A favourite Newfoundland Dog in a landscape (John Boultbee, 1808)

Toinen ilta
Thomas-setä kertoo newfoundlandinkoirasta ja havainnollistaa sen hienoa viisautta ja vaistoja monilla kertomuksilla

Ote teoksesta Stories About Dogs: Illustrative of their Instinct, Sagacity and Fidelity
Kirjoittanut Thomas Bingley, julkaistu Dean & Trevitt NY (1841)
Lainattu Newfoundland Club of American sivuilta, suomentanut Hanna Lintunen

”No niin pojat, onneksi meillä on tänä iltana runsaasti aikaa, sillä minulla on joitakin tarinoita teille.”
”Oi, mikäpä siinä, Thomas-setä! Olemme erittäin iloisia kuullessamme tämän, mutta äiti pelkää, että vaivaamme sivua liian usein.”
”Ette alkuunkaan, Frank. Kertokaa äidille terveisiä ja sanokaa, että nautin tarinoiden kertomisesta. Minulla on niitä melkoinen varasto eivätkä ne pääse ihan heti loppumaan.”
”Kiitos Thomas-setä, olet kovin ystävällinen!”
”Malttakaa pojat, malttakaa. Pelkään, ettemme ehdi käydä kaikkia tarinoita läpi tänä iltana, jos alamme vaihtaa kohteliaisuuksia. Ennen kuin aloitamme, haluan näyttää teille kuvan, joka minulla on salkussani. Se esittää newfoundlandinkoiraa, joka kiskoo poikaa pois vedestä.”

The Newfoundland Dog (Frederick Robinson maalauksen pohjalta, 1850)

”Voi ei Thomas-setä, onko tuo pieni poika hukkumaisillaan?”
”Ei Harry, poika ei ole hukkumaisillaan, kiitos häntä pelastamaan tulleen valppaan ja viisaan koiran. Pikkukaveri oli mennyt lammelle uittamaan venettään ja kumartunut nostamaan sitä vedestä, kun hän horjahti, putosi päistikkaa syvään lampeen ja olisi varmasti hukkunut ilman Sanchon apua. Pojan huuto pelästytti äidin, joka juoksi lammelle ja huokaisi helpotuksesta nähdessään poikansa vahingoittumattomana, mutta toki pahasti säikähtäneenä.”
”Mikä onni, että koira tuli apuun!”
”Totta tosiaankin. Olen itse asiassa kuullut toisenkin samanlaisen tarinan.”
”Kertoisitko sen meille, Thomas-setä?”

”Eräänä päivä tyttö leikitteli vallattomasti pikkulapsen kanssa Aston’s Quayssa Dublinissa lähellä Carlislen Bridgea, kun lapsi yhtäkkiä lipesi hänen käsivarsiltaan ja putosi Liffey-jokeen. Huutava lastenhoitaja ja kauhistunut yleisö näkivät pienen lapsen vajoavan veteen uskoen, että häntä ei voisi enää pelastaa. Sattumalta ohikulkumatkalla isäntänsä kanssa ollut newfoundlandinkoira juoksi rantaan ja pysähtyi katsomaan lapsen pudotessa syntynyttä veden haikeaa aaltoliikettä. Välittömästi lapsen ilmestyessä pintaan, koira hyppäsi veteen. Koiran pinnistellessä päästäkseen lapsen luokse, tämä ehti vajota uudelleen syvyyksiin. Yleisö näki uskollisen olennon uivan huolestuneena ympyrää kohdassa, jossa lapsi oli kadonnut näkymättömiin. Lapsen ilmestyessä jälleen pintaan, koira otti lapsesta kiinni lujalla, mutta lempeällä otteella ja toi hänet vahingoittumattomana rantaan. Samaan aikaan paikalle saapui herrasmies, joka osoitti suurta kiintymystä lasta kohtaan ja ihaili tämän pelastanutta koiraa. Lapsen rannassa vastaanottanut henkilö kääntyi näyttämään lasta herrasmiehelle, joka tunnistikin pienokaisen omaksi pojakseen! Herrasmies meni täysin mykäksi kauhun, ilon ja yllättyneisyyden tunteiden sekamelskassa. Toivuttuaan ensi järkytyksestä ja suukotettuaan hellästi pientä kullannuppuaan, hän syleili koiraa ylenpalttisesti ja tarjosi tämän isännälle isoa summaa (500 guineaa), mikäli tämä möisi arvokkaan eläimensä hänelle. Koiranomistaja (Colonel Wynne) tunsi kuitenkin liian suurta kiintymystä tätä hyödyllistä olentoa kohtaan luopuakseen siitä mistään hinnasta.”

”Onpa hämmästyttää, Thomas-setä! Vaikuttaa siltä kuin jotkin koirat omaisivat ihmisen älykkyyden.”

”Molemmissa tarinoissa esiintyvä newfoundlandinkoira on ehkäpä koko eläinkunnan jaloin olento. Viisaudessaan se häviää tuskin vähääkään alppispanielille. Sillä on pituutta kirsusta hännänpäähän kuusi jalkaa ja korkeutta lähes kolme jalkaa. Se kantaa mielellään maailman taakkaa harteillaan ja vartioi ihmisten turvallisuutta. Mikään ei miellytä sitä yhtä paljon kuin kepin tai korin väsymätön kantaminen. Se suojelee omaa kunniaansa järkähtämättömällä rohkeudellaan ja rehellisyydellään, mutta isännälleen työskennellessään henkilökohtaiset vastoinkäymiset eivät saa sitä luopumaan isäntänsä kunnian suojelemisesta. Se halveksii mitättömiä ja vähäpätöisiä vastustajia jatkamalla matkaansa ja unohtamalla koko kohtaamisen. Katsoessaan vastustajansa vertaisekseen, se palaa tehtävänsä suoritettuaan takaisin ja antaa tälle hirvittävän rangaistuksen.”

Nero and Marquis, two Landseer newfoundlands, in a wooded lake landscape (David Dalby) | Landseer Newfoundland (Edmund Bristol)

”Eräällä skotlantilaisella miehellä oli erittäin hieno newfoundlandinkoira, jonka hän lähetti joka aamu läheiseen kylään lautasliinan kanssa. Lautasliinan yhteen nurkkaan oli sidottu rahaa leipää varten. Leipuri otti rahan, sitoi maksua vastaavan leipämäärän lautasliinaan, huolsi koiran ja lähetti sen sitten takaisin isännälleen. Tämän herrasmiehen kartanon lähellä asui kaksi muutakin koiraa: maatilalla vahtikoirana toiminut mastiffi ja tehtaalla vahtikoiran virkaa toimittanut bulldoggi. Ne eivät olleet mitään perusrakkeja, vaan newfoundlandinkoiran tavoin hienoista suvuista ja siten omalla tavallaan erittäin suuria ja mahtavia eläimiä. Toisensa kohdatessaan nämä kolme koiraa yrittivätkin yleensä selvittää arvojärjestystään tappelemalla.

Eräänä päivänä newfoundlandinkoiran palatessa leipurin luota sen kimppuun kävi lukuisia voimansa yhdistäneitä rakkeja. Kantaessaan isäntänsä leipää ja lautasliina se ei voinut puolustautua, vaan joutui mudassa pyöritetyksi. Sen korvat raavittiin ja turkkinsa liattiin.

Päästyään kiusankappaleiden kynsistä, newfoundlandinkoira vetäytyi kotiinpäin ja toimitti kantamuksensa isännälleen. Välittömästi tämän jälkeen se lähti maanviljelijän mastiffin luo. Maanviljelin perheen suureksi hämmästykseksi nämä yleensä oitis tappelemaan ryhtyneet koirat tapasivatkin tällä kertaa rauhanomaisesti ja jatkoivat matkaa yksissä tuumin tehtaalle. Saatuaan tehtaanomistajan koirasta liittolaisen ne lähtivät kiertoteitse kohti kylää iskeäkseen hampaansa jokaiseen vastaantulevaan kylärakkiin. Rangaistuaan jokaista löytämäänsä rakkia, koirat peseytyivät ojassa ja palasivat hiljaa kukin omaan kotiinsa. Elämä palasi tavanomaisiin uomiinsa ja koirat jatkoivat vanhaa vihanpitoaan kuin eivät olisi koskaan liittoutuneetkaan yhteistä vihollista vastaan.”

”Todellako, Thomas-setä? En ymmärrä miten newfoundlandinkoira kertoi mastiffille, mitä se haluaa. Onko koirilla oma kieli?”
”Siinäpä kysymys, johon en kykene vastaamaan, John. Niillä ei ehkä ole ihmisten kielen kaltaista kommunikointikeinoa, mutta emme voi kiistää, etteivätkö ne pystyisi viestimään ajatuksiaan ja toiveitaan toisilleen. Filosofit ovat pohtineet tätä arvoitusta, mutta emme siltikään tiedä siitä sen enempää kuin eläinten vaistoistakaan.”

”Eläinten kyky kommunikoida keskenään on niin merkillinen, että minun on kerrottava toinenkin tarina siihen liittyen.”

”Muuan lontoolainen herrasmies vuokrasi vuosi sitten talon Hortonista, Buckinghamshiresta. Talon edellinen vuokralainen muutti newfoundlandinkoiransa kanssa maatilalle puolen mailin päähän, mutta jätti newfoundlandinkoiran pennun uudelle vuokralaiselle. Uusi asukas toi tullessaan ranskalaisen villakoiran, joka kiusasi taukoamatta pentua. Pennun kasvaessa häiriköiminen jatkui edelleen. Eräänä päivänä pentu sai tarpeekseen ja oli muutaman tunnin kadoksissa, kunnes palasi takaisin edellisen vuokralaisen newfoundlandinkoiran kanssa. Kaksikko tappoi epäonnisen villakoiran ennen kuin se ehti paeta niiden raivoa.”

Newfoundland Dog Guarding Sleeping Child | The Favourite Animals of Leopold I (Eugène Joseph Verboeckhoven, 1845)

”Minulla on monia hyviä tarinoita koirien kommunikaatiokyvyistä, mutta luulenpa kertoneeni teille tarpeeksi tällä erää. On kuitenkin vielä eräs niin erikoinen tarina, etten voi sivuuttaa sitä. Tässä tarinassa loukkaantunut eläin kulkee pitkän matkan apua etsien.”

”Skotlantilainen herrasmies pysähtyi terrierinsä kanssa erääseen majataloon St. Albansissa. Mies oli matkalla Lontooseen ja pelkäsi hukkaavansa suosikkikoiransa suurkaupungissa, joten hän päätti jättää sen majatalon isännän hoidettavaksi. Mies lupasi maksaa hoidosta aiheutuneet kulut ja vaivan palatessaan hakemaan koiraa noin kuukauden kuluttua. Koiraa pidettiin useita päiviä kahlittuna, jotta se alkaisi kunnioittaa uutta isäntäänsä, ja sitten se päästettiin vapaaksi suurelle telakka-alueelle yhdessä muiden koirien kanssa. Telakka-alueella oli yksi tyrannin tavoin käyttäytyvä koira, joka pahoinpiteli Tray-raasua lähes päivittäin armottomasti. Tray esitti kärsivällistä ihailtavan pitkään ennen kuin sen pinna paloi loppuun ja koira päätti karata kaikessa hiljaisuudessa. Se palasi muutama päivä myöhemmin suuren newfoundlandinkoiran kanssa pahoinpitelemään tyrannin lähes kuolemanpartaalle. Selkäsaunan jälkeen Tray sai elää rauhassa isäntänsä paluuseen asti. Newfoundlandinkoira puolestaan katosi eikä sitä nähty enää sen koommin.

Tapahtuneesta tuli yleinen puheenaihe. Kun majatalon isäntä kertoi tapauksesta Trayn isännälle, tämä epäili koiransa matkustaneen Skotlantiin ja houkutelleen sieltä ystävänsä mukaan kostoretkelle. Isännän epäilykset varmistuivat, kun hän palasi koiransa kanssa kotiinsa Ylämaille: Tray oli käynyt kotona herättämässä levottomuutta paikallisissa, jotka luulivat tämän isännälle sattuneen jotakin. Pian Tray katosi matkassaan paikallinen newfoundlandinkoira, joka palasi joitakin päiviä myöhemmin yksin lähes nääntyneenä ja jalkansa satuttaneena.”

Landseer Newfoundland and Skye Terrier

”Mikä sääli, että aiemman tarinan mastiffi ja newfoundlandinkoira jatkoivat toistensa vihollisina! Vihaavatko koirat toisiaan lopun ikäänsä, jos ne päätyvät kerran tappelemaan?”
”Ei pojat, olen saanut ilokseni todistaa, etteivät ne vihaa.”

”Eräänä päivänä nämä samaiset newfoundlandinkoira ja mastiffi tappelivat Donaghadeen laiturin päässä niin, että tipahtivat molemmat mereen. Erinomaisena uimarina tunnettu newfoundlandinkoira pääsi pian laiturille turvaan, mutta mastiffi kamppaili jonkin aikaa ja alkoi sitten vajota veden alle. Newfoundlandinkoira katseli vastustajansa kamppailua huolestuneena, syöksyi takaisin veteen, otti mastiffia kaulapannasta kiinni ja toi sen turvallisesti rantaan. Siitä päivästä lähtien koirat olivat ylimmät ystävykset aina newfoundlandinkoiran kuolemaan saakka. Newfoundlandinkoiran kuoltua traagisesti kivivaunujen alle, mastiffi riutui pitkään ilmeisesti ystävänsä kuolemaa surien.”

”Newfoundlandinkoira vaikuttaa olevan oivallinen uimari, Thomas-setä. Mikä tekee siitä niin paremman uimarin kuin muista koirista?”
”Yhtenä syynä on varmasti sen tassujen rakenne, joka muistuttaa räpylää: Varpaiden välissä on ohut ihokerros, ikään kuin ankan jaloissa. Näin sen on paljon helpompi liikkua vedessä kuin niiden koirien, joilla vastaavaa rakennetta ei ole. Toisekseen, se vain seuraa vaistoaan, jonka Luoja on sille suonut eikä epäröi käyttää sitä viisaasti ja hyvään tarkoitukseen.”

”Useimmissa kertomissani tarinoissa newfoundlandinkoira pelastaa ihmisen hukkumiselta. Muistuipa kuitenkin mieleeni eräs viihdyttävä tarina, jossa isännän pelastaminen aiheutti sen, että hän hävisi vedonlyönnin. Pidätte siitä varmasti.”

”Eräs thamesilainen asetti kerran vedon, jonka mukaan hän pystyisi koiransa kanssa hyppäämään alas keskeltä Westminster Bridgea niin, että he rantautuisivat Lambethiin minuutin kuluessa toisistaan. Mies hyppäsi ensin ja koira heti perässä. Kuten arvata saattaa, koira pelkäsi isäntänsä hukkuvan, tarttui tätä niskasta ja veti hänet rantaan melkoisen yleisön edessä.”

”Thomas-setä, kerroit minulle joskus sellaisen tarinan, jossa herrasmies liukastuu jokeen ja on hukkumaisillaan. Miehen koira kuitenkin tuo hänet rantaan ja mies toipuu koettelemuksesta ystävällisten talonpoikien hoivissa. Yritin kertoa sitä Johnille ja Harrylle huonolla menestyksellä. Lupasin kysyä, josko sinä voisit kertoa sen heille. Olisitteko niin ystävällinen, että haluaisitte toistaa sen meille, herra?”
”Vai niin! Taidan muistaa mitä tarinaa tarkoitat, Frank. Toistan sen enemmän kuin mielelläni teille, sillä se on hieno esimerkki viisaudesta.”

”Saksalainen matkasi Hollannin läpi seuranaan suuri newfoundlandinkoira. Kävellessään kanaalia reunustavaa rantapengertä pitkin hän liukastui ja putosi veteen. Koska mies ei osannut uida, hän menetti pian tajuntansa. Palatessaan tajuihinsa hän löysi itsensä talonpoikaisten ympäröimänä mökistä. Hänelle kerrottiin, että yksi heistä oli töistä palatessaan huomannut ison koiran uivan vedessä ja vuoroin vetävän ja työntävän jotakin mukanaan. Koiralla vaikutti olevan suuria vaikeuksia, mutta sitkeyden voimalla se onnistui lopulta pinnistelemään pienemmän puron luokse. Koiran kiskoessa myttyä mahdollisimman kauaksi vedestä, talonpoikainen tunnisti sen miehen ruumiiksi.

Ravisteltuaan itsensä eläin alkoi nuolla ahkerasti isäntänsä kasvoja ja käsiä. Kun paikalle saatiin apuvoimia, mies kannettiin lähimpään taloon, jossa hän hetken kuluttua palasi tajuihinsa. Miehellä oli olkapäässä ja lavassa lähellä kaulaa isot mustelmat muistuttamassa uskollisesta eläimestä, joka oli ensin yrittänyt kiskoa isäntäänsä olkapäästä, mutta joutunut sitten vaihtamaan otetta pitääkseen isäntänsä pää vedenpinnan yläpuolella. Koira oli kuljettanut isäntäänsä näin peräti neljännes mailin matkan, joten mies jäi luultavasti henkensä velkaa tälle viisaalle ja uskolliselle kumppanilleen.”

The Newfoundland Dog Rescues Child (1860-luvulta)

”Olipa hieno tarina. Mies varmasti rakasti koiraansa tämän jälkeen!”
”Eittämättä rakasti, Harry. Uskallan väittää että rakasti ja vaali sitä elämänsä loppuun asti. Läheskään jokainen ei osaa kirjoittaa samanlaista muistokirjoitusta koiralleen kuin Lord Byron osasi, mutta uskallan väittää, että monet ovat rakastaneet koiraansa vähintään yhtä paljon kuin hän. Näytän teille tuon muistokirjoituksen myöhemmin, mutta ensin minun on kerrottava teille koirasta, joka käytti hienoa vaistoaan palatakseen kotimantereelleen menetettyään omistajansa.”

”Nuori herrasmies osti suuren newfoundlandinkoiran kumppanikseen ja suojelijakseen Edinburghista ennen kuin lähti kiertämään manteretta. Valitettavasti nuorukainen joutui virran viemäksi ja hukkui ollessaan uimassa kahden maanmiehensä kanssa Oder-joessa, Frankfurtissa. Koira ui ja sukelteli etsimässä isäntäänsä, mutta joutui lopulta palaamaan rantapenkereelle väsyneenä ja tuloksetta. Kaksi muuta herrasmiestä veivät sen takaisin hotellille. Kun nuorukaisen matkalaukku oli pakattu ja lähetetty takaisin Englantiin, miehen uskollinen eläin katosi. Frankfurtissa tulleissa kirjeissä kerrottiin koiran osoittamasta erityisestä viisaudesta surun hetkellä ja pahoiteltiin sen menettämistä. Muutama kuukausi tämän traagisen tapahtuman jälkeen nuoren miehen ystävät yllättyivät saadessaan vieraaksi henkilön, jolta nuorukainen oli ostanut koiran. Vierailija kertoi koiran palanneen kotiin, mutta olleen niin heikossa kunnossa, että pystyi tuskin liikkumaan.

Koiran kotiinpaluu herätti mielenkiintoa ja kysymyksiä siitä, kuinka se oli matkustanut. Läheisiin satamiin ei ollut saapunut ainuttakaan alusta mantereelta. Koiran oletettiinkin löytäneen tiensä Frankfurtista Hampuriin ja matkanneen sieltä laivalla joko Newcastleen tai Hulliin, josta se oli luultavasti jatkanut jalan edelleen Edinburghiin. Nuorukaisen ystävät ottivat koiran hoiviinsa ja osoittivat sille rakkautta, jonka koira oli lojaaliudellaan ja viisaudellaan osoittanut ansaitsevansa.”

A Newfoundland Landseer in a Landscape (Harry Hall, 1851)

”Emme edes tiedä mitä sanoa, Thomas-setä! Tarinasi ovat kaikki niin ihania, että jokainen niistä päihittää edellisensä.”
”Kuule Frank, voisin jatkaa näiden kertomista läpi yön, mutta kohta teidän on mentävä. Ennen sitä John voisi lukea meille Lord Byronin runon, jonka hän kirjoitti koiransa Boatswainin muistolle. Sitä ei ole ehkä kirjoitettu helpoimmalla hetkellä, mutta se kuvaa koskettavasti ihmisen ja koiran välistä uskollisuutta ja lojaaliutta. Boatswainin muistomerkki on sijoitettu näkyvälle paikalle erääseen puutarhaan Newsteadissa. Säkeitä edeltää seuraava omistuskirjoitus:”

”Tässä lepää olento,
joka oli kaunis
mutta ei turhamainen,
voimakas mutta ei pöyhkeä,
rohkea mutta ei julma.
Olento, jolla oli kaikki ihmisen hyveet
mutta ei ainuttakaan hänen pahettaan.
Ihmisen muistolle kirjoitettuna
nämä säkeet olisivat tyhjää imartelua,
mutta Boatswainille, koiralle,
ne tekevät oikeutta.
Omistettu Boatswainille,
joka syntyi Newfoundlandissa toukokuussa 1803,
ja kuoli Newstead Abbey’ssä 18. marraskuuta 1808.”

”When some proud son of man returns to earth,
Unknown to glory, but upheld by birth,
The sculptor’s art exhausts the pomp of woe,
And storied urns record who rests below;
When all is done, upon the tomb is seen,
Not what he was, but what he should have been;
But the poor dog, in life the firmest friend,
The first to welcome, foremost to defend,
Whose honest heart is still his master’s own,
Who labours, fights, lives, breathes for him alone,
Unhonour’d falls, unnoticed all his worth,
Denied in heaven the soul he held on earth:
While man, vile insect, hopes to be forgiven,
And claims himself a sole exclusive heaven.
Oh, man! thou feeble tenant of an hour,
Debased by slavery, or corrupt by power;
Who knows thee well, must quit thee with disgust,
Degraded mass of animated dust!
Thy love is lust, thy friendship all a cheat,
Thy smiles hypocrisy, thy words deceit!
By nature vile, ennobled but by name,
Each kindred brute might bid thee blush for shame.
Ye! who perchance behold this simple urn,
Pass on-it honours none you wish to mourn
To mark a friend’s remains these stones arise;
I never knew but one,-and here he lies.
Newstead Abbey, November 30, 1808.”

”Erinomaista, John. Kuulkaapa pojat, annan teille pienen arvoituksen testatakseni nokkeluuttanne. Voitte miettiä sitä seuraavaan tapaamiseemme asti. Arvoituksen on kirjoittanut professori Porson ollessaan iltakävelyllä erään maalaiskylän naapurustossa.”

”My first, though the best and most faithful of friends,
You ungen’rously name with the wretch you despise:
My second-I speak it with grief-comprehends
All the good, and the great, and the just, and the wise:
Of my whole, I have little or nothing to say,
Except that it marks the departure of day.”

”Oi, minä tiedän, Thomas-setä!”
”Hienoa, Frank, haluan kuulla ratkaisusi huomenna. Nyt, hyvää yötä!”

Dog Watching Bathers (John Emms, 1900)