Miksi labradorinnoutaja?
Yhdellä rodulla on ollut aivan erityinen paikka sydämessäni oikeastaan kutakuinkin alusta lähtien. Pidin monta vuotta varmana sitä, että ensimmäinen koirani tulee olemaan landseer. Ajattelin aina, että muiden rotujen edustajia voi tulla sitten, kunhan olen landseerini saanut. Koiran hankinnan tultua ajankohtaiseksi jouduin kuitenkin joustamaan suurimmasta ja pitkäikäisimmästä haaveestani olosuhteiden sanelemana. Keskityn nyt koirahaaveeni toteuttamiseen, koiran kanssa elämiseen ja vepehaaveeni toteuttamiseen, mutta unelmaa omasta landseerista ei ole haudattu. Landseerin aika tulee heti, kunhan olosuhteet muuttuvat lansulle suotuisiksi ja toisen koiran hankinta alkaa tuntua ajankohtaiselta.
Landseerhaaveen kariuduttua toistaiseksi aloin etsiä luonteeltaan ja harrastusmahdollisuuksiltaan landseerin kaltaista rotua. Rodun piti olla landseeria pienempi, jotta sen kanssa olisi suhteellisen vaivatonta liikkua julkisilla ja asua kerrostalossa. Liian pieni se ei kuitenkaan saisi olla, jotta vepehaaveeni ei kariudu koiran koon vuoksi. Luonteelta halusin sopeutuvaisuutta ja avoimuutta: koira saisi olla mieluummin koko maailmaa rakastava kuin pidättyväinen. Toiminnanhalua piti olla, mutta toisaalta myös kotikoiramoodin olemassaolo olisi enemmän kuin suotavaa. Monipuoliset harrastusmahdollisuudet laskin plussaksi.
Olin niin jämähtänyt landseeriin, että tehtävä tuntui varsin mahdottomalta. Monet paimenet täyttävät nämä kriteerit, mutta ne tuntuvat liian… Noh, paimenilta. En osaa kuvitella itseäni paimenkoiran omistajaksi, ja se karsii jo valtavan joukon potentiaalisia rotuja. Leonberginkoira ja newfoundlandinkoira iskevät kovaa, mutta eivät tulleet nekään kysymykseen kokonsa vuoksi. Samojedinkoirat ovat valloittaneet pysyvästi paikkansa sydämestäni, mutta sammari ei istu harrastusmahdollisuuksien ja haukkuherkkyyden puolesta nykyiseen elämäntilanteeseeni.
Koiria harrastavien tuttavieni vinkkien pohjalta pohjalta päätin tutustua tarkemmin noutaja- ja spanielirotuihin. Spanielit ovat ihastuttavia koiria, mutta karsiutuivat kukin joko pienen kokonsa tai trimmattavan turkkinsa vuoksi. Noutajien joukosta mietin pitkään niin labradorinnoutajaa, kultaistanoutajaa kuin novascotiannoutajaakin. Kultsu karsiutui turkkinsa ja rodussa esiintyvien luonneongelmien vuoksi. Tolleri kiinnostaa edelleen, mutta rotu esitellään niin vilkkaana ja intensiivisenä, että päädyin lopulta labradoriin, vaikkei sekään mikään sohvaperuna ole.
Ihmettelin ensin itsekin, kuinka olin päätynyt labradorinnoutajaan. Juuri siihen rotuun, jota olen mielikuvieni perusteella pitänyt tylsähkönä peruskoiran prototyyppinä. Joku kuvaili aikoinaan Lemmikkipalstoilla labradorinnoutajaa koiraksi, joka on jopa raivostuttavan onnellinen hölmö ja aina kaikessa mukana. Tiivistelmä oli niin osuva kuvaus koirasta, jollaista olin etsinyt, että täytyihän se myöntää – tässä voisi olla Se Rotu! Nyt Norpan ollessa vajaat 11 kuukautta vanha, koen saaneeni juuri sitä mitä olinkin etsimässä: koiran, joka tykkää puuhastella ihmisen kanssa, jaksaisi tarpoa luonnossa useita tunteja ja rakastaa kaikkea ja kaikkia.
Labradorinnoutajan historiaa tutkiessani löysin muuten seikan, joka luultavasti osaltaan selittää miksi juuri labradorinnoutaja istuu niin loistavasti kriteereihini. Labbis on kotoisin Newfoundlandin saarilta Kanadasta, samoilta seuduilta kuin newfoundlandinkoira, jonka mannermaisena versiona landseer tunnetaan. Newfoundlandissa esiintyi aikanaan useita erilaisia koiratyyppejä, joista pienet ja lyhytturkkiset saintjohninkoirat ovat nykyisen labradorinnoutajan esi-isiä. Niin labradorinnoutaja, landseer kuin newfoundlandinkoirakin polveutuvat samasta hajanaisesta maatiaisrodusta, joka toimi kalastajien apuna mm. kiskomalla verkkoja, hakemalla kaloja ja vetämällä kärryjä. Ei siis liene lainkaan sattumaa, että juuri labradorinnoutaja kolahti.
