päivässä eli 21-28 viikossa ja 90-120 kuukaudessa. Lisäksi kupillinen ruokaa on melkoinen superrrjuttu – edellyttäen tietenkin, että pentu on perso ruualle. Jos ruoka ei maistu niin hyvin, seuraa omaa pentuasi ja kokeile mikä olisi sille The Juttu. Käytä sitä palkkana. Koittaisin myös huolehtia siitä, että pentu ei pääsisi tässä vaiheessa tekemään tätä The Juttua muutoin kuin palkkana pilliluoksetulosta.

En vaatisi pentua istumaan ja odottamaan kupin ääressä, vaan antaisin kupin kirsun eteen välittömästi vihellyksen jälkeen (toki vasta koiran saavuttua paikalle). Tässä on taka-ajatuksena ensisijaisesti ajoitus: mitä nopeammin pentu saa superrrjutun vihellyksen jälkeen, sitä helpompi sen on hoksata vihellyksen ja superrrjutun yhteys. Lisäksi haluan ainakin uskoa, että kupin ilmestyminen nenän eteen viivytyksettä saa pennun myös reagoimaan nopeammin. Nyt on tärkeintä takoa pennun päähän, että vihellyksen kuullessaan sen kannattaa rynnätä täyttä häkää omistajan luokse. Istumisen ja luvan odottamisen pystyy opettamaan muutaman viikon myöhemmin eikä pieni viivästys tuottanut ainakaan Muikun kanssa ongelmia.

Kun olet viheltänyt pentua parin viikon ajan ruokakupille sisällä, siirry ainakin osalla ruokintakerroista ulos tuttuun ja häiriöttömään paikkaan. Älä näytä ruokaa ja kuppia koiralle, vaan vie se pihalle vaikka ennen pentua. Jos vaikuttaa tarpeelliselta, laita pennulle hihna/liina perään. Anna pennun touhuta aluksi hetki omiaan, mutta kutsu se kuitenkin pillillä luokse ennen kuin ympäröivä maailma alkaa kiinnostaa liikaa. Ja taas kuppia kirsun eteen, jotta pentu hoksaa, että superrrrjuttua on luvassa ulkonakin vihellyksen jälkeen. Jos et halua ruokkia joka kerta ulkona, jatka pillityksiä sisälläkin. Ulkoruokintaa harjoittaisin viikon tai pari riippuen siitä, kuinka ahkerasti viitsii raahata ruuan ulos.

Toimin Muikun kanssa oikeastaan täysin edellä kuvaillulla tavalla. Se ei ole erityisen ahne, mutta ruoka kelpaa kyllä enkä joutunut keksimään vaihtoehtoisia palkitsemistapoja vielä tässä vaiheessa. Norpan kanssa hoksasin ottaa pillin käyttöön vasta koipileikkauksen jälkeen eli kuntoutusajan huomioiden vasta joskus vajaa 1,5-vuotiaana. Kutsuin sitä kyllä pillillä ruokakupille, mutten yhtä järjestelmällisesti: jos koira oli jo jaloissa, jätin vihellyksen viheltämättä enkä kutsunut sitä koskaan ruokakupille ulkona. Norppa on huomattavasti persompi ruualle kuin Muikku, joten sille olisi varmasti voinut rakentaa huomattavasti vahvemman pilliluoksetulon, jos olisi aloittanut jo luovutusiässä ja toiminut järjestelmällisemmin.

Varovaisia ensiaskeleita

Kun olet viikon tai pari ruokkinut koiraa ulkona vaikkapa tutulla pihamaalla, on aika siirtyä uusiin ympyröihin. Luoksetulopillitystä voi kokeilla vaikkapa tutussa metsässä tai puistossa, kun pentu on suhteellisen rauhallisessa ja kontaktia hakevassa mielentilassa. Muistutettakoon, että vahvan kontaktin luominen on hallinnan perusta. Tästä syystä kontaktiharjoitusten ahkera tekeminen erilaisissa ympäristöissä on erittäin tärkeää: kulkiessasi sosiaalistamassa pentuasi milloin missäkin palkitse, kun se ottaa sinuun oma-aloitteisesti katsekontaktia – kokeile myös saada pentu reagoimaan nimeensä ja palkitse kontaktista.

Et ehkä ole halukas raahaamaan ruokakippoa ja ruoka-annoksia mukaan pikkukävelyillenne, joten tässä vaiheessa aletaan hieman lisätä variaatiota palkitsemisessa. Joskus kannattaa kuitenkin ehkä yllättää koira ja napata se ruoka-annoskin metsään palkkioksi. 😉 Muista koiralähtöisyys palkitsemisessa: Et voi päättää palkitsevasi kuivilla nameilla niiden helppouden vuoksi, jos koirasi ei niistä perusta. Voit toki yrittää kasvattaa sen mielenkiintoa niitä kohtaan, mutta tässä vaiheessa pennun tulisi saada edelleen superrrpalkkaa luoksetulosta, jotta se kokee luoksetulon superrrkannattavana. Toistaiseksi kannattanee myös vielä rajoittaa palkkaustavat muutamaan superrrjuttuun ja välttää koko armadan ottamista käyttöön. Sen kokonaisen valikoiman merkitys kasvaa siinä vaiheessa, kun ympärille alkaa ilmestyä entistä enemmän houkuttelevia häiriötekijöitä rohkeuden kasvaessa ja viettien heräillessä.

Kokeile siis kutsua pentua pillillä luokse jossakin rauhallisessa ympäristössä ja pennun mielentilan ollessa vastaanottavainen. Jos (KUN!) pentu ryntää luoksesi, palkitse se ruhtinaallisesti. Toista näitä harjoituksia kerran tai pari päivässä erilaisissa helpoissa ympäristöissä, mutta älä missään nimessä käytä pilliluoksetuloa vielä ns. ”tositilanteissa”. Jos hallinta pettää, yritä houkutella pentu jollakin muulla keinolla luoksesi tai nappaa se vauhdista kiinni (suosittelen tosin välttämään sellaisia jahtausleikkejä ja -tilanteita, joissa sinä juokset pennun perässä – sellaiset opettavat äkkiä pennulle, että juokseminen pois luotasi on hauskaa ja kannattavaa). Jatka edelleen samaan aikaan myös luoksetulopillityksiä ruokakupin ääressä, mutta voit ehkä hiljalleen alkaa luopumaan niistä. Yllättäisin koiran kyllä silloin tällöin aikuisenakin kutsumalla sen pillillä ruokakupille sisällä, kotipihassa tai vaikkapa metsässä.

Taas sama juttu kuin edellä: Muikun koulutus perustui pitkälti esiteltyyn tapaan. Norpan kanssa toteutin samaa runkoa, mutta se järjestelmällisyys puuttui tässäkin vaiheessa. Kontaktin luominen jäi puolitiehen. Kiirehdin ja hätiköin innoissani liian nopeasti tämän vaiheen yli.

Yleistä ja yllätä

Kasvata haastetta lisäämällä häiriöitä mahdollisimman kontrolloidusti siinä vaiheessa, kun alat tuntea olosi varmemmaksi ja koet koiran aidosti sisäistäneen pilliluoksetulon merkityksen. Tässä vaiheessa on erittäin tärkeää, että et saa antaa koirasi epäonnistua. Suosittelenkin liinan käyttöönottoa varsinkin ”murkkuikäisen” kanssa, mutta muistutan kuitenkin, että tarkoitus ei ole vetää koiraa liinalla luokse, vaan ainoastaan estää sen karkaaminen ulottumattomiin. Luoksetulon pitää tulla koiralta vapaaehtoisesti, ei pakotettuna. Anna liinan roikkua vapaana perässä ja tartu siihen vain, jos tarve tulee.

Edellisen kappaleen valossa lienee itsestään selvää, että luoksetulopillitystä ei pidä vielä tässäkään vaiheessa käyttää tilanteissa, joissa hallinta on jo menetetty. Turha itkeä, kun maito kaatui jo. Jos olet epävarma, jätä mieluummin viheltämättä tai helpota ensin tilannetta kontrolloidusti ja kutsu vasta sitten. Korostan sanaa kontrolloidusti, sillä häiriöitä pitää treenata, mutta vain tilanteen ollessa hallinnassa. Mä pidin tätä aivan idioottina ohjeena Norpan kanssa, koska koin jokaikisen tilanteen olevan epävarma. Kyse oli siitä, että olin edennyt liian nopeasti liian vaikeisiin tilanteisiin. Jos tuntuu tältä, ota takapakkia ennen kuin sitä tulee homman karatessa käsistä. Ja hyödynnä liinaa, jos se tuo varmuutta itsellesi.

Nyt on aika ottaa esiin koko palkkojen kirjo, mutta muistutan yhä edelleen, että palkan kuin palkan pitää olla koiralähtöinen ja toisaalta myös tilannekohtainen. Palkitse ISOSTI, kun koira onnistuu erityisen haastavissa tilanteissa. Helpommista tilanteista ja kehnommista suorituksista palkataan maltillisemmin tai jätetään kokonaan palkkaamatta – peilaa suoritusta aina koiran tasoon. Vaihtele palkkaamistapoja ja ole yllätyksellinen. Jos palkkaat luoksetulosta aina vaikkapa sillä kuivalla namilla, koira tekee aina saman punninnan: kannattaako hakea kuiva nami vai onko jäniksen perään säntääminen, riistan jäljelle lähteminen tai vastaantulijoiden moikkaaminen palkitsevampaa. Itsekkäänä olentona koira toimii aina tavalla, jonka se kokee omaksi edukseen. Jos kuiva nami häviää ympäristön houkutuksille, niin ”Se on moro!” ja näät vaan peräpeilin. Mikäli taas onnistut olemaan positiivisessa mielessä yllätyksellinen, koira ei koskaan tiedä mitä tuleman pitää ja ainakin itse oletan sen valitsevan silloin luoksetulon. En kuitenkaan lupaa, että tämä toimii kaikentyyppisillä koirilla, esimerkiksi hyvin voimakkaasti itsenäisestä ja/tai riista- tai saalisviettisestä koirasta ei ole kokemusta. Sellaiselle riistan jälki tai pakeneva riista voi olla niin ultimaattinen houkutus, että sinne hävisi horisonttiin mokoma.

Alla vielä pieni luettelo erilaisia palkkaamisvaihtoehtoja. Olen pohtinut näitä lähinnä lintukoiran omistajana omiin tarkoituksiini, joten lista ei välttämättä inspiroi kauheasti esimerkiksi vinttikoira- tai paimenkoiraihmisiä. Suosittelen tutustumaan omaan rotuun, sen alkuperäiseen käyttötarkoitukseen ja luontaisiin ominaisuuksiin sekä tietenkin siihen omaan koirayksilöön. Palkkaamistapojen kehittämisessä on oikeastaan vain taivas rajana! Ja aina paras palkka on tietenkin se juttu, mitä koira juuri sillä hetkellä tavoittelee. Oma lukunsa on sitten se, että onnistuuko ohjaaja käyttämään luovuuttaan ja hyödyntämään tätä palkkaamisessa tai voiko/kannattaako kyseisellä asialla ylipäätään palkata ensinkään.

• ruoka ja namit: kädestä/maasta/kupista/saalistaminen, lähellä/etäällä ohjaajasta
• vetoleikit: lukuisat erityyppiset vetolelut
• jahtaamisleikit: narupallo pitkällä narulla/viehetyyppinen/pallon heittely/koirasta poispäin juokseminen – harkiten myös koiran perässä juokseminen
• noutaminen: kahden lelun leikki/markkeerausnouto/vesinouto
• nenätyöskentely: damien/lelujen/ruuan/avainten etsiminen, kiinnostaville hajuille vapauttaminen
• äänekkäät lelut: erilaiset vinkulelut/tyhjä pullo
• sosiaaliset: kehumisen eri asteet/silittäminen/rapsutukset/muiden tervehtiminen

Muikku on ollut aivan ihana kouluttaa ja motivoida! Sen silmät alkavat liekehtiä usein jo pelkistä vuolaista kehuista ja rapsutuksista. Pallon perässä juokseminen on ihan huippua, samoin taisteluleikit. Haustakin se alkaa jo innostua siinä määrin, että sitä voi varmaan jatkossa käyttää palkkana. Ruoka ja herkut kelpaavat nekin ja jotkut namit ovat selvästi parempia kuin toiset. Ihan sama mitä olen kokeillut, Muikku on ollut aina ihan täysillä mukana. Norppa sen sijaan on haastavampi. Sille ultimaattinen palkka olisi vieraiden ihmisten ja koirien moikkaaminen, mutta kyseisen palkan käyttäminen tuntuu todella haastavalta. Sosiaalinen palkka mun suunnalta ei erityisemmin kiinnosta. Norppa näyttää lähinnä sanovan: ”Ai, jäin ilman palkkaa – pöh ja pah.” Ruuan tähden tuo menisi vaikka takapuoli edellä puuhun, mutta se ei silti voita vastaantulijoiden tervehtimistä. Lisäksi kaikki ruoka katoaa ääntä kohti yhtä suurella intohimolla – koita siinä sitten arvioida kuinka koira arvottaa erilaiset suuhunpantavat. Leluista se ei ole koskaan erityisemmin innostunut. Oikeastaan tyhjät pullot on ainoa asia, joille Norpan voi sanoa oikeasti syttyvän. Nenänkäyttö olisi mieluista, mutta en ole osannut ja tajunnut hyödyntää sitä riittävästi palkitsemisessa. Lisäksi Norpan koivet aiheuttavat hieman päänvaivaa palkkaamisen valinnassa, sillä on ollut pakko luopua vauhdikkaimmista ja äkkikäännöksiä sisältävistä menetelmistä.

En osaa eksaktisti määritellä sitä, koska pilliluoksetuloa voi alkaa käyttää ”tositilanteissa”. Riippuu varmasti koirasta, tilanteesta ja aika paljon myös olosuhteista. Mä en esimerkiksi ennen tätä päivää kuvitellutkaan, että lähtisin kutsumaan Muikkua jäniksen perästä yli sadan metrin etäisyydeltä. Ensinnäkin me ei olla tuollaisilla etäisyyksillä harjoiteltu. Toiseksi en tiennyt kantaisiko pilli jahtaamisen hurman yli. Pakon edessä ei kuitenkaan ollut oikeen mitään muuta vaihtoehtoa, koska pelkäsin oikeasti koiran jäävän auton alle. En tosin tiedä kuinka realistinen tuo pelko oli eli olisiko Muikku luopunut oma-aloitteisesti jahtaamisesta ennen tielle saapumista. Enhän voi olla varma siitäkään oliko Muikku jo luopunut ajosta pillin kuullessaan, mutta katsoin silti aiheelliseksi palkata sen luoksetulosta ennennäkemättömän ruhtinaallisesti.

Se jarru

Luoksetulon merkitystä korostetaan kovasti, mutta henkilökohtaisesti pidän pysähtymistä lähes yhtä tärkeänä taitona. Se voi itse asiassa olla joissakin tapauksissa helpompikin opettaa ja toisaalta helpompi koiran myös noudattaa kuin perinteinen luoksetulo. Jos luoksetulossa on menty metsään, suosittelen aloittamaan tyhjältä pöydältä ja vaikka iskostamaan ensin selkärankaan pillipysähtymisen. Mikäli kyse on pennusta, niin itse aloin opettaa pysähtymistä Muikulle siinä vaiheessa, kun luoksetulon alkeet tuntuivat hiljalleen menneen perille.

Huomaa, että pysähtymispillitys ei voi olla samanlainen kuin luoksetulopillitys. Meillä tullaan luokse kahdesta lyhyestä vihellyksestä (pi pi) ja pysähdytään yhdestä pidemmästä (piii). Nämä voi kuitenkin jokainen päättää itse. Kannattaa ehkä harjoitella luontevalta tuntuvat pillitykset ilman koiraa, sillä pillistä on yllättävän hankala saada samanlainen ääni joka kerta. Itse en todellakaan ole erityisen hyvä pillipiipari. Vihellyksen lisäksi sinun tulee valita haluatko koiran vain seisahtuvan aloilleen vai myös istuutuvan, kun se kuulee pysähtymispillityksen. Itse päätin opettaa pysähtymisen istumisen kautta, sillä haluaisin tuon istahtavan myös ylösajossa. Voit myös halutessasi opettaa koiralle käsimerkin pysähtymistä (ja miksei myös luoksetuloa) varten. Minä käytän pysähtymismerkkinä taivasta kohti nostettua vasenta kättä. Luoksetulon aikana laitan puolestani molemmat kädet alaviistoon kohti maata.

Istumisen kautta pysähtyminen opetetaan yksinkertaisesti opettamalla pentu ensin istumaan. En mene tässä sen syvällisemmin tämän peruskäskyn opettamiseen, mutta suosittelen itse välttämään houkuttelua tai pakottamista. Istuminen on erittäin helppo opettaa naksutinkoulutuksen periaatteilla, joten jos kyseinen aihepiiri yhtään kiinnostaa, niin tutustu siihen. Muista, että haluat opettaa koiran istumaan pillin vihellyksestä. Se tapahtuu ihan samalla periaatteella kuin istu-käskysanankin opettaminen, mutta nyt käytät suusi sijaan vaan pilliä. Tällä tavalla koira oppii istahtamaan vihellyksestä lähellesi, mutta palkkaustavasta riippuen ei välttämättä ymmärrä, että istua voi myös etäämmälle sinusta. Tuskailinkin itse aikani sen kanssa, että Muikku ei tosiaankaan pysähtynyt, vaan ryntäsi lähelleni ja istahti sitten. Tämä johtui puhtaasti siitä, että olin palkannut sen aina ojentamalla namin kädestä.

Koira oppii pysähtymään etäämmälle, kun se palkataan etäältä. Pallohullun koiran kanssa kannattaa tässä yhteydessä hyödyntää pallolla palkkaamista. Sen sijaan, että palkkaisit koiran ojentamalla sille makupalan, heitätkin pallon palkaksi. Näin koira oppii, että sen ei tarvitse tulla lähietäisyydelle saadakseen palkkansa. Meillä ainakin välimatka alkoi kasvaa ihan itsestään, kun siirryin ruokapalkasta pallopalkkaan. Kannattaa vaihdella pallon heittosuuntaa, jotta koira ei ala ennakoida ja juosta valmiiksi vastaanottamaan palloa. Välttelisin myös pallon heittämistä suoraan koiraa kohti, sillä Muikku ainakin rakastaa nimenomaan pallon jahtaamista – suuhun kävelevä ”saalis” ei ole lähellekään yhtä houkutteleva. Mikäli pallo ei saa koiraasi syttymään, joudut itse vähän kehittelemään ideoita etäältä palkkaamiseksi. Jos koirasi osaa esimerkiksi odottaa kupin ääressä lupaa syödä, voit viedä maaston ruokakupin sen nähden ja hyödyntää sitä palkkaamisessa. Suosittelen muutoinkin pohtimaan, kuinka pysähtymisen palkkaamiseen saisi yllätyksellisyyttä.

Mikäli haluat koiran vain seisahtuvan aloilleen, järkevin tapa lienee hyödyntää palkkaamisessa palloa ensi metreistä lähtien. Puhallat pilliin pysähtymisvihellyksen ja heti kun koira vilkaiseekin suuntaasi, pallo lentää palkaksi. Pallohullu koira oppii muutamasta toistosta kääntämään katseen omistajan suuntaan ja pysähtyy näin ainakin lyhyeksi hetkeksi. Tätä hetkeä aletaan pidentää hiljakseen venyttämällä pysähtymiskäskyn ja palkan väliä eli koiran täytyy pysyä aloillaan hetki ennen kuin pallo lentää. Odotusajan pidentäminen täytyy toteuttaa epäsäännöllisesti: 1s, 2s, 1s, 3s, 2s, 1s, 4s, 3s, 4s, 2s, 5s…

Muikun päästyä jyvälle pysähtymisen ideasta, opetin sen myös pysymään aloillaan vapauttamiseen saakka. Aloitin tämän hihkaisemalla ”Vapaa!” juuri ennen kuin heitin pallon. Erillisten malttitreenien ansiosta pystyn nykyään heittämään pallon ja Muikku istuu silti aloillaan, kunnes vapautan sen. Mieti koetko vapauttamisen opettamisen järkevänä. Tämä saattaa jossain worst case scenariossa osoittautua halvaksi henkivakuutukseksi: Koirasi ryntää kohti tietä ja saat sen pysäytettyä pillillä, mutta jos luoksetulon kanssa on ongelmia eikä koiralle ei ole opetettua pysähtymisessä kestoa ja käskyn alla pysymistä. Voit vain sydän syrjälläsi toivoa, ettei koira keksi lähteä hortoilemaan ennen kuin pääset sen luokse tai ehdit palkita sen poispäin tiestä. Oma periaatteeni on, että käsky päättyy aina toiseen käskyyn tai vapauttamiseen.

Loppuun sama virsi kuin luoksetulonkin suhteen: Toistoja, toistoja ja toistoja, mutta varo aiheuttamasta inflaatiota. Sen vältät sillä, että palkkaat riittävän motivoivasti ja ennalta-arvaamattomasti. Muista myös, ettet käytä pysähtymiskäskyä liian vaikeissa tilanteissa ennen kuin se on selkärangassa. Varmista, että koira ei pääse epäonnistumaan: älä epäröi laittaa koiralle liinaa perään äläkä ahnehdi ja etene liian nopeasti.

© lawrencegs / Flickr (CC BY-NC-SA)