Pitää olla (rotumääritelmän mukaisesti) pikkasen pläski

Mahtaakohan yhdenkään toisen koirarodun parista löytyä yhtä monta puolustelevaa synonyymiä lihavuudelle kuin labradorinnoutajapiireistä. ”Ei, koirani ei ole läski, se on vaan vankkarakenteinen / massiivinen / niiiiiin ISO poika / jytky / hyvälihainen / raskasluustoinen / jätti / muhku…” Termejä riittää loputtomaksi listaksi. Voisi luulla, että labbista harkitsevan kotikokelaan odotetaan pänttäävän ulkoläksyinä synonyymisanastosta kohdat ”lihava” ja ”ylipainoinen”. Rakkaalla lapsella on monta nimeä vai minkäs se nyt menikään.

”Koira on pidettävä niin hoikkana, että näyttelytuomareita ja osaa labbiskasvattajista kauhistuttaa”, totesi ortopedi mulle Norpan kinnerdiagnoosin jälkeen ja samanlaista viestiä on tullut muiltakin hoitaneilta ortopedeiltä ja eläinlääkäreiltä. Kertonee omaa karua kieltään labbiksista. Mulla on nyt sitten vissiin labbismittapuulla ”nälkiintynyt ajokoira”, joka tosin mielestäni vaikuttaa lähinnä runkoonsa nähden normaalikuntoiselta koiralta. Näyttelytähtösen vieressä tuo reppana ei ole tynnyrimäisyyttä nähnytkään, mutta esimerkiksi Muikun emään verrattuna Norppa on selvästi massiivinen, vaikka säkäkorkeus taitaa huidella samoissa senteissä. Olinkin aika järkyttynyt palatessani ekan kerran Muikun kasvattajalta kotiin: silmä ehti tottua jo tiiviin puolen vuorokauden aikana sprinkkuun niin, että kotona odottikin valtamerilaiva.

Siinä missä lihavan synonyymit hallitaan, laihdutus lukeutuu välteltäviin kirosanoihin. Laihdutuskuurille kehottavat eläinlääkärit eivät ymmärrä mistään mitään – kaikkein vähiten labbisten painoista. Labradorinnoutajilla näyttäisi olevan oma maaginen mittapuunsa mitä ihannepainoon tulee: ”Koirana kyllä ehkä sopusuhtainen, mutta labbikseksi aivan liian luikku!” Joidenkin mukaan labbiksella kuuluu olla lämmittävä rasvakerros kylkiluiden päällä alkuperäisestä käyttötarkoituksesta johtuen, tosin käsitys tarpeellisen rasvakerroksen paksuudesta tuntuu vaihtelevan kovin. Koiransa laihdutuskuurille pistäneitä varoitellaan menemästä liiallisuuksiin ja heille muistutellaan säännöllisesti, että labradorinnoutajan ei kuulu olla ajokoira eikä varsinkaan vinttikoira. Onpa tullut nähtyä suoranaisia kehotuksiakin hankkia mieluummin vinttikoira tai käyttölinjainen labradorinnoutaja kuin pitää näyttelylinjainen labbis hoikkana.


Mustan labbiksen kuvat © Jenna Juuti / Keltaisen labbiksen kuvat © Milla Markkanen (kuvissa esiintyy Aino FIN11978/01) – Kiitos molemmille kuvista!

Sain kahdelta labbiksen omistajalta lainaksi yllä olevat mainiot kuvaparit. Vasemmalla puolella on yläkuvassa reilun vuoden ikäinen musta 34-kiloinen narttu ja alla sama koira melkein 2,5-vuotiaana 27-kiloisena. Kuvapari sai FB:n Labbisryhmässä paljon positiivista huomiota, mutta joukkoon mahtui jälleen kerran myös niitä, joiden mukaan koira on jälkimmäisessä kuvassa liian laiha labradorinnoutajaksi. Tynnyrimäisyyttä ehkä uupuu ja vatsalinja nousee rotumääritelmän vastaisesti, mutta että koira pitäisi lihottaa silmää huijatakseen? Jo on aikoihin eletty! Omistajan mukaan koirasta tuli kilojen karistua pirteämpi, iloisempi ja jaksavampi lenkkeilijä, joten ei pitäisi olla epäselvää kumpi paino on koiran itsensäkin kannalta ihanteellisempi. Jos tämä nuori labbis muuttui jonkun silmissä ajokoiraksi, suosittelisin näöntarkistusta.

Oikean puoleisissa kuvissa esiintyvä keltainen labradorinnoutaja Aino on ensimmäisessä kuvassaan noin 35-kiloinen ja abouttiarallaa 4-vuotias. Jälkimmäisessä kuvassa nartulla on ikää pari vuotta enemmän, mutta 10 kiloa kevyempänä se vaikuttaisi pikemminkin nuortuneen. Omistajan mukaan Ainon elämä alkoikin kunnolla vasta 6-vuotiaana, sillä se heräsi aivan uudella tavalla eloon liikakilot karistettuaan ja osoittautui myöhemmin vanhuudenpäivillään oikein turbomummoksi. Tästäkään labbiksesta ei kyllä saa tekemälläkään ajokoiraa saatika sitten vinttikoiraa.

Vaikka labradorinnoutaja ei olekaan ajo- tai vinttikoira, siihen pätevät ihan samat periaatteet kuin muihinkin koiriin: Ihannepainossaan olevan koiran kylkiluut tuntuvat kevyesti silittämällä – myös labbiksen ollessa kyseessä. Ohutturkkisilla yksilöillä viimeiset kylkiluut voivat näkyä tietyissä asennoissa ilman, että koira on liian laiha. Lisäksi metsästyskoirat tuppaavat ymmärtääkseni hoikistumaan kauden ollessa kiivaimmillaan.


Greyhoundin kuvat © The Sighthound Underground / Labradorinnoutajan kuvat © Purina Body Condition System (PDF)

Valtavien labbisten joukkoon mahtuu toki niitäkin, jotka eivät oikeasti ole lihavia, vaan jo rakenteensakin puolesta sairaalloisen massiivisia. Paino sanalla sairaalloisen. Olen ilokseni huomannut, että suuren ja/tai raskaan rakenteen riskit on tiedostettu ja myönnetty jo ainakin muutamissa jättiroduissa. Isompi ja raskaampi ei olekaan enää parempi. Valitettavasti samaa herätystä ei ole koettu labbispiireissä tai ainakaan se ei ole konkretisoitunut käytäntöön näyttelylinjaisten parissa. ”Labbiksen nyt vaan kuuluu olla vankkarakenteinen!” Terveys- ja hyvinvointinäkökulman laiminlyöntiä perustellaan puhtaasti ulkonäköseikoilla. Prioriteetit kohdillaan, etten sanoisi. Kasvuhäiriöisen ja nivelrikkoisen labbiksen omistajana seuraava Labbiskerhon sivuilta lainattu pätkä sai ensin näkemään punaista ja sitten itkemään lohduttomasti:

”Rotumääritelmä kuvaa labradorinnoutajan vankkarakenteiseksi, tiivisrunkoiseksi koiraksi, jolla on voimakas ja leveä lanne. Kevyet “field trial“ -tyyppiset koirat eivät siis vastaa rotumääritelmää. Toisaalta rotumääritelmässä mainitaan myös toiminnanhaluisuus – labradori ei kuitenkaan saa olla mastiffimaisen raskas ja flegmaattinen. Yleisempi ongelma rodussamme ovat silti liian kevyet, heikkoluustoiset koirat, joilta usein puuttuvat myös rodun tyypilliset erityispiirteet.” (lainattu 29.12.2015 Labradorinnoutajakerhon Yleisvaikutelma-sivulta)

Käsi ylös, kuka ottaisi mieluummin nivelrikkoisen raskasrakenteisen labbiksen kuin kevyemmän ”ajokoiralabbiksen” nivelrikon kera? Jos nostit tassun kohti taivasta, voisi tehdä ihan hyvääkin elää jonkin aikaa nivelrikkoisen kanssa. Hoikka ja maltillisemmin rakentunut koira pärjää yleensä paremmin nivelrikkoisena kuin ylipainoinen tai raskasrakenteinen koira. Nyt jo edesmennyt ortopedi Kai Skutnabb piti Norppaa hyvin epätavallisena kinnerpotilaana, sillä tyypillisimmin kinnervaivojen vuoksi hoitoon hakeutuu kuuleman massiivisia labradoriuroksia. Ihmettelenpä mahtaako labbiksen luustoterveys tosiaan olla niin ruusuisella tolalla kyynär-, kinner- ja polviongelmineen, että kasvuhäiriöihin sairastuvien koirien hyvän elämän eväät voidaan talloa ulkonäköön vedoten.

Oikeastaan kaikkein vastenmielisimpänä ilmiönä pidän parivuotiaina ”valmiita” koiria. Hitaan kypsymisen soisi olla raskasrakenteisten rotujen parissa tavoiteltava ominaisuus, koska sekä pentu- ja nuoruusiän ylipainon että nopean kasvun tiedetään altistavan kasvuhäiriöille. Katselkaapa joskus kehissä pyöriviä nuoria uroksia. Moniko niistä vaikuttaa hitaasti kypsyvältä? Kyllähän ne varmasti massaa keräävät useamman vuoden, mutta lopputulos on niin jytky, että elopainoa riittää kannettavaksi jo nuorena. Samaan aikaan pennunomistajia pelotellaan vääränlaisen ruokinnan, liikuttamisen ja portaiden vaaroista, jotta omistaja ei vaan riko herkässä iässä olevan koiran luustoa. Pennun kanssa on toki syytä pitää järki kädessä, mutta olenko tosiaan ainoa, joka on havaitsevinaan tässä pienen ristiriidan? Ensin jalostetaan massiivinen nopeasti kypsyvä koira ja sitten yritetään olla kieli keskellä suuta, jotta nopeaan kasvuun ja raskaaseen rakenteeseen liittyvät riskit eivät konkretisoituisi terveysongelmiksi… Melkein koomista kaikessa lohduttomuudessaan eikä koske vain labradorinnoutajia.

Facebookin Labradorinnoutajat-ryhmässä nousee tasaisin väliajoin keskustelua labbisten lihavuudesta ja raskasrakenteisuudesta. Olen osallistunut niihin nostaen esiin samoja koirien hyvinvointiin ja luustoterveyteen nojaavia pointteja kuin tässäkin artikkelissa. Kerroin myös taannoin päätyneeni vaihtamaan rotua ensisijaisesti juurikin ulkomuoto- ja hyvinvointinäkökulmien rajun yhteentörmäyksen vuoksi. Sain kuulla rotuvaihdoksen olevan hyvä idea, kun kerran rotumääritelmän mukainen labbis ei kelpaa ja on mielestäni läpeensä sairas. Pointtini meni taas ohi niin, että heilahti… On se väärin, jos arvottaa koiran hyvinvoinnin korkeammalle kuin näyttelykehissä määritellyn, käytännössä pelkkään ulkonäköön perustuvan rotumääritelmänmukaisuuden. En näe labradorinnoutajan terveystilannetta (vielä) toivottomana, mutta hyvinvointinäkökulman soisi nousevan massakeskusteluissa esiin nykyistä useammin. Tällä hetkellä keskustelu tuntuu nimittäin pyörivän ulkonäkömieltymysten ja käyttöön liittyvien ominaisuuksien välillä.

Ihmettelin samaista keskustelua lukiessani myös sitä, miten ylipainoisissa ja/tai liioitellun raskasrakenteisissa koirissa näkyy rakkaus rotuun. Hieman myöhemmin välähti, että siitähän tässä juuri on kyse: Sokeasta rakkaudesta ihmisen itse lähinnä ulkonäköseikkojen avulla määrittelemää rotua (eli rotumääritelmää) kohtaan. Kumarretaan sille ainoana oikeana pidetylle tulkinnalle labradorinnoutajan ulkomuodosta ja pyllistetään samalla koirien hyvinvoinnille.


Norppa, ikää 3 v ja melkein 4 kk

32 kommenttia

  1. Ihan mahtava teksti<3 Ja itse rotua sen suuremmin tuntematta tuntuu, että jokainen rotua edustava nuori tai vanha joka vastaan tulee on oikeasti lihava… Kerran puistossa tuli vastaan 6kk koira joka linkkasi ja kysyin onko tassuun sattunut ja vastaus oli, että ei varmaan alkoi vaan ontumaan toista etutassuaan… Melkein itku pääsi kun kauhukuvat sen ikäisen koiran luusto ongelmista pamahti päähän (tämäkin yksilö hyyvin raskas ja massakas). Mutta hienoa, että puhut aiheesta avoimesti ja mahtava teksti:)

    1. Kiitos kehuista! 🙂 Valitettavan paljon tulee vastaan rikkinäisiä koiria. Ja toisaalta myös niitä, jotka ilmentävät kipukäyttäytymistä, mutta omistaja ei sitä edes tajua. Mulla on itse asiassa työn alla teksti tästäkin aiheesta…

  2. Kiitos artikkelista. Toivottavasti tämä kirjoitus herättää ihmiset ymmärtämään miten väärillä arvoilla koiria ylipäätään kasvatetaan. Henkilökohtaisesti allekirjoitan jokaisen sanan tästä tekstistä. Paljolti tilanteeseen vaikuttaa myös kasvattajat, jotka suosivat raskasrakenteisten labbisten kasvattamista. Toivottavasti suuri yleisö alkaa nyt tekemään rodun terveyden kannalta vastuullisia valintoja kasvatuksen ja kasvattajien suhteen.

    1. Kiitos sinulle kommentista. Toivon kanssa todella, että niin labbisten kuin muidenkin rotujen kanssa herättäisiin aidosti ongelmiin. Niistä kyllä puhutaan onneksi jo paljon ja yhä enenevissä määrin, mutta puheet pitäisi saada vielä käytäntöön. Joku opettajani totesi joskus, että ensiaskel kohti muutoksia on keskustelun herääminen, joten oikeaan suuntaan ollaan ehkä menossa.

  3. Yritän etsiä edesmenneestä kultsusta kuvaa,niin laitan jakoon.Ei mikään kaunokainen,sai näyttelystä aikoinaan ykkösiä eli punaisen nauhan.Oli kevytrakenteinen ja normaalipainoinen.Eli kunnioitettavat 17 vuotta.Aikaisempi labbis eli 14,5 vuotta ja sekin hieman kevyempää mallia.Mikähän mahtaa olla noutajien elinikä näinäpäivinä?

    1. Kennelliiton jalostustietojärjestelmään päivitettyjen kuolinsyytilastojen perusteella labradorinnoutajan keskimääräinen elinikä on 9 v 10 kk, kultaisennoutajan 10 v 6 kk, kiharakarvaisen noutajan 9 v 2 kk, novascotiannoutajan 8 v 10 kk, chesapeakelahdennoutajan 7 v 11 kk ja sileäkarvaisen noutaja 9 v 0 kk. Noissa tilastoissa on mukana kaikki koirat, joille on kuolinsyy ilmoitettu kautta aikain. Tilastojen oikeellisuudesta voidaan sitten taas toki keskustella suuntaan ja toiseen. On myös hyvä pistää merkille, että esimerkiksi chessien tilasto kattaa kuitenkin vain 27 koiraa, kun labbiksilla ja kultsuilla tilastossa on reilut parituhatta yksilöä.

  4. Tää oli niin totta, eikä oo pelkän labbiksen ongelma edes! Tosi hyvä juttu oli, vaikkakin surullisen totta.

    1. Kiitos kommentista! 🙂 Samansuuntaisia ongelmia on tosiaan valitettavasti muissakin roduissa.

  5. Todella hyvä teksti tärkeestä aiheesta! Rotumääritelmien sokea seuraaminen koiran terveydestä välittämättä on typerää. Koirajalostus on mennyt niin väärään suuntaan…. surullista

    1. Kiitos! Ja niin valitettavan totta monen rodun kohdalla, mitä sanoit. :/

  6. Tää on kyllä niin totta. Olin joskus muinoin meidän käyttölinjaisen labbisuroksen, jonka kroppa on vain lihasta ( iso pää, leveä rintakehä, takajalat kuin pussihousut) näyttelyissä. Koira on täysin terve, energinen ja todellakin käyttölinjainen, suvussa samoja piirteitä kun tällä yksilöllä. Koiramme haukuttiin rumaksi ja sairaaksi. Kyllä ihmettelin. Kyllä mä mieluummin pidän lihasrakenteista kuin tynnyrimallista labbista. Satoja vuosia sitten labbikset on sitäpaitsi enemmän muistuttaneet tätä käyttölinjaista versiota kuin tätä näyttelytynnyriä. Kyseinen koira löysi kaverin samanpainoisesta, samanikäisestä näyttelylinjaisesta koirasta. Meidän koira jaksoi ja jaksoi ja juoksi kun toinen jo hyytyi. Huomasi selkeästi, mikä on myös kuntoero näiden koirien välillä 🙁

    1. Tätähän se tuppaa olemaan. Edes hieman kevyemmän tyypin puolesta puhuisi niin moni asia, mutta… 🙁

  7. On kyllä mielenkiintoinen juttu ja monen koiran kohdalla varmasti totta tuo ylipaino. Jäin vain miettimään, että onko tosiaan raskasrakenteisuus lisääntynyt kuinka paljon. Ei ole vielä kovin tuttu rotu minulle ja muutenkin koiramaailma on uusi juttu. Olen huvikseen katsellut oman koiran sukuhistoriaa ja olen päässyt niinkin kauas kuin 1800-luvulle. Tässä linkkinä kuva yhdestä labradorin varsin varhaisesta esi-isästä : http://norfieldlabradors.com/buccleuchavon.html Olen katsellut myös 1900-luvun alun dual championeja, jotka ovat siis voittaneet sekä näyttelykehässä että metsästyskisoissa: http://www.thelabradorretrieverclub.com/articles/scales-dualpurposelabradors.htm Näin tottumattomaan silmään en näe hurjaa rakenteellist muutosta ainakaan näiden ja sinun jutussa olevien kuvien perusteella, mutta tietysti olisi parempi nähdä koirat ihan vierekkäin luonnossa. Itse en siis ehkä lähtisi väittämään, että raskasrakenteisuus olisi hirveästi lisääntynyt sen sijaan ylipainoisuuden kanssa olen samaa mieltä. Pelkkiä huhuja olen kuullut, mutta suomessa ehkä tuomarit eivät niinkään tee eroa ylipainon ja lihaksiston ansiosta tynnyrimäisen näköisen koiran erolla, mikä joissain muissa maissa on hyvin tarkka kriteeri. Mutta todisteita tästä ei ole esittää, että voi olla ihan huuhaata koko juttu. Luin myös tuon jutun ruuan antamisesta, että pitäisi antaa 25% vähemmän ruokaa. Tietellisesti tämä on varmasti täysin totta ja siltä kannalta olen ajatuksen takana, mutta vastaava tutkimus on tehty myös ihmisillä, jossa 5 päivänä viikossa syödään normaalisti ja kahtena vähemmän: http://www.telegraph.co.uk/lifestyle/wellbeing/diet/11250893/The-52-diet-helps-beat-cancer-and-Alzheimers-study-finds.html Auttaa tutkimusten mukaan ehkäisemään syöpää ja Alzhaimeria vastaan ja elämään pidempään. Itse olen useasti miettinyt ryhtyväni tätä noudattamaan, mutta ruoan ystävänä (ja kyllä olen noraalipainoinen) en ole siinä onnistunut. Siispä ajatus siitä, että koirani eläisi, vaikkapa 12 vuotta vatsa täynnä (HUOM! ei ylipainoisena vaan normaalipainoisena) kuulostaa minusta mukavammalta ajatukselta kuin koira joka elää 14 vuotta niin, että joka päivä vatsa kurnii. Koirahan ei tietenkään osaa sanoa kumman mielummin valitsisi, joten toivon, että pitämällä koira normaalipainoisena, mutta kylläisenä on paras tapa antaa hänelle hyvä elämä. Tällaista kultaista keskitietä siis lähtisin itse tavoittelemaan, mutta en sano että tämä on paras tai edes oikea ratkaisu.

    1. Me taidettiin keskustella sun kanssa jo pitkät pätkät Facebookissa. Oli oikein mukava keskustelu. 🙂 Mikäli joku muu lueskelee kommentteja, niin laitanpa lyhyen tiivistelmän tuosta keskustelusta:

      Tässä merkinnässä esimerkkeinä käyttämäni koirat ovat kaikki narttuja ja Rosan linkkien takaa löytyy uroksia. Nartun kuuluukin näyttää nartulta ja uroksen urokselta. Lisää 1900-luvun alun koiria löytyy tämän linkin takaa ja tämän päivän näyttelylinjaisia voi etsiskellä vaikkapa Googlen kuvahaulla hakusanoilla Labrador Crufts Winner tai labradorinnoutaja ROP. Kyllä se massa on vaan tainnut kasvaa vuosikymmenten aikana oli sitten kyse rakenteesta tai ylipainosta.

      Koiran tulee tietenkin saada ruokaa sen verran, että se pysyy ihannepainossaan. Se ihannepaino vaan tuntuu olevan välillä hieman hakusessa (ts. esimerkkien labbiksen ovat joidenkin mielestä ihannepainoisia ylemmissä kuvissa, vaikka niillä on sekä silmämääräisesti että omistajien kertoman mukaan selvästi liikakiloja noissa kuvissa). Mie en syötä Norpalle vatsaa täyteen yksinkertaisesti siitä syystä, että tuo ei tunne sellaista käsitettä kuin ”täysi vatsa”. 😀 Norppa on päässyt kerran alle vuoden ikäisenä omine lupineen ruokasäkille ja söi silloin niin, että napa rutisi. Eikä ole suinkaan ainut labbis, jonka olen kuullut vuorotellen syöneen ja oksentaneen säkille ryöstäydyttyään… 😀

  8. Erinomainen teksti! Meilläkin oli 90-luvun la labbis uros joka kävi kerran kehässä ja sai tuomion liian kevyt ja laiha. Kyseisessä koirasta ei tuomarin mukaan ollut mitään muuta hyvää kuin pää. Niin se vain porskutti 14,5 vuoden ikään ilman mitään nivelongelmia. Samoihin aikoihin naapurissa asui kaksi labbista, jotka olivat niin lihavia, että omistaja teippasi aina etutassujen varpaat etteivät harottaisi ja lähtisi sijoiltaan. Hän myös piti kovaa meteliä siitä, että tällaisia nämä labbikset on, rotevia poikia.

    1. Mie en edes viitsi lähteä kokeilemaan kehään Norpan kanssa. 😀 Tuo on kyllä kanssa kummallinen ilmiö, että noita isoja koiria niin kovaan ääneen ihastellaan niin monessa rodussa. Aivan kuin se iso, roteva ja raskas olisi jotenkin ihanne. Kaitpa sitten siinä on kyse ihmisten kunnianhimosta ja kilpailuhenkisyydestä…

  9. Mulla on itselläni n. 22kg painava käyttölinjainen labbisnarttu, ikää reilu vuosi. Lonkkakuvausten yhteydessä ell mainitsi että on kuulemma vähän tukevassa kunnossa, kylkiluiden päällä tuntuu liikaa rasvaa 😉 Mitä lie olisi sanonut ns. rotumääritelmän mukaisesta painosta. Olen täysin samaa mieltä tuosta kirjoittamastasi, ja se olikin suurin syy nimenomaan käyttölinjaisen hankintaan. Hauskaa tässä on se, että jos ei ole koiraharrastaja/labbisharrastaja niin harva tunnistaa labukaksi 🙂

    1. Norppa tunnistetaan yleensä labbikseksi, mutta multa kysytään jatkuvasti onko se pentu. 😀 Kun kerron 3-vuotiaaksi, osa toteaa, että taitaa olla metsästyskoira. Ehei, ei ole sitäkään. Kadulla tulee saatua yksinomaan ihailevia kommentteja, että kylläpä on nätti ja hyvässä kunnossa oleva labbis. Onpa mulle muutaman kerran sanottukin ihan suoraan, että älä vaan päästä sitä lihomaan. Juu, ei ole suunnitelmissa ihan koiran oman terveyden vuoksi.

  10. Asiallista asiaa ja perhanan hyvännäköinen Norppa. Itsellä samanlaisia ”luikkuja” bernhardinkoiria 🙂

    1. Kiitos! Ilo kuulla, että myös jättirotujenkin joukosta löytyy tämän asian tiedostavia. 🙂 Itsellä olisi ehkä vielä joskus haaveena landseer, vaikka jättien ongelmat vähän (eikä ihan niin vähänkään) hirvittävätkin.

  11. Kiitos hyvästä ja selkeästi perustellusta kirjoituksestasi. Mikä lienee syynä nykyisiin rotumäärityksiin? Toki labbikset ovat ”vesikoiria” ja metsätykseen tarkoitettuja myös kylmissä oloissa. Rasvakerroksen kehittyminen koko ihon alle on luonnollista, eikä muuta koiran ulkonäköä kuin positiivisesti ja painoakin lisää vain kilon verran. Voisiko vastaus olla helppous? Terve ja reipas normaalipentu vaatii liikaa aktiviteetteja, joita voi vähentää syöttämällä ”rakastamalla”; saatiinpa pulska ja hyvä näyttelykoira. Saadaan tuloksia, kauppa käy ja raha liikkuu. Paine rotumääritysten korjaamiseen kasvaa kuitenkin ja uskallan odottaa tulevaisuudessa enemmän tuomareita, joiden näkemys palvelee myös koiraa.

    1. Kun tietäisikin syyn. Helppous, tottumukset, ruualla rakastaminen, ulkonäkökeskeisyys jne. Joku, jotkut tai kaikki yhdessä. Itsekin olen kuitenkin toiveikas sen suhteen, että hyvinvointi, terveys, luonne ja käyttöominaisuudet tulevat ennemmin tai myöhemmin jyräämään ulkonäkökeskeisyyden. Ainakin oman ikäluokkani aktiiviharrastajat (osa ehkä tulevia kasvattajia?) tuntuvat olevan hyvin tietoisia ongelmista ja asettavat erityisesti terveyden ja käyttöominaisuudet etusijalle pentua etsiessään.

  12. Kiitos kirjoituksesta. Jaoin linkin Koiran nivelrikko facebook ryhmääni. Painonhallinta on tärkein apukeino kun koiralla nivelrikko todetaan. Oli sitten minkä rotuinen tahansa. Olen todella kiinnostunut työn alla olevasta tekstistä kipukäyttäytymisestä. Terv. Koiran nivelrikko -ryhmän perustaja ja nuoren kyynärrikkoisen saksanpaimenen omistaja

    1. Kiitos sinulle! Nivelrikko-ryhmän ahkerana lueskelijana huomasinkin blogimerkintäni päätyneen myös sinne. 🙂 Kipukäyttäytymiseen liittyvä teksti tulee toivottavasti julki tässä kuukauden sisällä.

  13. Todella mielenkiintoinen kirjoitus! Bortsuihmisenä huolestuttaa, että tässäkin rodussa joillekin omaan silmään liioitellun raskasrakenteiset ovat ihanne, varsinkin uroksissa. Miten alunperin työhön tarkoitettu koira soveltuu silloin enää väsymättömään työskentelyyn (mitä rotumääritelmä myös edellyttää)? Labbiskin on alunperin työkoira…

  14. Eläinlääkärissä törmasin 46 kiloiseen labbisurokseen. Nivelongelmien takia vastaanotolla. Sairasta. Miten nuo lihavat koirat jaksavat suoriutua alkuperäisen käyttötarkoituksen mukaisista tehtävistä? Ei mitenkään. Eikö tämä seikka labbispiireissä huoleta ollenkaan? Terveysongelmien lisäksi siis.

  15. Itseltäni olen sulkenut labbiksen pois rotuvalikoimasta pitkälti juuri sen takia, etten voi ymmärtää tätä kahden linjan aivan käsittämättömän suurta erilaisuutta. Eksyin viime kesänä labbiskehän ääreen näyttelyssä ja luulin eksyneeni mastiffikehän ääreen. Jotenkin surullista että labbis -ja myös muut rodut joissa on ulkonäkölinja ja alkuperäinen linja erikseen- on rotuna muuttunut niin hirveästi sen takia, että joku on valinnut ulkonäön ennen kaikkea. Miksi pitää kehittää erikseen linja niille, joille varsinaisen käyttötarkoituksen omaava koira ei sovellu ollenkaan? On niitä muitakin rotuja. Liikalihavaksi syötettynä koira tuskin jaksaa kovin pitkiä lenkkejä tai muita aktiviteetteja tehdä, ja näin on saatu aikaan sohvaperunalle sopiva metsästysnoutaja, ”kun se on niin söpö/muhku/roteva/miehekäs/nallukka”. Hieno blogikirjoitus, toivon että kasvattajat lähtevät tulevaisuudessa myös näyttelylinjaisissa terveys ja hyvinvointi edellä, ei suurin massa edellä.

  16. Valitettavasti ne näyttelytuomarit ovat liian usein syypää moniin kotkotuksiin.Mm labbiksen kuuluu olla vankka=läski kehässä.Normaalipainoinen ei pärjää näyttelyssä.Labuja on silti kotikoirina ilman näyttelyttämistä laumoittain, liian lihavina.Paras ( kauhein ) oli kuva labbisuroksista painot 56&58kg( ei kuulemma lihavia kuin hiukan???) ….mitä liikkuu omistajan päässä kun syöttää koiransa hengenvaarallisesti ylipainoisiksi?Mahtavaa tekstiä ja hienoa , että toit asian julki faktoina ! Joska labbisten omistajat heräisivät??( näyttelypuoli,ketään solvaamatta)

Vastaa käyttäjälle Hanna Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *