Oih, tää tyttö rakastui ensi silmäyksellä, nimittäin Edinburghiin! Olin jo jokusen vuoden haaveillut vierailevani siellä, mutten kuvitellutkaan, että kaupunki voisi viedä niin mennessään.

Matkaseuranani oli kaksi potterheadia, joten opin tahtomattani yhtä ja toista Harry Potterista. Allekirjoittaneen suhteesta kyseiseen spektaakkeliin kertokoon se, että luin ensimmäistä kirjaa hampaita kiristellen noin 50 sivua ennen kuin luovutin. Leffoja olen nähnyt vissiin kaksi ja ne olivat… Noh, leffoja muiden joukossa eivätkä edes erityisen mieleenpainuvia sellaisia. Täytyy kuitenkin myöntää, että esimerkiksi Candlemaker Row’n (Viistokujan esikuva), The Elephant Housen (kahvila, jossa Rowling kirjoitti ensimmäistä kirjaa) ja Greyfriars Kirkyardin (hautausmaa, josta Rowling lainaili nimiä) näkeminen osoittautui yllättävän kiehtovaksi.

Kaupunki oli kuitenkin äärettömän mielenkiintoinen myös koiraihmisen näkökulmasta. Hetkittäin melkeinpä harmitti, että omat koirat eivät olleet mukana. Labbis ja sprinkku olisivat istuneet täydellisesti esimerkiksi Holyrood Parkin maisemiin.

Olen vihreä kateudesta mitä tulee brittien koirakulttuuriin. Koirat tuntuivat kulkevan mukana lähes kaikkialla. Edinburghin keskustassa ne olivat pitkälti hihnoissa, mutta esimerkiksi Holyrood Parkissa jokaikinen vastaan tullut koira paineli irrallaan. Silti yksikään ei aiheuttanut häiriötä sivullisille. Koirat saattoivat käydä moikkaamassa toisiaan, mutta sitten matka jatkui ilman suurempaa numeroa. Ainuttakaan koirien välistä välikohtausta en nähnyt.

Voi kunpa Suomessa suhtauduttaisiin edes puoliksi niin suopeasti koiriin kuin tuolla. Meillä saattaisi olla hyvinkin erilaisia koiria, jos ne saisivat pennusta lähtien kulkea mukana ja kohdata niin ihmisiä kuin koiriakin. Vaan ehei, koirakieltoja tulee vastaan vähän joka nurkalla, joten kun jonnekin lähdetään, koirat on yksinkertaisesti helpompi jättää kotiin. Jos lenkillä kohdataan joku, vastaantulijasta tehdään valtava numero ja ilmapiiri on toisinaan melkein panikoivakin: ”Musti, tänne! TÄNNE! TÄNNE, MUSTI! MUSTI PRKL!!! Voi anteeksi. Se on ihan kiltti kyllä, mutta vähän innokas… Nyt mennään Musti! Musti, TULE! Pahus. Anteeksi vielä kerran.” Hihna pantaan kiinni ja koira kiskotaan mukaan. Osa sättii koiraa vielä poistuessakin.

Myönnän itsekin syyllistyneeni edellä mainittuun tapahtumaketjuun erityisesti Norpan kanssa. Siksipä se ei varmaan olekaan kuin harvoissa ja valituissa paikoissa irtipidettävä. Riistan perään ei lähde, mutta tosiaan vastaantulijat…

Edinburghin koirakanta oli mielestäni jossain määrin yksipuolisempi kuin Helsingin seudulla. Meillä kaupungissa tulee vastaan varsin monenmoista hiihtäjää noutajista erilaisten paimenten ja perinteisten pk-rotujen kautta pikkufifeihin. Sen sijaan Edinburghissa selvän enemmistön muodostivat nähdäkseni erilaiset lintukoirat: noutajat, spanielit, vesikoirat, seisojat ja näiden kaltaiset sekoitukset. Muun rotuisesta edustuksesta jäivät mieleen lähinnä yllä olevaan kuvaan eksynyt pikkuterrieri(?), pari dalmista ja jokin bulltyyppinen.

Toinen silmiinpistävä seikka oli paikallisten koirien lihavuus. Ruokakupin ääressä viihtyneitä koiria oli paljon, ihan aikuisten oikeasti paljon. Niiden kahden ja puolen päivän aikana, jotka kaupungissa vietimme, ehdin nähdä jopa useamman sairaalloisen lihavan koiran. Kyllähän mie olen kuullut ja lukenut brittien lihavista koirista, mutta en silti arvannut ilmiön näkyvän ihan niin päivänselvästi katukuvassa.

Yksi edinburghilaisten ylpeys on Greyfriars Bobby: Bobby oli skyenterrieri, jonka John Gray -niminen isäntä menehtyi ja haudattiin Greyfriars Kirkyard -hautausmaalle koiran ollessa noin parivuotias. Tarinan mukaan Bobby istui isäntä haudalla seuraavat 14 vuotta aina omaan kuolemaansa saakka. Se haudattiin Greyfriars Kirkyardin maille, isäntänsä haudan lähelle.

Olin lukenut Greyfriars Bobbyn tarinan jokunen vuosi sitten, mutten muistanut koiran nimeä enkä osannut yhdistää sitä Edinburghiin. Yllätys oli suuri, kun kävelimme Greyfriars Kirkyardiin etsimään J.K. Rowling’n Harry Potteriin lainaamia nimiä: törmäsimme heti portin sisäpuolella Bobbyn hautakiveen, minkä eteen ihmiset olivat tuoneet keppejä – miten liikuttavaa! Alkuperäinen Bobby-patsas on muistaakseni jossakin museossa, mutta patsaan kopio löytyi Candlemaker Row’n ja George IV Bridgen kulmasta. Turisteilla näytti olevan pakkomielle kosketella sen kirsua…

Paljastettakoon, että Greyfriars Bobbysta on tämän tunnetuimman legendan lisäksi vaihtoehtoisia tarinoita. Bobbyn omistajasta on epäselvyyksiä, sillä alueella eli samaan aikaan ainakin kaksi John Gray -nimistä henkilöä: Edinburghin kaupungin poliisin yövartija ja maanviljelijä, joista ensimmäinen oli tarinan mukaan Bobbyn omistaja. Yhden vaihtoehtoisen tarinan mukaan Bobby jäi hautausmaalle ruuan tähden, koska hautausmaan kävijämäärät kasvoivat koiran maineen kiiriessä ja ihmiset toivat sille syötävää. Eräs versio puolestaan väittää, että kyseessä oli paikallisten kauppiaiden mainostempaus ja Bobbya esitti peräti kaksi koiraa.

Greyfriars Bobby ei suinkaan ollut ainoa koira, jota kaupungissa muistettiin. Edinburgh Castlesta löytyi koirille oma hautausmaa. Sinne oli haudattu rykmenttien maskotteja ja sotilaiden koiria 1800- ja 1900-luvuilla. En tullut laskeneeksi hautakivien määrää, mutta lähellekään kaikki eivät mahtuneet kuvaan. Jonkin lähteen mukaan kyseisellä haustausmaalla lepäisi kaiken kaikkiaan pari tusinaa sotilaiden parasta ystävää ja uskollista kumppania.

Hankin itse itselleni ”tuliaisiksi” kaksi koira-aiheista kirjaa. Kaupungista ei yksinkertaisesti voinut lähteä ostamatta Greyfriars Bobbysta kertovaa kirjaa. Toinen kirja on puolestaan tositarina Bamse-nimisestä bernhardinkoirasta, joka palveli norjalaisen vartiolaivan ja miinanraivaajan maskottina II maailmansodassa.

Tai siis, suosikit roturyhmittäin. Jos kerran muutkin, niin miksen minäkin. Muita suosikkinsa valinneita ovat mm. Chocochilin Chillailua, Huurrekuonot, Koiria maalta, Luuhullut, Pieni koti maalla, Resko & Kasko, Tavoitteena tähtiin ja Valkoiset paimenet.

FCI 1 Lammas- ja karjakoirat (paitsi sveitsinpaimenkoirat)

Uuups, en ole muodikas koirabloggaaja, koska ykkösryhmä ei kiehdo oikeastaan yhtään. Paimenissa ja karjakoirissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta ne on vaan liian… Noh, paimenia. Sileäkarvaista collieta mietin kyllä ihan tosissani toista koiraa etsiessäni. En onnistunut löytämään nahkasta mitään varsinaista vikaa, mutta mun näkökulmastani siitä puuttuu kokonaan Se Jokin, joka koirassa pitää olla.

FCI 2 Pinserit, snautserit, molossityyppiset ja sveitsinpaimenkoirat

Roturyhmä, josta mun rakkauteni koiriin lähti ja jolle sydän sykkii edelleen erityisesti.

Yksi yltää yhä edelleen ylitse muiden – landseer. Norpan terveysongelmat ovat kuitenkin laittanut miettimään, että uskaltaakohan sitä koskaan ihan aikuisten oikeesti harkitakaan jättirotua. Se vois olla sama kuin kerjäis verta nenästään… Lansun tunnetumpi serkku, newfoundlandinkoira, kiinnostaisi myös, mutta rodun terveystilanne ja kuohunta nöffipiireissä toimivat tehokkaina karkotteina eikä tuo ulkomuotokaan tätä nykyä oikein viehätä. Rotuvalintaa ei tarvitsisi miettiä hetkeäkään, jos newfoundlandinkoirat olisivat samanlaisia kuin 1930-luvun Newfoundlandissa syntynyt aikansa newfoundlandilainen, alla olevissa kuvissa esiintyvä Swansea Jack – WAUUU!


Kuvat lainattu sivustoilta Natural History ja Buying Puppies

Hovawart voisi olla myös kiinnostava ja terveystilanteensakin puolesta varteenotettava vaihtoehto, jos kaipaan joskus pk-koiraa. Kummasti tämänkin rodun taustalta löytyy mm. sitä newfoundlandinkoiraa. Liekö valkomustien hoffien väri niitä peruja? Sääli, että väri ei ole hyväksytty, sillä tuollainen koira on kyllä silmiä hivelevä olento!

FCI 3 Terrierit

Amerikanstafforshirenterrieri voisi olla ihan hauska ilmestys, mutta… Terrieri? Mulle? Voin ihan kainostelematta myöntää olevani olevani ennakkoluuloinen ja nojaavani stereotypioihin. Mulle useimmat terrierit ovat pieniä ja äänekkäitä termiittejä. Näen sieluni silmin kuinka ne roikkuvat vielä aikuisinakin lahkeissa ja varpaissa. Tai ainakin olen satavarma, että onnistuisin tekemään niistä kauhukuvieni kaltaisia. 😛 Kiitosta vaan, mutta ei kiitos ehkä kuitenkaan.

FCI 4 Mäyräkoirat

Ei nappaa, ei sitten niin yhtään. Miksikö? Jalattomuus, pieni koko, alkuperäinen käyttötarkoitus ja sieltä juontuvat ominaisuudet eivät istu toiveisiini jnejne. Toisaalta, jos olisi pakko ottaa jokin ”jalaton” rotu, niin voisin ehkä harkita karkeakarvaista mäyräkoiraa, mutta todennäköisemmin ottaisin siinä tilanteessa FCI 5 -ryhmästä löytyvän länsigöötanmaanpystykorvan.

FCI 5 Pystykorvat ja alkukantaiset koirat

Samojedinkoiralla on erityinen paikka sydämessäni, koska ulkoilutin erästä sammarirouvaa viikoittain melkein vuosikymmenen veran. Siinä sivussa tuli myös pieni kosketus näyttelymaailmaan ja pentuarkeen. En siltikään koe, että samojedi olisi mulle välttämättä sopivin koirarotu enkä oikein muutenkaan syty pystykorville ja alkukantaisille.

FCI 6 Ajavat ja jäljestävät koirat

Pohtiessani toisen koiran rotua tutustuin enemmän tai vähemmän tosimielellä pariin kuutosryhmän edustajaan: dalmatiankoiraan ja rhodesiankoiraan. Totesin melko pian, että rhode ei ehkä ole ihan mun juttuni, mutta dalmis vaikuttaa edelleen kivalta. Kyseisessä rodussa vaan tökkii pahasti värijalostus, johon ymmärtääkseni liittyy kuuroutta ja virtsakiviongelmia.

FCI 7 Kanakoirat

Seiskaryhmässä on paljon kauniita koiria, mutta toisaalta jo niiden katseleminen hengästyttää enkä tiedä niistä oikeastaan juuri mitään. Tykkään useimpien seisojien ja maltillisilla turkeilla varustettujen settereiden ulkonäöstä. En kuitenkaan voisi ainakaan tällä hetkellä kuvitella sellaisia itselleni. Sininenpicardienspanielissa ja ranskanspanielissa on kiinnostavia elementtejä, mutta Suomesta ei oikein taida löytyä tarjontaa. Stabyhoun kiehtoo myös omalla tavallaan, muttei syystä tai toisesta ole kuitenkaan tuntunut varteenotettavalta vaihtoehdolta.

FCI 8 Noutajat, ylösajavat koirat ja vesikoirat

No niin, nyt päästiin taas asiaan! Kasiryhmä on alkanut tuntua vuosi vuodelta enemmän ”omalta”. Näen noutajissa ja osin spanieleissakin jotakin samaa kuin lansuissa ja nöffeissä. Ehkäpä siksi en osannut erityisemmin yllättyä huomatessani, että newfoundlandinkoirat, landseerit ja useimmat noutajat polveutuvat samoista Newfoundlandin ja Labradorin alueen koirista. Noutajat ja spanielit ovat vaan kompaktimmassa, terveemmässä ja toimintakykyisemmässä paketissa.

Spanieleista voisin huolia englanninspringerspanielin ohella myös fieldspanielin. Noutajatkin kiinnostavat edelleen enkä ole hylännyt täysin ajatusta toisesta labbiksesta. Käyttölinjainen labradorinnoutaja tulee kuitenkin konkreettiseksi vaihtoehdoksi vasta siinä tapauksessa, jos innostun tosissani harrastamisesta. Muista noutajista kiharakarvainen noutaja kiinnostaisi kovasti, mutta minulle on jäänyt vähän ikävä mielikuva rodun epilepsiatilanteesta.


© Mattias Agar, Flickr.com (BY-SA)

FCI 9 Seurakoirat ja kääpiökoirat

Seurakoiraryhmän rodut ovat monet kovin pieniä kavereita allekirjoittaneen makuun. Törmäsin kuitenkin jokunen vuosi sitten amerikkalaisiin käyttövillakoirakasvattajiin. Heidän lintukoirina toimiveet isovillat olivat niin makeita, että voisin huolia sellaisen isovillakoiran! Sääli vain, että Suomessa villakoirapiirit taitavat olla melkolailla näyttelyorientoituneita.

FCI 10 Vinttikoirat

Kymppiryhmäkään ei oikein tunnu omalta, koska vinttikoirat ovat nähdäkseni niin omaa luokkaansa. Whippet vaikuttaa kuitenkin vinttikoiraksi varsin monipuoliselta – ja ennen kaikkea koiramaiselta. Muutamaa vipukkaa sivusta seuranneena se voisi olla jopa melkein varteenotettava vaihtoehto jossakin mielentilassa.

FCI:n ulkopuolelle jäävät rodut

Jos totta puhutaan, tämä porukka ei ole kovin tuttu, mutta yksi rotu on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Jos haluaisin pienen seurakoiran, se olisi luultavasti lähdettävä reissun päälle ja haettava koira Alankomaista. Markiesje on todella herttaisen oloinen pikkukaveri, mutta valitettavan harvinainen.

Puhelimeen kilahti aamupäivällä saapumisilmoitus torstaina tilaukseen laittamastani paketista. Ajattelin ensin jättää paketin hakemisen huomiselle, mutta houkutus kasvoi lopulta liian suureksi. Oli suunnattava sormet syyhyten ja säätä uhmaten postiin. Paketista paljastui tällainen sisältö:

Red Rose Line 82780 -trimmaussakset 8″
Rose Line 82490 -kaksipuoliset ohennussakset 6″
Rose Line 86345 -tassusakset 4.5″
Safari-metallikampa 18 cm (medium/harva)
Acme 210.5 -koirapilli

Tarvikkeita spanielipentua ajatellen siis. Kasvattajalta sain vinkiksi hankkia trimmaussakset ja kaksipuoliset ohennussakset. Hän suositteli myös satsaamaan saksiin sen verran, ettei tarvitse manata jokaisella trimmauskerralla. 😀 Tutkailin aikani saksivalikoimaa, mutten oikein tullut hullua hurskaammaksi niiden kanssa. Tuli siis käännyttyä epätoivoisena trimmausta opiskelevan nettituttavan puoleen.

Nathin (Kaiserschnauz’s / Partojen pakinat) vinkkien myötä kallistuin alennuksessa olleisiin punaisiin Roselinen 8″ trimmaussaksiin. Kun tilasi tarjouspakettina vielä kaksipuoliset ohennussakset ja tassusakset, alennusta kertyi yhteensä reilut 50 €. Tarjolla olisi ollut myös trimmaussakset & ohennussakset -tarjouspaketti, mutta täydellisenä keltanokkana tuntui paremmalta ajatukselta hankkia kuitenkin myös kärjistä pyöristetyt tassusakset… Roselinet ovat kieltämättä hintavahkot, mutta hintansa arvoiset ja pitkäikäiset, mikäli Nathia ja lukemiani kommentteja on uskominen. Kiitos vinkeistä Nathille!

Trimmauskoneitakin katselin, mutta sen hankinta lykkääntyy kuitenkin vielä tuonnemmaksi. Sisäinen tarjoushaukkani halusi jäädä vielä vartomaan. Täytyy vaan muistaa totuttaa pentua johonkin ääneltään trimmauskonetta muistuttavaan vekottimeen, mikäli sopivaa tarjousta ei löydy lähiaikoina. Olen kallistumassa kasvattajalla käytössä olleeseen Andis-merkkiin, jonka hankintaa Nathinkin vaikutti puoltavan.

Saksien lisäksi tuli hankittua ihan tavallinen metallikampa ja muovinen koirapilli. Ei, talosta ei löytynyt vielä metallikampaa tai oikein mitään muitakaan turkinhoitovälineitä. Norpan myötä tarvikehyllyyn on eksynyt ainoastaan lyhyelle turkille tarkoitettu furminaattori. Viime viikko puolestaan muistitti, että mun metallinen koirapillini ei ole kaikkein käyttäjäystävällisin vaihtoehto paukkupakkasilla…

Mitäpä sitä kaunistelemaan: tämä on yksi koirablogi tusinan muun joukossa.

Blogissa seikkailee helsinkiläinen biologian opiskelija, labradorinnoutajanarttu Norppa ja ehkä ensi vuoden puolella myös englanninspringerspanielin pentu. Käsittelen elämää nivelrikkoisen koiran kanssa ja sen herättämiä ajatuksia esimerkiksi koirien jalostuksesta ja sairauksista. Tulevan pennun myötä aihepiiri laajenee toivottavasti myös ns. positiivisiin menetelmiin perustuvan koulutusblogin suuntaan. Olen kiinnostunut erityisesti koirien käyttäytymiseen ja oppimiseen liittyvästä tieteellisestä tiedosta. Jokunen kuvakin tulee varmaan joskus postattua, jos vanhat merkit pitävät paikkansa.

Veden valamia -blogin ensimmäinen versio on tallessa ja sitä voi käydä tarkastelemassa seuraavassa osoitteessa:

http://www.valkohammas.net/blog/

Kaikki uudet artikkelit tulevat jatkossa tähän versioon 2.0. Ensimmäinen versio säilytetään kuitenkin päivittämättömänä omassa osoitteessaan, sillä se tarjoaa (hyvää?) tietoa kinnernivelen osteokondroosidiagnoosin saavien koirien omistajille.