Ei päivyen auer ja yöhyen usma
voi yhdessä leikkiä koskonkaan,
näät toinen se lämmön ja lemmen on lapsi
ja toisen on kehtona kylmyys vaan.

Suvipäivyen suukosta syntyvi auer
ja aikansa kaiken se leikkiä lyö,
niin kaunisna päällä sen kaartuvi taivas
ja aalloton selkäin on sinivyö.

Sinä impeni oi, olet aamunen auer
ja syntynyt lietona leikkimähän,
et tiedä sä tuulista, ukkossäistä,
olet lapsonen päivyen pilvettömän.

Minä syntynyt oon kuni yöhyen usma
vain palteella rantaman hallaisen,
ei kehtoa huolinut hellivä päivä,
ma laps’ olen yön sekä pimeyden.

Sun kehtoas kierteli haltiat onnen
ja maailma tarjosi aarteitaan,
mut äityen itkut ja näljän ja tuskan
ma lapsuudestani muistan vaan.

Sinä kasvoit kummulla yhteiskunnan
ja ruusuja vain oli elosi tie,
minä laaksossa synnyin ja laaksossa kasvoin
ja kulkenut en yli kukkien lie.

Ei marmori-otsasi puhdasta lunta
ole huolet ne konsahan uurrelleet,
ei tummunut itkusta silmäsi taivas,
ei poskea kyntänyt kyynelveet.

Olet untuvakehdossa uinunut aina
ja keijuset kehräsi untesi vyön –
ja sentään koito ma toivoa koitin
ja luottaa liittohon päivän ja yön.

Oli houreita haaveet ja turhia toiveet,
ma hullu kun kummulta kukkaa hain,
ei kukkine mulle ne kunnahan ruusut
saan laaksosta onneni etsiä vain.

Ei päivyen auer ja yöhyen usma
ne yhtehen yhtyä konsana vois –
kun joutuvi ilta ja usva kun nousee,
niin auer jo pilkaten häipyvi pois.

Katkelmia Eino Leinon runosta Auer ja usma

Metsähän oli mun mieli,
kauvas kaupungin melusta,
honkien ikihumuhun,
ikikorven katvehesen.

Tahdoin mä taloni tehdä
alle kuusen kukkalatvan,
kuulla kuusien humua,
sinipiian pillin ääntä,
sinikeijujen kemuja,
sinikansan karkeloita.

Tulipa tyttö tummatukka
impynen ihanasilmä,
tumman suortuvan sukija,
kautokengän keikuttaja,
vilkkui sinne, vilkkui tänne,
ilkkui luontonsa ilosta,
kun oli luotu luomuullaski,
Luojansa lepäämistöiksi,
pesty peipoksi pihoille,
maille marjan kukkaseksi.

Ei ole enempi mulla
tarvis mennä metsäteille
saloja samotakseni,
kuusikoita kuullakseni:
kussa kurja kulkenenkin,
vaivainen vaeltelenkin,
kuulen honkien huminan,
sinipiian pillin äänen,
keijut vierellä venyvät,
haja-kassat karkeloivat.

Katkelmia Eino Leinon runosta Metsähän oli mun mieli

Koko Helsinki on helmilöissä,
puistot kaikki kuurakaunehissa,
kaasut palaa, sähkölamput loistaa,
esplanaadi on kuin taikalinna,
peikkoin palatsi ja vuoren hovi,
jossa Hiiden neien häitä juodaan.

Mutta kattoin yli sähköverkot
mahtavina niinkuin maantiet käyvät,
valkoisina, valon rautareitit,
sakeoina, sanan ohjoajat,
sillat sielujen ja ihmismielten,
valistuksen suuret valtaväylät.

Mistä tämä rikkaus ja tenho?
Eilen vielä sumu maita peitti,
puut’ ol’ paljaat, kadut kauppaa varten,
lyhdyt tuikkivat kuin tulitikut,
sähkölangat, yli kattoin käyvät,
venyi velttoina kuin riippumatot
rantamilla kesäsiirtoloiden –
mukavuuden, laiskuudenkin langat.

Kuiskaa tyttö tuskin kuuluvasti:
”Olen talvi, Suomen taikaneiti,
tuntenethan minut vanhastaankin,
liat peitän, saastat maahan kaivan,
sumut kaikki kudon helmivöiksi,
joilla koristan ma maani armaan
odottamaan uutta kevättänsä.
Kautta oman rintas kammioiden
usein unohduksena ma kuljen.”

Katkelmia Eino Leinon runosta Helsinki helmilöissä

Ensi lumen aikoihin
Oli tullut lunta
jo tulvaltaan
ja valkea vaippa se kattoi maan,
kuin neitosen, unta
mi haaveissaan
vain uinuvi kainoista toiveistaan.

Lumi puhdasna päilyi
ja impyinen
se latuja hiihteli hangellen.
Ja päivän ne säilyi
ja yöhyen,
kaunis uus lumi peitti ne umpehen.

Oli ihana neito,
niin puhtoinen
ja nuori ja kaino ja kaunoinen.
Hänet kerran kun keito
mä nähdä sain,
heti leimahti lempi mun rintahain.

Katkelmia Eino Leinon runosta Ensi lumen aikoihin

Syyskirjavat kuvat
kuin tuulien tuvat
mun sieluni silmien ohitse käy,
monet mennehet muistot
kuin kuolevat puistot –
punahehkunta, jolle ei loppua näy.

Olen tottunut tuohon:
näin nääntyvän ruohon
ja kuolevan kukkien sydämestäin,
mut mistä, ah mistä
sävel soi kevähistä –
taru lempeni, jonka jo loppuvan näin?

Runon raikuvan kuulen
ja nuoreksi luulen
taas itseni, taas elon karkelo käy,
taas viittovi taistot,
veren kuohuvi vaistot –
punahehkunta, jolle ei loppua näy.

Taas voimiini uskon,
taas huomenen ruskon
kerä kultainen henkeni taivaalla käy
kuin auringon hymy,
jumal-aatosten jymy –
punahehkunta, jolle ei loppua näy.

Katkelmia Eino Leinon runosta Syyskuvia