Muikulle tuli kuun alussa kuusi kuukautta mittariin. Pikkuriiviö on venähtänyt vähän isommaksi riiviöksi melkein huomaamatta. Strategisia mittoja minulla ei kyllä valitettavasti ole teille tällä hetkellä antaa. Kakara onnistuu edelleen änkemään itsensä Norpan mahan ali, jos ja kun oikein haluaa. Norppa kylläkin avittaa ”vähän” nostelemalla koipiaan… Painoa on sen verran, että jaksan nostaa tenavan ilman hampaiden kiristelyä, vaikka salilla en viihdykään.

Luonteeltaan tuo on ennen kaikkea osallistuva. Vielä puoli vuotta sitten kuvittelin Norpan olevan sitä, mutta Muikku on kyllä mullistanut käsitykseni tuosta termistä ihan täysin. Kun leffaillan aikana korjaan asentoani sohvalla, Norppa avaa silmät tarkistaakseen jätänkö huoneen mennäkseni esimerkiksi jääkaapille. Jos jään niille sijoilleni, se vetää taas hetken kuluttua lonkkaa. Vaan mitä tekee Muikku? Loikkaa pystyyn, nappaa lähimmän irtotavaran suuhunsa, kiipeää syliin ja esittelee aarrettaan sentin etäisyydellä naamastani häntä vinhasti vispaten. Pelkän klyyvarinkin esittely onnistuu ihan yhtä hyvin.

Muikun itsesuojeluvaiston olemassaolosta en ole aivan varma. Pidättelin viimeksi pari viikkoa sitten hengitystä, kun tuo kakara päätti loikata pari-kolmemetriseltä kallioseinämältä alas. Alla oli onneksi pehmeä sammalmätäs, sillä en ehtinyt kissaa sanoa tajutessani, että mitä se aikoo. Siinä alta sekunnin mittaisen ilmalennon aikana ehdinkin sitten jo nähdä jos minkälaisia kauhukuvia koipensa katkoneesta koirasta… Seuraavaksi missioksi koiranketale otti saman pystysuoran seinän kiipeämisen ylöspäin. Ei onnistunut, muttei kyllä paljosta jäänyt vaillekaan.

Muikku osaa säälittävän vähän verrattuna Norppaan kolme vuotta sitten, mutta toisaalta sillä on (ainakin toistaiseksi) varma luoksetulo ja ehkäpä myös pysähtyminen. Tuskailin pitkää pysähtymisen kanssa, kun koira haahuili aina aikansa ennen kuin iski takapuolensa maahan: se siitä terävästä pysähtymisestä… Ihan vasta tässä eräs kaunis päivä välähti ja päätin lähestyä ongelmaa toisenlaisesta näkökulmasta – kannatti! Avaan aihetta tässä joku päivä lisää.

Perusasentoa ja erilaisia jättämistreenejä pyritään tekemään ahkerasti erilaisissa ympäristöissä. Noutamisintoa löytyisi vaikka muille jakaa, mutta onnistuin ryssimään palauttamisen ja luovuttamisen opettamisen täysin. Päätin yrittää korjata ongelmaa opettamalla luovuttamisen kämmenkosketuksen kautta naksutinta ja sheippausta hyödyntäen. Tunnelin päässä näkyikin jo häivähdys valoa, kunnes ahneuksissani nostin kriteerin liian korkealle ja taas pahuksen riiviö kaarteli ympärillä The Aarre suussaan ilman aikomustakaan palauttaa sitä allekirjoittaneelle. Ei muuta kuin lakki nöyrästi kainaloon ja takapakkia, sillä kämmenkosketus tuntui kuitenkin menetelmänä toimivalta.

Mie olen parhaani mukaan yrittänyt omaksua englanninspringerspanielin trimmaamista. Se on osoittautunut huomattavasti hauskemmaksi kuin osasin kuvitellakaan. Sakset ja trimmauskone eivät ihan vielä pysy kädessä niin, että lopputulos miellyttäisi edes omaa silmää, mutta kaitpa se tästä vielä. Suunnittelin virallista näyttelydebyyttiä lokakuulle ja haaveena olisi taiteilla silloin itse näyttelykelpoinen trimmi.

Mikähän lie tähtiin kirjoitettu sääntö se on, että koira järjestää jännitystä aina viikonloppuna tai viikonloppua vasten. Olen kaksi kertaa lähtenyt Norpan kanssa samalta seisomalta eläinlääkäriin – molemmat kerrat tietysti päivystysaikana. Ensimmäisellä kerralla pennulla ei pysynyt vesikään sisällä ärhäkän vatsataudin vuoksi, joten kuivumisvaara oli ilmeinen. Toisella kertaa Norppa juoksenteli aivan maanisesti päin seiniä toisen takajalkansa vuoksi, joten kuvittelin ilman muuta kintereen prakanneen lopullisesti. Lopullinen syy käytökselle jäi arvoitukseksi, mutta kyseessä saattoi olla ampiaisen pistos. Onneksi tällä kertaa selvittiin ilman päivystysvierailua eikä eläinlääkäriin tarvinnut lopulta lähteä ollenkaan.

Norppa veteli lauantaina aamupalaksi banaanimuffinin ja siinä sivussa myös sen silikonisen vuoan. Ei muuta kuin puhelin käteen ja soittoa eläinlääkäriasemalle. Koska kyseessä on pehmeä ja taipuisa esine, sain ohjeeksi oksennuttaa 3 % vetyperoksidilla: kerta-annoksena 1 ml/kg, muttei kuitenkaan yli 25 ml. En tiedä Norpan tarkkaa painoa tällä hetkellä, mutta se huitelee jossain 25 kilon ja 30 kilon välissä, joten lykkäsin koiralle 25 ml 3 % vetyperoksidia. Ei niin mitään reaktiota. Mokoma teräsmaha. Seuraavaksi sitten vaan odoteltiin ja toivottiin sormet ristissä, että vuoka tulee jompaa kumpaa kautta luonnollisesti ulos. Ohjeena pienet ruoka-annokset ja voinnin tarkka seuraaminen, kunnes vuoka löytää tiensä ulos.

Norpan voinnissa ei tapahtunut minkäänlaisia muutoksia, vaan se pysyi omana (nälkäisenä) itsenään. Annoin lauantai-iltana parafiiniöljyä sillä ajatuksella, että öljy jouduttaisi ja mahdollisesti helpottaisi läpikulkumatkaa. Parafiiniöljy ei tuntunut vaikuttavan vielä lauantai-iltana. Sunnuntaiaamuna Norppa oksensi pienen määrän vatsan sisältöä, mutta ei vuokaa. Parafiiniöljyn vaikutus näkyi aamun ulkoilulla: tuotosta kyllä riitti, mutta vuoka antoi edelleen odotuttaa itseään. Jatkoin parafiiniöljyn antamista vielä sunnuntaipäivän. Maanantaina öljyputeli sai kuitenkin jäädä hyllyyn, koska se ei näyttänyt tuottavan toivottua lopputulosta. Alkuviikko kului edelleen Norpan tuotoksia kepillä sörkkien:

Maanantaina – ei mitään.
Tiistaina – ei mitään.
Tänään keskiviikkona kasasta pilkisti keltaista – VIHDOINKIN!


Pullahiiri kera paperisen muffinivuoan.